Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Näkymättömiä miehiä katoavissa maisemissa

Kimmo Korhonen, 26.2.2010
Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina s., Johnny Kniga 2010

Mikko-Pekka Heikkisen (s. 1974) esikoinen, erähenkinen novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho sisältää kummallisia kertomuksia, joista välittyy huoli syrjäseutujen ihmisten ja luonnon kohtalosta. Novelleissa lähestytään raflaavan absurdisti yhtäällä Lapin ja Kainuun omintakeisia eläjiä, toisaalla etelän asutuskeskuksista pohjoisiin kansallispuistoihin suuntaavia yksinvaeltajia. Muutamat novelleista avaavat hienosti unohdettuja näkökulmia, mutta kokoelman loppuharvennus on jäänyt puolitiehen.

Näkymätön mies ja Saatana

Heikkisen novelleissa tavataan niin Lylykylän ”Näkymätön mies” kuin Saatanakin, ”Soutaja” Saimaalla. Nämä novellit, joissa siirretään rikkaan mielikuvituksen voimin järjellisyyden rajoja, ovat mielestäni kokoelman helmiä. Näissä novelleissa absurdit elementit luovat teräväpiirtoisesti kuvailtuihin tarinoihin outoa tunnelmaa, joka sidostuu hienosti aiheiden ja teemojen yhteyksiin.

Lylykylällä asuu näkymätön mies. Toimittaja Kristian Näkkälä matkustaa epäuskon vallassa paikalle ja näkee omilla silmillään, ettei näe miestä, joka tulee häntä ovelle vastaan: ”Niin?” Näkymätön mies on yllättynyt; haastattelua nyt hänestä, syrjäisen mökin asukista. Näkymätön mies on todellisuudessa olemassa: heitä on maassamme satojatuhansia. ”Joo, en ensin meinannu uskoa, että ihan toimittaja on meikäläisestä kiinnostunut.”

Heikkisen Saatana, personifioitu juhannuskalmojen noutaja, muistuttaa jotenkin tavallista mökkinaapuria. ”Vainajan pää kenotti sivulle taittuneena. Saatana hymyili. Jaahah, eiköhän sitten.” Saatana soutelee Saimaalla työn merkeissä, ymmärrettävästä syystä; viinan uhrit on roudattava helvettiin. Joka juhannus.

Ice Cube ja Toni Morottaja

Heikkisen kirjan motto tulee ganstaräppäri Ice Cubelta: ”Niggas are in state of emergency…” Miten kalifornialainen Ice Cube liittyy lappilaiseen ”Kutturan gangstaan”, Toni Morottajaan?

Toni Morottaja on työtön inarinsaamelainen, joka on omaksunut gangstaräpin rikollisen sielun. ”Compton. West Side. Kuttura.” Ice Cuben kolahdettua Morottaja kiitää moottorikelkalla Inarijärven yli Sevettiin, rei’ittääkseen Suomi-konepistoolilla kolttasaamelaisen arkkivihollisensa, Tero Gauriloffin.

Heikkinen liittää maantieteellisesti etäisiä ilmiötä yhteen ja käyttää hyperbolaa, liioittelee. ”Kutturalainen huomasi, mitä Tero Gauriloffilla oli yllään. Munkkikaavun kokoinen huppari, jonka rinnassa luki Public Enemy. Volvon kylkeä repi sarja, Morottajaa raivo. Koltta perkele on itärannikon miehiä! Pettänyt veljet kertakaikkisesti, näädän äpärä!” West Side vs. East Side. Kuttura vs. Sevetti. Novelli on testosteronitasoiltaan yllättävän ylivireinen. Se toimii.

Toni Morottajan hahmo kuvastaa gangstaräppiin liittyvää väkivaltahypetystä ja raivokasta arktista hysteriaa. Syrjäytyminen ja rasistiset vihanpurkaukset näyttäisivät olevan syy-seuraussuhteessa Kalifornian auringossa samoin kuin Inarijärven pakkastalvessa. Jengisotien ulkopuolelta katsottuna vihollis-toiseus, jota vastaan hyökätään, muistuttaa lähtökohtaisesti kanssaveljeyttä.

Pitkät kalsarit eivät toimi

Ylivireiseksi yltyvän räiskinnän lisäksi kokoelmasta löytyy epäseksikkäitä novelleja kuten ”Pitkät kalsarit”. ”Mies, joka halusi maata” kuvaa itsetyydytystä metsässä. Pöytälaatikko olisi ollut näille novelleille ehkä sittenkin se paras paikka. Pitkiltä tuntuvia puheita pitkien kalsareiden toimivuudesta, masturbaatiota ja naisennimisiä paikkoja Suomi-neidosta… Mielenkiinto uhkaa lopahtaa.

”Omasta kehosta etääntyminen terästää itsetyydytystä. Joskus kotioloissa pidän runkkauskättä ensin pakastimessa varttitunnin. Raajasta menee tunto. Turta käpälä ei tunnu omalta, joten sille voi vaivatta kuvitella mieluisan omistajan. Keino tunnetaan nimellä Vieras Käsi.”

Mikäli kuitenkin nauroit tälle kanssani: erittäin todennäköisesti jonkinlainen äijäefekti. Heikkisen luontokuvauksista löytyy ihmisluonnon groteskiutta. Nuorgamin Alkon tuho on rehellisesti ottaen äijäkirjallisuutta, vaikka novellin ”Kätkäläinen” paljastuukin feminiiniseksi ilmestykseksi.

Neokätkäläisen kansallismaisema

Heikkinen kuvaa Lapin ja Kainuun synnyttämiä eläjiä, jotka junalla Helsinkiin saavuttaessa ahdistuvat viimeistään rautatieaseman ovilla. Kotimaisen kirjallisuutemme traditiossa jäljet palaavat Simo Hämäläisen romaaniin Kätkäläinen (1978). Hämäläisen romaanin päähenkilö on Kätkävaaran salaviisas ja äkkiväärä Pietari Aholainen, erähenkisen tarinoinnin traditionaalinen tervaskanto, joka ”valehtelloo niin, että se on jo melekein totta”. Hämäläisen Kätkäläistä lienee syytä kutsua kotimaiseksi klassikkoromaaniksi. Romaanin aiheet, lukuisat lukijat ja laaja arvostus tulevat lähinnä helsinkiläisten kulttuuripiirien ulkopuolelta.

Kirjailija-toimittaja Simo Hämäläistä yhdistää toimittaja-kirjailija Mikko-Pekka Heikkiseen aiheiden samankaltaisuuden lisäksi ei-helsinkiläinen syntyperä. Mikko-Pekka Heikkinen on kotoisin Suomussalmelta, kirjoittaa Helsingin Sanomille ja retkeilee Suomen luonnon etäisissä reservaateissa, Lapin kansallispuistoissa. Vaellusretkeilijöille Heikkisen novelleista löytyykin muistorikkaita nimiä: Saariselkä, Luirojärvi…

Heikkisen novellissa ”Kätkäläinen” Kaldoaivin erämaahan kadonnut itsemurhakandidaatti kirjoittaa autiotuvan vieraskirjaan:

”Opukasjärvi 29.7.

Taas hävettää olla suomalainen. Paistinpannu oli jätetty putsaamatta. Kaikki vanhat metät on raiskattu. […] Täällä ei onneksi mettä kasva, muuten ois nekin jo hakattu. Kohta ne keksii, että palsaturpeesta saa vientikelpoista terveysvoidetta ja stressinpoistobalsamia espoolaisille lerppakulleille. Saatais nämäkin selkoset lopulta HYÖTYKÄYTTÖÖN! terveisin kätkäläinen”

Näin runoili Tampereelta Kaldoaiviin kadonnut 35-vuotias lukion opettaja, eräänlainen neokätkäläinen. Tämän neokätkäläisen vuodatukset, kovin tutuntuntuiset Lapin autiotupien vieraskirjoista, tihkuvat biologi Rachel Carsonin kirjan Silent Spring (1962) herättämää tietoisuutta ekokriisistä. Koska novellin kerronta on henkilörajoittunutta, kadonnutta etsitään vieraskirjamerkintöjen avulla, on syytä ottaa mielenkiinnolla huomioon vääristelyn, ironian ja mielenvikaisuuden epävarmuustekijät. Yllätysmomenttia unohtamatta.

Nuorgamin Alkon tuhon kuvaukset neokätkäläisistä ja katoavasta luonnosta ovat pessimistisiä. Rivien välistä kuultaa katkeruus kulttuurille, joka muuntaa kotoperäisen metsäluonnon monimuotoiset elinpiirit lomahuviloiksi, juorulehdiksi ja vessapaperiksi. Jättäen jälkeensä hakatut aukot.

Erähenki ja Thaimaan sirkat

Nuorgamin Alkon tuho on raflaavan absurdia luettavaa erähenkisen äijäkirjallisuuden ystäville. Muutamat novelleista avaavat hienosti unohdettuja näkökulmia, kertomalla todellisista näkymättömistä miehistä katoavissa maisemissa. Harkitut siirtymät novellista toiseen luovat teoskokonaisuutta kannattelevia rakenteita.

Tyylirikkeet sekä tietty näkökulman epäselvyys murentavat kuitenkin siellä täällä kertomuksien uskottavuutta. ”Istuin ulkoportailla pitkät kalsarit jalassa. Kyhmyjoutsenpari hieroi kaulojaan joella, sirkat kirisivät kuin Thaimaassa”. Mistä Thaimaan romanttiset sirkat tähän vertaukseen ilmestyivät? Kaukaisen lomakohteen pitkäsarviset hyönteiset? ”Suhde, joka meni puihin” -novellin henkilöä en todellakaan lukisi Thaimaan-kävijäksi.

Thai-sirkkojen lisäksi muutamat ironiset epähuomiot kavaltavat postmodernin kokemuspiirin yhteyksiin, joihin se ei alkuunkaan istu. Kokoelman loppuharvennus on jäänyt puolitiehen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto