Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sävelet odottavat kuulijaa.

Kristiina Kosunen, 15.2.2004
Olli Heikkonen: Kuinka maa muuttui musiikiksi s., Tammi 2003

Kuinka maa muuttui musiikiksi syntyi kolme vuotta Olli Heikkosen (s.1965) esikoiskokoelman jälkeen. Jakutian aurinko (Tammi, 2000) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Takakansiruno ”Sävelten synty” kertoo uuden kokoelman synnytystuskista. Runon minä istuu pianotuolilla odottaen säveliä, nuotteja. Metronomi tikittää kuin aika, joka vaatii lisää tekstiä. Nok nokkii, nok nokkii. Pianotuolilla istujan sormien muisti / on hidas, iho uupunut käsien otteissa. Kirjoittamisen aika on yksinäistä, eikä sävel aina ota tullakseen.

Olli Heikkonen on kertonut kirjoittavansa runon hyvän lauseen ympärille. Hän lepuuttaa ja työstää tekstiä joskus jopa parikymmentä kertaa. Hän on kertonut myös, että on aivan sama, tuntuuko runo helpolta vai vaikealta, kunhan se jää häiritsemään lukijaa. Esikoisesta puhuessaan hän kertoi hiovansa tekstin muotoa, kunnes häiritseviä tekijöitä ei enää ole.

Heikkonen on jakanut kokoelmansa viiteen osioon. Hän on kertonut, että runoja ei sido toisiinsa yhtenäinen aihe. Kantavia teemoja voivat olla kaipaus, rakkauden etsiminen ja ehkä kuolema. Heikkonen on tehnyt jaon näiden teemojen ja runojen muodon perusteella. Aiheina teoksessa ovat luonto ja kaupunkielämä, omalla tavallaan rinnakkain. Osa runoista on saanut otsikoksi sanan tai numeron, osa ei. Runoissa puhuvat persoonat vaihtelevasti; minä, kertoja, me tai he.

Ensimmäisessä osiossa nimeltään ”Onni” runoissa oleillaan kaupunkimiljöössä, lähiössä, vain kiire puuttuu. Auto, peltilehmä, saa hengen. ”…Autot ovat vaeltaneet kauas – renkaat toivat ne kaupunkiin. Niiden pellit kumisevat, kampiakseli vavahtaa. Kuka ajaisi ne maaseudulle, kuka rivitalojen kaukaisuuteen.” Parkkipaikalla kaikki ovat samanlaisia, mutta ne kykenevät tekemään havaintoja vaikka tähtijärjestelmästä. Luonto on onnea ja vuodenajat. Joskus luonto loistaa niin, että ikuistetut muistot haalistuvat. ”Viimein syksy tulee, aika jolloin värit valuvat albumien lehdiltä ja keltainen matto peittelee maan.”

Kuluneet ilmaukset kuten kaupungin keuhkot tai etikaksi muuttunut viini vuorottelevat tuoreempien havaintojen kanssa. ”…Emmekä tiedä kuinka kertoa heille, että kasvojen maksaläiskät, että kuivat heltat leukojen alla ovat ajan kirjoitusta ihon paperiin”. Toistoa on; liekö se juuri Heikkosen mainitsemaa tahallista häirintää. Aurinko esiintyy kokoelman runoissa monta kertaa; aurinko nuolee, aurinkopölyä, aurinkopöydässä, kirkuva aurinko, aurinko roiskii, auringon lieskojen, aurinko nakutti… Saman sanan esiintyminen voi vähentää sanan voimaa, kun se ei vaikuta tietoiselta tehokeinolta.

Osiossa ”Olen nähnyt maan” ovat keskeisenä elementtinä kasvot, rakastetun kasvot. Kasvot ovat maa, josta runojen minä lopulta pakenee, niin kuin lähtee lentoon rakkaudentunnustus. ”…mutta ne kolme sanaa, / jotka hengitit korvaani silloin / kun vielä kuljin huoneittesi halki, / olivat muuttuneet linnuiksi.” Näissä teksteissä runon minä puhuu rakastetulle ja luonto jättää jälkensä kulkijaan: ”…sormenjäljet painuivat multaan, mullan jäljet painuivat minuun”.

Osiossa ”Mahdollista rakkautta” ollaan Saimaalla ja soudetaan isien sormin. Menneisyys, kulttuurihistoria ja isien perintö ovat samassa runossa. Näkymä on historiallinen: linnavuoria, maalattuja kallioita ja ruuhia. Runo ”Savipeilit” on sommiteltu nimen viittaamaan muotoon, ja idea toimii. Otsikko on keskellä ja neljä tekstikappaletta väli-ilmansuunnissa. Erilaisia kappaleita on kuitenkin vain kaksi. Erilaisuus on harhaa. Kyse on peilikirjoituksesta, jota ei ensi lukemalla huomaa. Lisäksi kappaleet riimittyvät toisiinsa. Seuraavat osion runot ”Valaan vatsassa” ja ”Mariaanien hauta” ovat osin riimiä, paikoin ne eivät riimiksi taivu. Tämä on lukemista häiritsevä seikka.

Osiossa ”Etsin sinua” ollaan Kalaharissa, tropiikissa, asfaltoiduilla pihamailla ja avaruudessa. Yksinkertaisen tärkeää runon minälle olisi kadoksissa olevan rakastetun löytäminen: ”Etsin sinua niin kuin tuuli etsii poukamaa,…”. Runon minä harhailee ja kertoo harhailuistaan, joissa vilahtelee kaikki mahdollinen ja mahdoton. Yksinkertainen viesti jää ikävä kyllä tämän kaiken alle, vain etsiminen, toiminta tulee kuvatuksi. Onko runon minällä tavoitetta etsimiselleen?
”No ehkä olet / appelsiini vailla tahmeaa ydintä / vailla raudan ja vitamiinien makua / ehkä vain myrkyn kyllästämä kuori / aurinko joka on värjötellyt / kylän yllä miespolvesta toiseen…”

Runoissa vilahtelee eurooppalaisia kaupunkeja, muitakin valtioita. Teos pitää laskea välillä käsistään, jotta runojen ajatuksista saa kiinni. Välillä tuntuu, että sanoja on vain peräkkäin, ilman sen kummempaa tarkoitusta tai muotoa. Toisaalta liikkeen tuntu kuljettaa ajatuksia, mutta ei tämä ole tajunnanvirtaakaan. ”…Vaahtosarvet nousevat, vesiköynnös kasvaa / altaan reunaa, kylpylän seiniä, homeen reittejä pitkin. / Ilmanvaihtokanaviin ja turkkilaisiin holveihin / piirtyy veden kartta.” Lauseiden totuudellisuutta pitää epäillä, kun samanaikaisesti sataa ja tuulee ja silti kynttilä syttyy. Toisaalta majakka narraa laivoja.

Kokoelma soi hiljaisemmin kuin edeltäjänsä, mutta jokin sen hiljaisissa soinnuissa jää hymisemään, ehkä kaiken mahdottomuus tai soinnillinen nöyryys, jolla se esitetään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto