Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Siileistä ja sisäisistä sankareista

Johanna Venho, 9.4.2001
Olli Heikkonen, Mikko Rimminen: MotMot - Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 2000 s., ERK ja WSOY 2001

”MotMotin – Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan” ilmestymistä alkuvuodesta on jo tottunut odottamaan. Vuoden 2000 vuosikirjan toimittajat Olli Heikkonen ja Mikko Rimminen ovat valinneet teemaksi tehtävän. Tartun kirjaan kiinnostuneena, paketti näyttää hyvältä.

Kymmenen esseistiä, neljä runoilijaa ja ennätysmäärä arvosteluja, kaksikymmentäkahdeksan. Yleensä luen ”MotMotista” ensimmäisenä runot, sitten arvostelut. Kun runoilijat ja runojen ystävät arvostelevat runokirjoja, tulos on antoisaa luettavaa. Monet ”MotMotin” arvosteluista ovat kuin taitavia pienoisesseitä. Runokirjaa ei päästetä helpolla. Heikkonen ja Rimminen ovat mahduttaneet mukaan ilahduttavan paljon myös käännöskirjojen arvosteluja. Piiri pieni pyörii -ilmiön välttämiseksi arvostelijoiksi ei ole otettu ketään, jolta itseltään on samana vuonna ilmestynyt runokirja. Ihan hyvä päätös; mukaan on tullut uusia kirjoittajia.

”MotMotin” neljästä runoilijadebytantista kolme on minulle uusia nimiä; Tuomas Timosen teksteihin olen törmännyt aiemmin jossakin antologiassa. Eino Santasen runoissa kieli on kiintoisasti nyrjähtänyttä ja maailma oudon kammottava. Nousee mieleen paljon käytetty sana ”kafkamainen”. Silja Järventaustan proosarunojen jotenkin absurdista realismista pidän aluksi kovasti. Arkea ja unta yhteenkutoutuneina. Usean lukukerran jälkeen voimakkaimmin mieleen jäävät kuitenkin Tuomas Timosen runot, joissa riittää ulottuvuuksia moneenkin matkaan. ’Pieniä julmia tarinoita’, ajattelen: monessa runossa ilmassa leijuu nimetön uhka.

Esseeosaston avaa Jyrki Pellinen runosarjallaan ”Abc of Poetry”. ”Meidän, vaikka olisimme runoilijoita,/ on jos haluamme tietää mitä ajattelemme,/ kysyttävä sitä runoilijalta”, Pellinen linjaa runouden tehtävää. Näitä säkeitä olen jo pariin kertaan ehtinyt siteerata – viimeksi Tampereen Viitapiirille puhuessa, kun mietin runon kirjoittamisen lähtökohtia. Jotta tietäisi mitä ajattelee, siitä on kirjoitettava. Ajatus liikkuu monesti kuin runo, runon logiikalla assosioi asiasta toiseen. Tässä runosarjassa Pellisen säkeenylityksiä voin vain ihailla.

Hannele Huovin essee Ruumiillinen tehtävä on hieno. ”Kun antaa lapselle kielen, antaa kuoleman”, Huovi aloittaa. Hän kirjoittaa lapsille kirjoittamisesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun lapsi oppii kielen. Kun lapsi, paratiisin ihminen, haukkaa kielen omenasta, hän lähtee pitkälle matkalle uusiin maihin. Huovin essee on rytminen. Se tuntuu liikkuvan jossain tajuamisen rajamailla, vaiston ja tiedon rajapinnassa. Huovi kirjoittaa, että runon alueella rakentuu ihmisen ’mystinen minä’, joka on avoin ihmeelle ja yhteyden kokemukselle. ”Se on rytmin maailma, jossa veri juoksee sydämenlyöntien edellä ja viesti kätkeytyy sanojen väliin jäävään aukkoon. Rytmi luo turvan ,se on lapsen ensimmäinen äidinkieli, ruumis, lapsi itse.”

A.W.Yrjänä puolustaa esseessään ”dionyysistä” runoilijaa, joka kirjoittaa vaistonvaraisesti ja ilman ennalta määriteltyä päämäärää, vapaana myös persoonansa kahleista. Vain rohkeasti tuntemattomaan lähtevä runous voi muuttaa meitä. ”(E)n puhu mistään kovin muodikkaasta saati selkeästä asiasta”, Yrjänä kirjoittaa. ”Minulla ei ole montakaan sanaa sanottavana suuresta osasta tämän ajan ilmiöitä.(—) Ne ovat heijastusta samasta todellisuudesta, jota oikea runous etsii.”

Nyky(media)todellisuuden ja runon suhde on keskiössä monessa esseessä. Mikko Rimminen käsittelee asiaankuuluvan ironisesti (ja jopa hauskasti) runon ja runoilijan näennäistä tarpeettomuutta nyky-maailmassa. Kuinka oikeuttaa tehtävä, jonka tuloksena on vain ’words, words, words’? ”How to do things with words?” Rimminen kysyy J.L.Austinin sanoin ja vastaa siihen varsin monisanaisesti, mikä sinänsä on jo puoli vastausta.

Olli Heikkonen on otsikoinut esseensä tehokkaasti ”On niin kova meteli, että on vaikea olla hiljaa”. Hän käsittelee runoa ja tietoyhteiskunnan kilpailuhenkeä. ”Tietoyhteiskunnassa jo runous itsessään on jonkinlainen kannanotto. Se on vastavirtaan – en tohdi sanoa: ulkopuolelle – asettumista.” On selvää, että kun mediahälyä ympärillä on niin paljon, runoilijan on tehtävä oma tehtävänsä hyvin selväksi edes itselleen.

”MotMot” ei keskity pelkästään runoilijan tehtävään. Jukka Relander pohtii kiinnostavassa ja tiiviissä esseessä tätä aikaa ja ihmisen osaa. Ihminen pyrkii – jo lapsesta asti – sankariksi, mutta päätyy rengiksi, jonkun Toisen palvelukseen. Miten voisi elää Tehtävälle, miten kohota sankariksi itse, Relander kysyy. Hyödyn tavoittelua kun kutsutaan nykyisin järkevyydeksi ja kaikkea, josta ei ole välitöntä hyötyä itselle, hulluksi tai naurettavaksi. Mutta ritareita – tosin väistämättä ironisia – on heitäkin vielä: ainakin Star Trek -sarjassa eletään vain komean Tehtävän ehdoilla. ”To boldly go where no-one has gone before.” Kylmiä väreitä!

Jouko Sirola taas ottaa tehtävä-sanaan kokonaan erilaisen näkökulman. Hän kirjoittaa raikkaasti ihmisen tehtävistä elämän varrella. Lapsella on eri tehtävät kuin eläkeläisellä, mutta ”viisas se ihminen, joka jo varhain ottaa tehtäväkseen kuolevaisuutensa unohtamisen”. Miten se onnistuisi, onkin jo toinen juttu: ”Tyhjyys tunkee läpi tavarabarrikadin, tulee vauhtisokeutena vastaan.”

Päivi Molarius kirjoittaa Kalevalasta, Kari Sallamaa Viron etnofuturismista ja Kari Hotakainen omista tehtävistään. Kokonaisuutena tämänvuotinen ”MotMot” on huolella toimitettu ja sisällyksekäs pakkaus. Sen teemakin tuntuu ajattomuudestaan huolimatta jotenkin ajankohtaiselta. Kuin hyvän runon ainakin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto