Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Totuus taiteessa

Veli-Matti Huhta, 6.8.2008
Oscar Wilde: Naamioiden totuus ja muita esseitä s., Savukeidas 2008 Kääntäjä(t): Timo Hännikäinen

Jäikö Oscar Wilde (1854–1900) säkenöivyytensä vangiksi? Häntä pitää helposti ilotulituksena, jota voi aamulla muistella mutta joka ei valaise enää. Mies, joka kuoli yli varojensa, on kuitenkin muuta – ja ennen kaikkea muuta. Naamioiden totuus osoittaa, ettei Wilden ydin ole sutkauksissa eikä Dorian Grayssa. Se on esseessä, jota voi väljästi luonnehtia taidefilosofiseksi.

Tuore valikoima sisältää neljä pitkää kirjoitusta vuosilta 1888–1891. Näennäisen kepeyden ja helppouden ei pidä antaa eksyttää. Kaksiosainen Kriitikko taiteilijana on syväluotaus sellaisiin vaikeisiin estetiikan peruskysymyksiin kuin tekijyys, jäljittely, perinne ja kritiikki. Wilde härnää ja sanoo kriitikkoa alkuperäistä taiteilijaa luovemmaksi ja korkeammaksi olennoksi, koska tämän materiaalina on pelkästään taide.

Se, mitä Wilde nimittää kriitikoksi, tarkoittaa nykykielellä oikeastaan taiteesta kirjoittavaa esseistiä. Tämä hengen jättiläinen on oikeutettu muodostamaan täysin subjektiivisen näkemyksen ja tarjoamaan sen lopullisena totuutena. Kriitikolle tämä ei tarkoita vain vapautta, vaan myös vastuuta: Wilden vaatimukset ideaalikriitikolle ovat sitä luokkaa, että suurin osa kirjoista kirjoittamisesta (sellaisesta kuin tämä) muuttuu pelkäksi kirjoittelemiseksi. Kovin moni ei taida nyky-Suomessa Wilden kriteerejä täyttää – ja jos täyttäisikin, ei löytäisi tilaa toimia.

Samalla Wilde viittaa laajalle kulttuurihistoriaan, piirtää englantilaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden kunniataulua, esittää provokatiivisia eli kiinnostavia näkemyksiä Shakespearesta ja valaisee omalta osaltaan aikakauden kuvaa kreikkalaisesta kulttuurista. Wilden mukaan kreikkalaista kriittistä henkeä saa kiittää kaikesta paitsi sonetista, jolle ”saattaa tosin löytyä Kreikkalaisesta antologiasta joitakin vertailukohtia” ja ”amerikkalaisesta journalismista, jolle ei löydy vertailukohtaa mistään”.

Valehtelun rappio -esseessä esitetään kuuluisa ja pirullinen kritiikki mimesis-ihannetta, luonnonpalvontaa, realismia ja faktoihin tukeutuvaa kirjallisuutta kohtaan. Dialogin Vivian on Kari Suomalaisen sukulaissielu – Kari totesi aikoinaan flunssan olevan ainoa asian, jonka luonto antaa.

Dialogilla ja dialogista

Wilde käyttää dialogimuotoa, ja kuin korostaakseen esseetyylinsä täyteläisyyttä antaa lausuntonsa siitäkin: dialogin avulla ”taiteilija voi sekä paljastaa että kätkeä itsensä, käyttää millaista muotoa haluaa ja tehdä jokaisen mielentilan todelliseksi”. Toisin sanoen dialogin avulla kirjoittaja selvittää itselleen, mitä mieltä mahdollisesta aiheestaan on. Jos sen tietää jo ryhtyessään kirjoittamaan, on ehkä syytä käyttää aikansa muuhun.

Toinen asia on sitten se, että Wilden keskustelijat ovat tyypitellysti englantilaisen yläluokan joutilaita ja nuorehkoja miehiä eli jokseenkin ärsyttäviä tyyppejä, joilla on etäinen suhde niin naissukupuoleen kuin arkielämään. He ovat myös päättäneet pitää suhteen etäisenä.

Essee Ihmissielu sosialismissa valottaa Wildeen harvoin yhdistettyä käytännön yhteiskunnallista ajattelua. Näkemykset ovat siksi epämääräisiä, että ymmärtää, miksi yhteyttä ei ole juuri syntynyt. Loppupuolella kirjoittaja sitten pääseekin varsinaiseen aiheeseensa, individualismiin ja taiteilijan ja yleisön suhteeseen.

Päätösessee Naamioiden totuus vaikuttaa nykylukijan silmin vuosisadanvaihteen teatteritekniikan pohdiskeluineen ja viittauksineen Shakespeare-reseption historiaan periferiseltä, mutta juju paljastuu lopussa: ”En tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mitä olen sanonut tässä esseessä –– totuus taiteessa on se, jonka vastakohta on myös totta”. Todellisuus on ristiriitainen. Ristiriidattomia ihmisiä on Hietaniemi täynnä, ja niiden kaikkien päällä on kaksi ja puoli metriä maata.

Kaksi kokoelman kirjoituksista, Valehtelun rappio ja Ihmissielu sosialismissa, on ilmestynyt suomeksi ennenkin. Esipuheessaan Timo Hännikäinen moittii käännöksiä. Hänen omaa suomennosjälkeään voi pitää lähes kauttaaltaan erittäin onnistuneena.

Esseiden moniäänisyyteen verrattuna Hännikäisen oma esipuhe vaikuttaa hieman yksipuiselta. Hänen mukaansa Wilden poliittisinta kirjoitusta leimaa ”naiivi usko yhteiskunnan vääjäämättömään tasa-arvoistumiseen ja yksilönvapauden lisääntymiseen”. Oliko se niin naiivia, sillä Länsi-Euroopassa Wilden aikana ja jälkeen näin todellakin kävi? Suuri osa esimerkiksi Marxin Kommunistisessa manifestissa esittämistä vaatimuksista toteutui – lainsäädäntöteitse. Sosialismi voitti. Sen sijaan naiiveilta vaikuttavat Wilden voimakkaat dikotomiat: luonto–kulttuuri, taiteilijat–yleisö, antiikki–nykyaika, taide–todellisuus. Jaottelua mies–nainen ei pääse syntymään, koska tässä maailmassa nainen on pelkästään harvoin esiintyvä koriste.

Salonkitiikeri-Wilde ei pääse juovistaan, onneksi. Lähes joka aukeamalta löytyy letkautus, joka lähestyy aforismia: ”Aivan, yleisö on ihanan suvaitsevaista. Se antaa anteeksi kaiken paitsi nerouden”, ”Ainoa velvollisuutemme historiaa kohtaan on sen uudelleenkirjoittaminen”, ”Luonto on aina ajastaan jäljessä” tai ”Ihminen voi uskoa mahdottomaan, muttei ikinä epätodennäköiseen”. Tällaiset kohdat ovat paitsi tyylin suola myös ankkureita, jotka kiinnittävät Wilden liukkaan tekstin hänen peruseetokseensa.

Hännikäinen sanoo, ettei Valehtelun rappiota pidä lukea vakavana taideteoreettisena pohdiskeluna. Miksei? Sen huikein väite, jonka mukaan luonto jäljittelee taidetta, on tietenkin kärjistys. Ymmärrettynä siten (kuten Wildekin mielestäni tekee), että ”luonto” voi olla vain meidän suhteemme luontoon, esimerkkejä kuitenkin löytyy. Suomalainen salomaisema on Düsseldorfin koulukuntaa, harjuromantiikka Runebergia ja kansakoulun laulukirjaa. Alpit olivat kaupankäynnin ja liikenteen este, kunnes englantilaiset turistit keksivät, että ne ovat kauniita.

On siinä miettimistä; joka tapauksessa Valehtelun rappio ja Kriitikko taiteilijana ovat taidekirjoituksina lennokkuudessaan ja laaja-alaisuudessaan huimaavia kuin jotkin Eisensteinin tai Barthes´in esseet. Kiitos kirjasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto