Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Äidille lahjaksi puutarhakirja

Anna Rihto, 11.4.2002
Päivi Tapola: Äitini puutarhassa s., Kääntöpiiri 2002

Päivi Tapolan esseekokoelma Äitini Puutarhassa herättää suuria odotuksia. Kyseessä on kulttuuriteko, kunnianhimoinen yritys esitellä peräti 60 kirjailijaa aina 1600-luvulta meidän päiviimme. Kirjailijat ovat kaikki naisia, melkeinpä järjestään klassikon aseman saavuttaneita, tunnustettuja, tunnettuja ja tutkittuja tekijöitä. Joukkoon mahtuu yhdeksästä naisnobelistista kahdeksan ja myös kuusi suomalaista kirjailijaa.

Esseekokoelman tavoitteet kurottavat vieläkin pidemmälle. Tapola on halunnut syventää kirjailijaesittelyjä poimimalla tarkasteltavakseen kunkin kirjailijan yhden teoksen. Valinta ei osu aina kirjailijan merkittävimpänä tai pääteoksena pidettyyn vaan noudattaa Tapolan omia mieltymyksiä. Kokoelman esseet jakautuvat temaattisiin polkuihin, lukuihin, joissa etsitään joukolle teoksia yhteistä temaattista nimittäjää. Tämä liittyy naisena olemisen problematiikkaan.

Tavoitteena on kartoittaa, mitä voidaan tarkoittaa naiskirjallisuudella, sekä sitä, mitkä ovat kautta aikojen olleet naiskirjailijuuden, naisena kirjoittamisen, ilmeisimmät vaikeudet. Lisäksi Tapola pyrkii selvittämään, miten naiset ovat kirjoittaneet ja kirjoittavat edelleen perhe-elämän, yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja sen mukaisen kulttuurisen arvomaailman asettamista esteistä huolimatta. Tapola esittäytyy eksplisiittisesti Virginia Woolfin työn jatkajaksi. Kuten Woolf aikoinaan hän tahtoo löytää ja nostaa esiin kirjallisuuden historiallisesti miehisestä kaanonista kirjallisia esiäitejä, heidän perinteensä jatkajia sekä ylipäänsä kirjallista sisaruutta.

Mistä puhutaan, kun puhutaan naiskirjallisuudesta

Tapola ilmoittaa, ettei – kirjallisuudentutkijat voinevat huokaista helpotuksesta – hän ole kirjallisuudentutkija. Teoreettisen tai jopa analyyttisenkin otteen vähäisyys voisi olla virkistävää akateemisemman kirjoittelun lomassa, mikäli teoreettisen näkemyksen korvaisi esseistin säkenöivä tyyli, nautittavasti polveileva kieli tai syvällinen ja selväpiirteinen oma näkemys. Tapola jää kuitenkin kelpo matkan jälkeen henkisestä esiäidistään Woolfista. Hän ei liioin ollut akateemisesti meritoitunut, mutta hänen älyllinen ja esteettinen flirttinsä esimerkiksi juuri esseepamfletissa Oma huone pystyy edelleen suvereenisti viettelemään lukijan pauloihinsa.

Tapola viittaa alkusanoissaan erilaisiin mahdollisuuksiin määritellä naiskirjallisuutta sekä kirjailijoiden erilaisiin tapoihin suhtautua affektiivisesti latautuneeseen nais-etuliitteeseen. Niukoista saatesanoista ei ole helppoa saada esiin Tapolan omaa käsitystä naiskirjallisuudesta. Selvää on, että hän pitää naiskirjallisuutena vain naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Tapola ei kuulu siihen koulukuntaan, joka Julia Kristeva airuenaan on valmis näkemään naiskirjoituksen mestarinäytteen vaikkapa James Joycen Odysseuksen Molly Bloomin tajunnanvirtamonologissa. Tapola ei juuri keskity paikantamaan écriture féminineä esittelemistään teoksista. Hän ei liiemmin puutu kielen tason tapahtumiin, mikä on esseiden lyhykäisyys huomioon ottaen ymmärrettävää. Selvennystä esseet eivät tarjoa siihenkään, miten, missä ja milloin naiskirjailijat ovat harjoittaneet hallitsevien ja arvostettujen kirjoitustapojen ”purkamista, horjuttamista ja hajottamista’.

Äitini puutarhassa -kokoelman kirjoituksista tulee lukuisia kertoja ilmi Tapolan näkemys siitä, miten ”kirjailija on kaikkien muiden ihmisten tavoin sidoksissa omaan kokemukseensa’ tai miten ”kaiken kirjallisuuden, ja kirjallisen mielikuvituksen, materiaalina ja perustana on oma kokemus laajasti ymmärrettynä’. Naiskirjallisuus määrittyy naiskirjallisuudeksi aihepiirin perusteella: Naiskirjallisuus kuvailee asiantuntevasti muun muassa naisen seksuaalisuutta, äitiyttä, synnyttämistä ja äiti-tytär -suhdetta. Silloinkin kun naiskirjoittajat pohtivat yleisinhimillisinä pidettyjä filosofisia ja eettis-moraalisia ongelmia, heidän tematiikkansa tuntuu saavan – Tapolan esittelyssä – naisellista lisämakua ja oikeuden naiskirjallisuus-nimitykseen niistä erityispiirteistä, joita naisena oleminen ja naisen asema väistämättä tuo tämänkaltaisten ongelmien kokemiseen ja niiden mahdolliseen ratkaisemiseen.

Naiseutta kokemassa

Välttääkseen kirjallisen tuotannon redusoinnin kirjailijan oman elämän tuotteeksi tai kuvaksi Tapola korostaa, että kirjailijan kokemuksen, hänen mielikuvituksensa voiman rakennetekijä on keskeisesti myös kirjallinen ja kerronnallinen perintö – niiden tekstien ja tarinoiden kokonaisuus, jotka kirjailija kokee läheiseksi itselleen. Tapola tahtoisi kovin mielellään nähdä kirjallisia viittaussuhteita naiskirjailijoiden kesken; onhan hän etsimässä samansuuntaista ajattelua, joka muodostaa naiserityisyyden lineaarisen jatkumon tai jatkumoita kirjallisuuden valtavirtaan. Tämä halu osoittautuu väkinäiseksi tai vähintään vaikeaksi tyydyttää, kirjallinen perintö kun ei ole naiserityistä. Vähäisemmän pohdinnan varaan jää se, miten naiset ovat suhtautuneet kirjallisiin esi-isiinsä: Miten esimerkiksi Mary Shelley viittaa John Miltonin Kadotettuun paratiisiin Frankensteinissaan tai miten naiskirjailijat ovat uusintaneet ikiaikaisia, yleensä patriarkaalisia myyttejä, kirjoittaneet niitä toisin. Tästä on esimerkkinä vaikkapa Tapolan kirjassa mainintaa vaille jäävä Christa Wolf.

Valitettavasti biografismista ei ole mahdollista sanoutua irti ainoastaan mainitsemalla esipuheessa, että tarkoitus ei ole tehdä teksteistä elämäkerrallista tulkintaa. Tapolan esseet nimittäin puhuvat voimakkaan biografistisen mieltymyksen puolesta. Esseet ovat keskenään lähes identtisiä: jokainen alkaa kirjailijan elämän ja elämänolojen suppealla hahmottelulla. Pikakertauksissa silmiinpistävää on lähestulkoon kaikkien löydettävissä olevien vaikeuksien – olivat ne sitten epäonnea rakkauselämässä tai arvostuksen puutetta kirjallisessa maailmassa – esiin nostaminen ja alleviivaaminen.

Tapola on todellakin lukenut Woolfinsa ja tietää, että jos naisena eläminen on vaikeaa, naiskirjailijana oleminen on melkein mahdotonta. Jos kärsimys on yleensä tuonut taiteilijoille glooriaa, tuottaa naiskirjailijan vähintään kaksinkertainen kärsimys kaksin verroin kunniaa. Silti jää ihmettelemään, miksi esimerkiksi viiden sivun laajuiseen Katherine Mansfield -esseeseen on sisällytetty seuraavakin tieto: ”Eräältä rakastajalta Mansfield sai kuppatartunnan, joka aiheutti vaarallisen vatsakalvontulehduksen. Seurauksena olivat myös niveltulehdukset, sydänvaivat ja toistuvat keuhkopussintulehdukset.’

Siedettävämmäksi esseiden lukeminen käy Tapolan päästyä elämäkertatiedoista teosten esittelyyn. Tapolan tyyli on jutusteleva. Ihailevia, höyhenenkevyitä ja subjektiivisia huomioita tai vakiintuneita, yleisesti tunnettuja tulkintoja katkovat pitkät ja toisinaan hämmentävän perusteettomat sitaatit.

Esiteltyjen ulkomaisten kirjailijoiden kaarti vakuuttaa sekä mittavuudellaan että merkittävyydellään. Sen sijaan niukka suomalaisten kirjailijoiden otanta herättää kysymyksiä. Kun ulkomaisista kirjailijoista on haluttu rakentaa jatkumoa mahdollisimman varhaisista teksteistä aina uusimpiin kanonisoituihin teoksiin, miksi näin ei ole toimittu myös kotimaisen kirjallisuuden osalta? Miksi esimerkiksi sellaiset kotimaiset klassikot – ja myös naisen aseman tai naiseuden kuvaajat – kuten Minna Canth, Maria Jotuni ja modernismin uranuurtaja Edith Södergran ovat jääneet esittelemättä?

Tarkoitus ei pyhitä keinoja

”Perinteestä erottaminen on eräs niistä keinoista, joilla kulttuurimme on torjunut ja rajoittanut naisten kirjoittamista’, Tapola siteeraa saatesanoissaan tutkija Joanna Russia. Toivottavasti Tapola tietää, että hän itse uusintaa kirjallaan Äitini puutarhassa hyvinkin konservatiivista tapaa erottaa naisten kirjallisuus miesten kirjallisuudesta, nähdä naiserityinen kirjallisuus omana, erillisenä jatkumonaan mieskirjallisuuden, siis kirjallisuuden, rinnalla. Olkoonkin, että Tapola näkee tämän erityisyyden ja erillisyyden, niin ikään jo olemassa olevia perinteitä kunnioittaen, positiivisena. Tällaiselle erottamiselle ovat olemassa niin akateemista tutkimusta hyödyntävät kuin poliittisetkin perustelunsa, mutta erottaminen pitäisi tehdä tukeutuen mihin tahansa muuhun argumentaatioon kuin siihen puolivillaiseen, naiseutta ihastelevaan tai kauhistelevaan naisjargoniin, jota erilaiset instanssit yliopistoista naistenlehtiin jo viljelevät enemmän, kuin on tarpeen.

On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mikä kyseenalaistaa kirjoittavan naissubjektin olemassaolon tai hänen arvostamisensa menneessä tai nykyisessä yhteiskunnassa ja kulttuurisessa ilmastossa. On tärkeää tutkia sitä, miten naiserityinen kirjoitus ilmenee ja mitä se ilmentää, mitä omintakeista ja uutta, hedelmällistä juuri naisena kirjoittaminen voi tuoda kirjallisuuteen. Juuri näin tärkeiden, vaikeiden ja laajojen kysymysten pohtijalta odottaa sekä älyllistä tinkimättömyyttä että herpaantumatonta asiaan paneutumista – syventymistä, pitkämielisyyttä. Ei ole aivan sama, miten naiskirjallisuudesta puhutaan, kun edelleen tuo piinallinen nais-etuliite on historiallisesti niin tuore, että niin kirjailijat, lukijat, kriitikot kuin tutkijatkin vasta hahmottelevat omaa suhtautumistaan siihen.

Jäljellä on kysymys, ketä varten Tapolan esseekokoelma on kirjoitettu tai ketä se ilahduttaa tai hyödyttää. Kenties äidinkielenopettajat voivat tämän kirjan avulla johdattaa oppilaitaan naisten kirjoittamien klassikoiden pariin. Kirjan voisi kukkien sijaan hankkia äitienpäivälahjaksi puutarhanhoidosta, anteeksi, kirjallisuudesta kiinnostuneelle äidille.

Kirjan nimi jo konnotoi tietynlaisen eristäytymisen. Ehkä olisi aika heretä ihailemasta tarkkaan valikoituja, tarkoitukseen sopivia kukkia ja astua puutarhan portista ulos.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto