Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoilija lähettää yksityisen adressin

Väinö Kirstinä, 21.5.2006
Paul-Erik Rummo: Lähettäjän osoite ja toisia runoja 1968—1972 s., Artipictura 2005 Kääntäjä(t): Pirkko Huurto

Paul Rummon valittujen runojen nimi on Lähettäjän osoite ja toisia runoja 1968-1972. Kirjallisuuden ystävää sähköistävät erityisesti sanat Lähettäjän osoite, koska sen niminen runokokoelma on todella olemassa ja sillä on aivan erityinen historiansa.

Valittujen runojen suomentaja Pirkko Huurto on laatinut teokseen hyvin asiantuntevan jälkilauseen. Hän kertoo, että vuonna 1984 julkaistiin virolainen lyriikan antologia Uusien sulkien kasvaminen. Siitä vaiheesta muistuttamaan on valittu pari näytettä. Ne edustavat erityisesti Rummon tuotannon symbolistiseen sävyttyvää varhaisvaihetta, jossa mitta oli useasti sidottua.

Näistä sidotun mitan näytteistä Huurto kirjoittaa: ”Eila Kivikk´ahon ja Kirsti Kunnaksen suomennokset tavoittavat mahdollisimman adekvaatisti runojen melodisuuden, herkkyyden ja traagisen pohjavireen. Näytteitä näistä runoista alkukielellä ja suomennoksina on liitetty tämän kirjan viimeisille sivuille.” Nämä runot on tosin singottu aivan teoksen loppuun, sen liiteosaan, joka sisältää otsikkonsa mukaan ”Saatteita ja vähän selityksiäkin”. Voisi sanoa, että nämä käännökset noudattavat sitä kääntäjän strategiaa, joka oli 1980-luvulla jo hätää kärsimässä. Kivikk´ahon ja Kunnaksen suomennoksissa säilyvät alkutekstin riimillisyys ja muut klassiset muotoratkaisut.

Kustantaja Artipicturan puolesta professori Teivas Oksala kiittää teoksen esipuheessa kauniisti teoksen tekijöitä. Kustannusjohtaja hyväksyy kätten päälle panollaan tehdyt ratkaisut: ”Kustantaja on iloinen siitä, että se saa olla rakentamassa entistä lujempaa ja monisäikeisempää henkistä yhteyttä Suomenlahden yli, ja ilmaisee lämpimän kiitoksensa Paul-Erik Rummolle, runoilijalle, ja Pirkko Huurrolle, suomentajalle. Kiitoksemme kuuluvat myös Kirsti Kunnakselle, riimin taitajalle, hänen lennokkaasta esseestään ja suomennoksistaan sekä Eila Kivikk´ahon perinnönvaalijoille hänen runotulkinnoistaan.” Riimillisyys mainitaan tärkeänä piirteenä.

Voisi sanoa, että tässä näkyy Artipicturan kulttuuripoliittinen linja. Kustannusyhtiö on julkaissut runosuomennoksia klassisessa asussaan karsimatta niistä riimejä tai sidottua mittaa.

Tällaisenaan suomennosvalikoima antaa monipuolisemman kuvan Paul-Erik Rummon runotyylistä kuin, jos olisi valittu suomennettavaksi vain Lähettäjän osoite, jolla on aivan oma modernistinen tyylinsä ja vapaa mittansa. Se poikkeaa varhaisnuoruuden symbolismista ja myös sen useasti sidotusta muodosta. Tällaisenaan uusi valikoima on muistutus kaudesta, jolloin Viron kuten Suomenkin kirjallisuus muuttui, kun se kohtasi modernismin kaikessa hämmentävyydessään.

Uskon, että vuoden 1972 sensuurikokemus oli henkisesti raastava Rummolle. Takana oli valoisa, toiveikas nuoruudenlyriikka, joka uskoi voimakkaasti kansalliseen yhteistuntoon. Kaikki olivat nuoruudenrunoissa yhtenäisiä kuin mehiläisparvi, joka on matkalla muodostamaan uutta kotia. Sitten tulivat vaikeat stagnaation ja epäilyn vuodet, kireä älyllinen kritiikki, sensuuri. Järjestelmä ei ollut valmis kuuntelemaan kritiikkiä, saati muuntumaan joustavammaksi. Suomentaja Pirkko Huurto luonnehtii jälkisanoissaan Lähettäjän osoitetta hienoksi kuivaksi satiiriksi, vaikka myöntää, että joku toinen voisi luonnehtia sitä toisinkin.

Satiiria minustakin Lähettäjän osoite on erityisellä tavallaan, jota en ole tosin nähnyt perusteellisesti analysoitavan missään. Teoksen hiukan fragmentaariset muotoratkaisut ansaitsevat kyllä tarkkaavaista ajattelua. Teos on yhtäältä sekä brutaalin suorapuheinen että hienostuneen vihjaava. Siinä on esimerkiksi runo ”Miksi en tapa itseäni. Koska en tahdo”, joka tuskin voisi olla suorempi. Vähän salamielisemmästä ilmaisusta voisi ottaa tyyppiesimerkiksi runokuvan ”seinillä on korvat ja korvissa kauniit korvarenkaat”. Tämäntapainen kielenkäyttö saattoi olla sensorien mielestä ärsyttävää. Arvailun pakko ja tekstin monimielisyydet saattoivat hermostuttaa. Ne saattoivat jopa johtaa siihen, että tekstiin luettiin sellaistakin, mitä siinä ei ollut.

Adressi osoitteeseen

Kielen sanojen monimielisyys, jossa merkitys riippuu yhteyksistä, tuli sekin esiin. Saatja aadress voitaisiin kääntää paitsi osoitteeksi myös sanoilla ”Lähettäjän adressi”, jolloin aadress tarkoittaa samaa kuin esimerkiksi meilläkin sanayhdistelmässä ”suuri adressi”, hallitsijalle suunnattu vetoomus, joka muistetaan sortovuosilta. Teos olisi näin tulkiten Rummon yksityinen protesti.

Rummo kirjoittaa itse jälkisanoissaan: ”Kuten sanottu, tekijä halusi olla sillä kertaa mahdollisimman suorapuheinen ja epärunollinen. Kuitenkin runoihin syntyi myös sellaisia rakenteita, muun muassa sanaleikkejä, joita parhainkaan kääntäjä tuskin voi kaikkine käänteineen siirtää toiseen kieleen. Siellä täällä on myös viittauksia varhaisempaan virolaiseen runouteen ja paikallisiin asianhaaroihin, joita ei muualla tunneta.” Näitä kirjallisia viittauksia Rummo selventää useita.

Voin tuntea jotain ymmärtämystä sensoriparkoja kohtaan. Yksi minulle mieluisista runoista oli valikoimassa seuraava. Se tuo mieleen vanhat, menneet ajat. Silloin vähäinenkin teko saattoi johtaa dramaattisiin seurauksiin väärin käsitettynä. Kiinassa kotikukkien kasvatus saatettiin tulkita kaipuuksi pikkuporvarilliseen elämänmuotoon. Semmoisia tunteita ei proletariaatti voinut suvaita kulttuurivallankumouksen aikana. Hiukan samantapaiseen hysteeriseen, paranoidiseen huoleen viittaa Rummokin yhdessä runossaan:

”kodinsisustus mielenosoituksena muotilehti mentaliteetin määrääjänä /
vapaapalokunta suojelemassa tahdonvapautta /
luonnonsuojeluyhdistys toivoa

Jokunen finessi saattaa aina kääntäessä pudota pois, kuten esimerkiksi se, että alkutekstissä esiintyy sanaleikki: loodus tarkoittaa luontoa, lootus toivoa. Luonnon (loodus) suojelulla turvattiin siis toivoa (lootus). Minusta käännös ei kuitenkaan satiiristaan menetä mitään, vaikka tämä satunnainen samankaltaisuus suomen kielestä puuttuukin.

Toisinaan onnistuttiin ajamaan Virossa hyvinkin menestyksekkäästi kansallista politiikkaa jossakin määrin sallittujen organisaatioiden kautta, joita olivat vaikkapa luonnonsuojeluliitto tai laulukuorot. Monesta asiasta piti silti vaieta tai kirjoittaa aisopoksen kielellä.

Muistan itsekin, miten huolestuneesti puhuttiin palavan kiven louhinnan ja rantojen saastumisen ongelmista. Etsittiin ratkaisua läheisestä, paikallisesta asiantuntemuksesta. ”Kaipaan pientä syntymämaata, en suurta, vaan pientä kuin postimerkki kirjekuoren nurkassa,” sanoi virolainen ystäväni noihin aikoihin. Runoilija Rummon jälkisana on hyvin valaiseva. Se sopii kaivaa tästä pikku niteestä esiin merkittävänä puheenvuorona siitä, mikä oli sananvapauden tila miehitetyssä Virossa.

Seinien kauniit korvarenkaat

Tätä ”kodinsisustamisesta” alkavaa runoa seuraavalle sivulle on kokoelmaan painettu ainoastaan sanat ”seinillä on korvat ja korvissa kauniit korvarenkaat”. Urkinnan ja salaisen toiminnan kuvaus on minusta osuvaa, minimalismissaan tarkkaa. Aivan tällaisenaankin ymmärrän kyllä suurin piirtein tunnelman ja yhteiskunnallisen tilanteen, josta on kyse.

Oman strukturalistisen analyysinsä aihe olisi katsoa, miten teos Lähettäjän osoite on rakennettu esimerkiksi lauseopillisesti. Se on rohkeata, jopa uhkarohkeata kokeilua, joka aiheuttaa myös päänvaivaa ja johtaa monimielisyyksiin, joiden kyllä ymmärrän hermostuttaneen runokokoelman editoreita niin pahasti, että vaikka käsikirjoitus valmistui 1972, teos voitiin Virossa painaa vasta 1989. Suomeksi se saatiin julki vasta vuonna 2005. Asiat olivat päässeet täälläkin vähin erin jo jäähtymään, vaikka hitaammin. Teosta ei täällä meillä julkaissut suuri vaan pieni kustannustalo, jota johtaa omapäiseksi tiedetty professori.

Sain aikanani yhden kappaleen Lähettäjän osoitteen virolaista alkutekstiä säilytettäväksi. Rummo oli käymässä Suomessa. Hän sanoi tavatessamme Rauhanpuolustajien toimistossa, että hän mielellään antaisi minulle vähän paperia säilytettäväksi. Kävimme hotellihuoneessa, ja hän työnsi minulle ohuelle paperille hiilipaperilla monistetun kokoelman. Hän sanoi, että jos se sattuisi katoamaan Virossa, olisi hyvä säilytellä sitä Suomessa. KGB:llä oli ikävä tapa hukata käsikirjoituksia. Hotellista menimme Suomen Kirjailijaliiton toimistoon. Poissa ollessamme oli levinnyt huhu, että Rummo on kadonnut, loikannut Kirstinän seurassa.

En voinut jättää vaarallista runokokoelman käsikirjoitusta salkkuun eteiseen vaan työnsin sen takin vasempaan rintataskuun. Pidin kättä painamassa nippua sydäntä vasten, ettei se pursuisi näkyville. Oikeassa kädessä pitelin juomapikaria ja juttelin sulavasti. Näin levisi samizdat.

Olen iloinen siitä, että kokoelma on nyt saatu suomeksi. Minun ei enää tarvitse yhtä huolellisesti säilytellä sen käsikirjoitusta. Onhan tätä jo vuosikymmenet kestänytkin.

Väinö Kirstinä

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto