Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Soivaa puhetta maailmasta

Tuomo Karhu, 14.11.2001
Pentti Saaritsa: Yön soiva osa s., WSOY 2001

”Kirjan nimi Pohjakosketus viittaa siihen, että elämässä on ollut rysäyksiä, joita voi verrata laivan pohjakosketukseen. Se ei ole vielä kuitenkaan uponnut. Elämä tekee sinulle joskus tai sinä teet elämälle välikysymyksen”, Pentti Saaritsa selitti pari vuotta sitten ilmestynyttä kaikin puolin painavaa valikoimaansa yli kolmikymmenvuotiselta runoilijan taipaleeltaan. Noita vakavia vaan ei tosikkomaisia välikysymyksiä sisältää myös Saaritsan uusi kokoelma Yön soiva osa.

Saaritsan kaltainen itsestään melua pitämätön runoilija jää näinä aikoina helposti pimentoon. Se on sääli, mutta median näkökulmasta ymmärrettävääkin: on vaikea keksiä uutta sanottavaa runoilijasta, joka on julkaissut näköisiään, teemoiltaan ei mitenkään brändimäisesti lukijalleen kirkastuvia kokoelmia jo pitkälti yli kolmekymmentä vuotta. Saaritsa kun kuuluu niihin runoilijoihin, jotka voivat kerran vuodessa tai kahdessa koota keskenään hyvinkin erilaisista nurkkiin kerääntyneistä runoista yhtenäisen oloisen kokoelman. Yhtenäisyyttä luo lähinnä paljon puhuttu oma ääni. Sellainen Saaritsalla on.

Yön soivassa osassa Saaritsa jatkaa suosikkiaiheidensa parissa. Klassisen musiikin proprit Beethovenista Bartókiin pistävät heti silmään. Jo nimessään musiikkia kantavan kokoelmansa aluksi Saaritsa päästää Ludden vapaaksi: ”Lakaisen lattian, avaan ikkunan / ja päästän Beethovenin ulos: ärjäisten / hyökkää tuuleen hammerklavier.” Antaa tulla vain, olin jo vähän odotellutkin. Musiikki on nimittäin aina soinut Saaritsan runoudessa, jopa siinä määrin, että vuonna 1992 saatettiin julkaista Laulut ja lunnaat -niminen kooste, joka sisälsi pelkästään mitallisia runoja ja laulutekstejä.

Myös yhteiskunnallisuus on ollut alusta asti läsnä Saaritsan lyriikassa ilman, että runoilija olisi edes vasemmistoradikalismin inspiroituneimpina vuosina langennut tyhjään retoriikkaan. Saaritsa osaa kuunnella ihmistä ihmisenä, vaikka asettaakin tämän osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tästä esimerkkinä serbialaisesta rintamakarkurista kertova runo, jossa Saaritsa saa lukijansa uskomaan, että baarissa istuminen ei ole ollenkaan sohvalla istumista hassumpi vaihtoehto: ”Miksi aina näissä hemmetin / hälisevissä savuisissa kapakoissa? / – – / En huoli vastata kun kuuntelen elävää ihmistä / joka kertoo alkuun päästyään – – / – – / huonolla italialla, roomalaisen oluttuvan pöydässä; / nuori serbialainen, rintamakarkuri kuulemma, / pääsee äkkiä hyvin vakavana tärkeimpään / jota me muut kai odotimmekin, / toistaa sen oleellisen: minä olen tappanut. / I have killed, ho ucciso, monta ihmistä. / Ilman vihaa, monta ihmistä. / – – / Miksikö aina näihin meluisiin / savuisiin kapakoihin? Varmaan Raiunoltakin / olisi tullut hyvä dokumentti?”

Yön soiva osa rakentuu enimmäkseen hyvinkin raadollisista aiheista. Saaritsa ei ole kuitenkaan isojen alkukirjainten ja huutomerkkien runoilija, vaan hän säilyttää suhteellisuudentajunsa ja sopivan etäisyyden aiheisiinsa, kirjoittipa hän ”silmä silmästä” -periaatteesta, itsemurhasta, sodan ja rauhan ikuisesta leikistä, henkilökohtaisista pettymyksistään, ikääntymisestä, problemaattisesta suhteesta(an) alkoholiin, hyvinvoinnista ”joka tappaa talossa ja porttikäytävässä” tai juuri kuolleesta kollegastaan. Kuolemaa ja kärsimystä ei voi välttää, mutta niin kauan kuin eletään, ”täytyy jatkaa matkaa.”

Jo ennen syntymäänsä isänsä sodalle menettänyt Saaritsa tietää konkreettisesti, että elämä jatkuu lupaa kysymättä sodassakin: ”Miten sodassa synnytään ja eletään? / En muista mutta arvaan. / Ensin kaikki näyttää hajonneen osiksi / niin ettei voi päätellä / oliko mitään kokonaisuutta edes ollut tai ehdotettu/ – – / Kaikki hajoaa mutta koostuu uudestaan. / Eletään kuin rauhan aikaa. / ‘Siinähän se menee.’” Lieneekö myös niin kuin Saaritsa kirjoittaa: ”Sille mikä ei ole naurun asia / on joskus pakko nauraa, vaikka vain / säilyttääkseen järkivähänsä”.

Yön soivan osan runot ovat muodoltaan enimmäkseen niin proosamaisia, että ne voisi suurta väkivaltaa tekemättä muuttaa proosarunoiksi. Lyyrisimmillään Saaritsa on runossaan ’Metamorfooseja’, jossa hän assosioi kalevalaisin allitteraatioin: ”Katajasta kirkkaalla / puukonterällä pajupilli, / pajupillistä pihlajanoksa, / oksankärjistä lehtisormet / ja sormien lomissa, aina jossain, / vipajava vesi, vesi ja sininen / viilu sillaksi veden yli, / silta ilmaksi, ilman sillaksi, / silmän mitaksi kunnes siintää / sinisen alla tuttu tummuus, / toinen vesi, veden alla ahven / ja kuikka, kaikki sen muunnelmat, / sukeltava sulka, se toinen lintu, / sulista suomuiksi, suomuista / silmiksi taas, eikä pääty liike: / pillinä paju, villinä pihlaja, / katajana kaiken kesto.”

Saaritsaa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kevytmieliseksi runoilijaksi, mutta onneksi hänen runoutensa raskautta taittavat ilmaisun ilmavuus ja siellä täällä pilkahteleva huumori. Tästä esimerkkinä lainaus juupaseepostelusta nimeltä ”Arvatkaa kuka?”: ”Sillä on pienen kirjaston korkuinen otsa, / sen käsi viuhtoo vauhtia näkymättömään värttinään / eikä sanojen lanka katkea vaikka haaroittuisi / ja vaihtaisi väriä moneen kertaan, / eikä ole niin mitätöntä rakentajien hylkäämää / detaljia ettei se kelpaisi kulmakiveksi / eikä niin suurta Kiveä ettei se tuntuisi tutulta / ja läheiseltä kuin kädessä lämmennyt soikea rantakivi / jolla voi heittää seitsemän voileipää.” Veikkaanpa, ettei muotokuvan esikuvaa etsiessä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto