Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Latuja ristissä

Pertti Koskimies, 8.11.2006
Petteri Holma, Risto Pyykkö: Kairanviemä. Kirjailija A. E. Järvisen elämä. s., Otava 2006

Suomalaisilla eräkirjailijoilla on ollut uskollinen lukijakuntansa siitä pitäen, kun Onni Wetterhoff vuonna 1883 julkaisi kokoelmansa Från skog och sjö. Jo ennen häntä monet ruotsalaiset, englantilaiset ja saksalaiset olivat kirjoittaneet eränkäynnistä ja kalanpyynnistä Pohjolassa. Varhaiset eräkirjailijat olivat tarkkasilmäisiä ja monipuolisia luonnontuntijoita, oivana esimerkkinä vaikkapa Ludwig Munsterhjelm. Vanhimmat metsästys- ja kalastuslehdet sisältävät runsaasti tutkimuksessa edelleen käyttökelpoista eläintieteellistä havaintoaineistoa, koska varsinaisia tieteellisiä julkaisusarjoja ei tuohon aikaan juuri ollut.

Eräkirjallisuuden jatkuva vetovoima ei kuitenkaan perustu tietojen vaan tunnelmien välittämiseen. Sadat kirjat toistavat samaa yksinkertaista kaavaa: mies menee pyssyn kanssa metsään eikä löydä millään ammuttavaa, kunnes väsyneenä, kastuneena ja nälissään iltahämärissä vihdoin onnistaa ja saalista saadaan. Kun kuusikko iltahämärissä huokaa syystuulessa, kun kahvipannua viritellään asennolle, kun raukeus hiipii jäseniin pitkän päivämarssin päätteeksi, silloin metsämies on kotonaan ja sielu lepää. Siinä sivussa sopii tuhahdella maailman menolle ja haikailla nuoruuden metsotokkia.

Metsä vei miehen

Metsänhoitaja Aarne Erkki Järvinen (1891–1963) on painosten kuningas eräkirjailijoidemme lukuisassa joukossa. Hän julkaisi vuodesta 1925 alkaen parikymmentä eräkirjaa, joista monista otetaan edelleen uusintapainoksia. Järvinen kuului viimeisinä aikoinaan ylipäänsä maamme luetuimpiin kirjailijoihin, kuten aikalaisensa ja niin ikään pohjoista luontoa sydämensä kyllyydestä kuvannut Yrjö Kokkokin. Heitä ennen eikä heidän jälkeensä kukaan erä- tai luontoaiheisiin keskittynyt kynäniekka ole yltänyt kaunokirjallisuuden myydyimpien nimikkeiden joukkoon.

Rovaniemeläiset toimittajat Petteri Holma ja Risto Pyykkö ovat tutkineet A. E. Järvisen elämää käymällä läpi suuren joukon kirjallisia lähteitä ja kirjeenvaihtoa sekä haastattelemalla Järvisen tunteneita ihmisiä. Kirja on merkittävä työ kuvatessaan paitsi yhtä huomattavimmista eräkirjailijoistamme myös valaistessaan Lapin, metsien käytön, luonnonsuojelun ja eränkäynnin historiaa. Teoksen nimi on valittu oivallisesti, se tuo mieleeni ruotsin sanan bergtagen, jollaiseksi itseni tunnistan.

Kairanviemä kuvaa Järvisen vaiheita kymmeneen elämänjaksoon paloiteltuna. Järvinen kasvoi ankaran uskonnollisessa ilmapiirissä ja köyhässä, levottomasti paikkakuntaa vaihtaneessa kodissa. Nuorena hän koki pettymyksiä rakkauselämässään ja sai vanhemmiten vaivanneen urheiluvamman. Myöhemmin elämää varjostivat lapsettomuus, ottolapsen varhainen kuolema ja ongelmat toisen ottolapsen kasvatuksessa. Sota hävitti hänen, kuten muidenkin rovaniemeläisten, kodin ja omaisuuden.

Ahkera ja äärimmäisen tunnollinen työntekokaan ei tuonut täyttä tunnustusta ja ansaittua päällikönvirkaa elämänikäiseltä työnantajalta Metsähallitukselta. Taidemaalarina Järvistä ei arvostettu niin paljon kuin olisi ollut syytä. Kustantaja hylkäsi osan käsikirjoituksista, eikä Järvisen haaveilema päätyö, kunnianosoitus pohjoisen erämaille ja niiden vaatimattomille ihmisille, koskaan valmistunut.

Toisaalta tämä lahjakas ja sitkas ihminen jätti mittavan perinnön niin kulttuuri- kuin elinkeinoelämänkin saroilla. Järvisen luonnehtiminen syntymäsynkäksi luonteeksi ja elämänpettymysten korostaminen takakannan mainostekstejä myöten vaikuttaa vähän liioittelevalta mutta lienee yhteydessä valittuun tyylilajiin: tällainen kohtalo houkuttelee draamalle lukijoita. Ihmisellä, joka Järvisen tavoin menee erämaahan viikoiksi ja viihtyy siellä paremmin kuin ihmisten maailmassa, täytyy kuitenkin olla levollinenkin puolensa, muuten hän ei tule metsässä toimeen saati muokkaa kokemuksistaan elävää tekstiä. Järvinen liikkui niin työssään metsänarvioinneissa ja hakkuiden suunnittelussa kuin vapaa-aikanaankin pitkin poikin Pohjois-Suomea, ja kairasta hän löysi luomisvoimansa, ihmisten aatelin ja ykseytensä elämään.

Ajatustenlukijoita?

Kairanviemä on eittämättä vaatinut mittavan työn. Se on lisäksi houkuttelevasti kirjoitettu, kuin jännityskertomus. Tarina alkaa Järvisen saapumisesta Muonioon toukokuun lopussa 1916, Metsähallituksen vasta palkkaamana metsäkonduktöörinä. Ensi töikseen hän ilmoittautuu luonnontutkijana ansioituneelle aluemetsänhoitaja Justus Montellille. Aloitus on perusteltu, koska muutto Lappiin oli Järvisen elämän tärkein tapahtuma.

Vasta sen jälkeen teos alkaa kuvata Järvisen elämänvaiheita kronologisessa järjestyksessä mutta ei perinteisen elämäkerran tapaan kuivakkaasti vain faktoja luetellen vaan eläytyen kohteensa elämään, kuin Järvisen omalla äänellä. Tyylillä on ansionsa, sillä se maalailee lukijan eteen päähenkilönsä ja hänen elämänpiirinsä ihmiset, maisemat, tapahtumat ja tunnot kuin paraskin elokuva. Elämäntapahtumien lomassa kirjoittajat poikkeavat onnistuneesti sopiville sivupoluille laventamaan milloin rakennusten ulkonäköä ja historiaa, milloin sivuhenkilöiden kohtaloita, jotka heittivät heidät Järvisen teille ja poluille.

Tekijät ovat vakuuttavasti selvittäneet Järvisen elämänvaiheet niin pikkutarkasti kuin se jälkikäteen lienee mahdollista, joten minulla ei ole mitään syytä epäillä asiatietojen todenperäisyyttä. En kiellä, etteikö kirja ollut lukuelämys, yhtenä syynä juuri se, että Järvisen hahmoon puhallettiin henki. Siitä huolimatta vierastan tätä trendikästä elämäkertamuotia, jossa tosiasioihin sekoitetaan kirjoittajien keksimää sepitettä – vai väittävätkö Holma ja Pyykkö tosissaan pitkin kirjaa tietävänsä, mitä Järvinen eri kohdissa ajatteli, mitä sanoi, mitä tunsi.

Kun nämä mielikuvituksen mausteet vatkataan todellisten tapahtumien taikinaan, tiedon ja tarinan raja hämärtyy. Valpas lukija alkaa epäillä, kuinka paljon tosiasioita on väritetty leveällä pensselillä houkuttelevuuden lisäämiseksi. Holma ja Pyykkö tosin kirjan lopussa kuvaavat lähdetietojaan esimerkillisesti. Silti tämäntyylinen kertomus ei toimi yhtä selkeänä tiedontarkistamisen lähteenä kuin kenties vanhanaikaisilta tuntuvat mutta lähdeteoksina silkasti paremmat, perinteiset elämäkerrat.

Satu syö sijaa todelta

Kairanviemän tekijät eivät toki ole sukeltaneet suoranaiseen satuiluun toisin kuin vaikkapa Erik Wahlström Jumalan mielenliikkeitä kirjatessaan tai viime vuosina jopa palkitut nimekkäät tarinaniskijät, joiden henkilöinä ovat edesmenneet kirjailijat tai presidentit osin todellisine elämänkohtaloineen ja kanssaihmisineen. Kun tämmöisten tekijä joutuu selittelemään päähenkilönsä sukulaisille ja suurelle yleisölle, onko kyseessä fakta vai fiktio ja millä sivulla mikä on totta ja mikä keksittyä, alkaa ainakin tietokirjailijaa ihmetyttää.

Vaarana on, että esimerkiksi historiaa ja henkilöitä kuvaavat tietokirjat nykyisen muotioikun jatkuessa alkavat yhä enemmän muistuttaa näytelmäkäsikirjoituksia – kaikesta kun pitää saada viihdettä, ikään kuin tosielämä ei tarjoaisi mielenkiintoisia asioita maailman loppuun. Tietokirjailijana olen huolissani, koska tiedon parantumisesta huolimatta niin nuoret kuin aikuisetkin tuntuvat niin sanotussa tietoyhteiskunnassamme yhä enemmän uskovan kaikkea hoopoa. Surkeaa suuntaa ei käännä se, että tietokirjatkin kyhätään samankaltaiseen pakettiin kuin television saippuasarjat.

Tekijät toteavat jo esipuheessaan, että teoksen tarkoitus ei ole Järvisen kirjallisen tuotannon esittely. Kun hänet kuitenkin tunnetaan parhaiten omintakeisista eräjutuistaan, olisi ollut paikallaan kuvata satunnaisten mainintojen sijaan edes vähän laajemmin hänen kirjojensa erikoispiirteitä, syntyvaiheita ja vastaanottoa lukijoiden ja kriitikoiden piirissä. Käyhän teoksesta ilmi, että juuri kirjoittaminen ja sen pohjana oleva elämä erämaissa olivat Järviselle onnen ja elämänuskon lähteitä.

Yrjö Varpio on vastailmestyneessä elämäkerrassaan Väinö Linnasta todennut Pekka Tarkan (Helsingin Sanomat 25.10.2006) mukaan, että teos ja tekijän elämänvaiheet ovat ”yhtä ja samaa, elämäntyö ja saavutukset selittävät henkilöä. Kirjailijan elämä rakentuu hänen teostensa syntyhistoriasta, aiheista ja vastaanotosta”. Toisaalta Erno Paasilinnan mukaan on elettävä elämä, josta syntyy kirjailija. Tässä ei ole ristiriitaa: elämä teki Järvisestä kirjailijan, ja kirjailijan työ muokkasi Järvisen elämää.

Järvisen kirjojen analyysille olisi voinut tässä teoksessa raivata vähän tilaa vaikkapa sepitettyjen ajatusten, tuntemusten ja muiden liiallisten väritysten viemiltä sivuilta. Esimerkkinä ja ylipäänsä ylitse muiden muistoihini jääneenä elämäkertana olkoon Unto Kupiaisen Aaro Hellaakoski, ihminen ja runoilija (WSOY, 1953). Kupiainen kirjoittaa houkuttelevalla tyylillä, puhaltaa Hellaakosken ja hänen teostensa vuorovaikutuksen palavaan liekkiin suoltamatta satuja sytykkeiksi.

Ristikkäisillä laduilla

Järvinen sai aikaan muutakin merkittävää kuin kirjansa ja taulunsa. Holma ja Pyykkö kuvaavat hyvin hänen toimintaansa ja motiivejaan Pohjois-Suomen metsätalouden ja elinvoimaisuuden, pohjoisen ihmisen elämän hyväksi tehdystä työstä. Järvisen arvomaailma heijasti aikaansa, ja hänen lahjakkuutensa ja ahkeruutensa ansiosta Lapin ja Peräpohjolan takimmaisetkin metsät saatiin kannattavien hakkuiden piiriin. Silmänkantamattomat raiviot eivät olekaan Osaran vaan Järvisen aukkoja.

Edes Holma ja Pyykkö eivät selkeästi pysty selittämään, miten tämä sama läänikaupalla metsää hakkauttanut mies kirjoissaan ja eräkämppänsä ympäristössä vaali intohimoisella palolla illuusiota koskemattomista selkosista, kirosi erämaiden pilkkomista ja metsien raiskausta. Sama käsittämätön jakomielisyys leimaa kyllä eräkirjoja vieläkin. Samaan hengenvetoon niissä noidutaan hakkuut ja hakkuiden vastustajat, jotka tulevat tänne tosimiesten selkosille etelästä metsänkäyttöä neuvomaan.

Kairanviemän kansikuva symboloi eräkirjoittajien ristiin vetävää kynänjälkeä. Järvisen latu tulee oikealta, veturin eli päreahkion vasemmalta vailla suksenjälkeä. Lähtö on lavastettu liikkeeksi, niin kuin avohakkuin, metsäautotein, ojikoin, kynnöksin, taimikoin ja riu´ukoin viipaloidut metsiköt ovat enää kuolleita kulisseja koskemattomista kairoista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto