Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Selkein sanoin eläinten elämästä

Pasi Salminen, 15.8.2015
Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia 232 s., Gaudeamus 2015 Kääntäjä(t): Tua Korhonen ja Liisa Kaski

Monelle lihatiskin ääreen kumartuneelle peruskuluttajalle puheet eläinten oikeuksista voivat tuntua vain nykyajan kotkotuksilta. Kaikki eivät purematta niele esimerkiksi väitteitä lihansyönnin eettisestä arveluttavuudesta. Onhan eläimiä syöty jo ammoisista ajoista ja luonnossakin eläimet pistelevät toisiaan surutta poskeensa. Ihmisellä on ollut tapana piirtää selkeä raja itsensä ja muiden eläinten välille, mikä on osaltaan oikeuttanut eläinten hyväksikäyttöä eri tavoilla.

Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Jokainen lemmikkiään silmiään tuijottanut tunnustaa eläimen kyvyn kokea elämänsä jonkinlaiseksi. Eläinten hyötykäytöllä on tuhansia vuosia pitkä historia, mutta kauan on ihmisiä myös askarruttanut eläinten kohtelun moraali. Tästä todistaa esimerkiksi tuore suomennos Plutarkhoksen eläinten asemaa pohtivista teksteistä Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia.

Eläinten hyötykäytöllä on tuhansia vuosia pitkä historia, mutta kauan on ihmisiä myös askarruttanut eläinten kohtelun moraali.

Länsimaissa eettisten ongelmien pohdinta kuului pitkään kristillisen perinteeseen, eikä eläinten asema ole siinä kovinkaan keskeisessä asemassa. Vanhassa ja Uudessa testamentissa ei eläinten hyvinvointia juurikaan käsitellä. Monessa muussa uskonnossa on enemmän eläimiin liittyviä normeja. Esimerkiksi hindulaisuuden eri muodoissa eläimet on nähty osana moraalista universumia. Tosin Fransiskus Assisilaisen kerrotaan saarnanneen eläimille jo 1200-luvulla, joten ei eläinten asema kaikille kirkonmiehillekään ole ollut yhdentekevä.

Moderni eläinoikeuskeskustelu on voimistunut aina 1970-luvulta lähtien. Esimerkiksi utilitaristina tunnetun australialaisfilosofi Peter Singerin alun perin vuonna 1975 julkaistu teos Animal Liberation on ollut varsin vaikutusvaltainen nykyiselle eläinten oikeusliikkeelle. Viime vuosikymmeninä kritiikkiä on herättänyt esimerkiksi koe-eläinten käyttö ja tuotantoeläinten kurjat elinolosuhteet.

Kritiikin mukaan olemassaolostaan tietoisia olentoja kasvatetaan täyteen pakatuissa tuotantolaitoksissa kuin lihanneksia ikään. Suomessakin aihetta käsitellyt Elina Lappalainen palkittiin 2012 Tieto-Finlandia-palkinnolla teoksestaan Syötäväksi kasvatetut. Kasvanut tietoisuus eläinten asemasta näkyy myös vaikka lihantuottajien sivuilla, joilla vakuutellaan kasvattajien pystyvän huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Plutarkhoksen tuoreen suomennoksen taustalla lienee juuri ihmisten kasvanut tietoisuus eläinten elinoloista.

Lukijaystävällisiä dialogeja

Plutarkhos (n. 45 – 120 jaa.) on monille tuttu elämäkertakirjailijana ja erityisesti teoksestaan Kuuluisien miesten elämänkertoja, joka on tehnyt jälkipolville tutuksi esimerkiksi Ceasarin ja Aleksanteri Suuren edesottamuksia. Filosofina Plutarkhos tunnetaan erityisesti platonismistaan, ja hän pyrki edelleen soveltamaan maineikkaan esikuvansa oppeja käytäntöön.

Platonin esikuvallisuuden huomaa myös käsillä olevasta teoksesta. Kokonaisuus muodostuu kolmesta eri tekstistä, jotka kaikki ovat dialogimuotoisia niin kuin maineikkaalla edeltäjällään. Dialogimuotoisuus mahdollistaa aiheen käsittelyn eri näkökulmista, kun eri puhujat esittävät eläimiä koskevia näkemyksiään. Näin lukija pääsee itse osallistumaan mielipiteen muodostamiseen.

Kirjoituksista kaksi pisintä – Eläinten älykkyydestä ja Gryllos – kuuluvat Plutarkhoksen teksteistä jälkikäteen koottuun eettisen kirjoitusten kokoelmaan, joka tunnetaan nimellä Moralia. Tämän suomennoksen teksteistä kolmas ja lyhin on Pitopuheita, jossa nimensä mukaisesti käsitellään eläimiä pitopuhetradition viitekehyksessä. Plutarkhoksen tekstien lisäksi teoksessa on myös hyödyllinen ja seikkaperäinen jälkikirjoitus antiikin ihmisten eläinsuhteesta. Tekstit on varustettu myös runsailla ja tarpeellisilla selitysosioilla.

Verrattuna moderniin eläinkeskusteluun antiikin näkökulmat ovat vielä ihmiskeskeisiä.

Niin kuin Platoninkin dialogit, Plutarkhoksen tekstit ovat nykylukijallekin melko helposti aukeavia. Ei siis kannata pelästyä ajallista etäisyyttä, jos sanat ”antiikki” ja ”filosofia” herättävät mielikuvia pölyttyneisyydestä ja vaikeaselkoisuudesta. Suomennoksissakin on vielä pyritty siihen, että tekstit ovat helposti aukeavia. Esimerkiksi keltaisista herneistä tehtyä tahnamaista sosetta, lekithosta, kutsutaan reilusti hernerokaksi. Täsmällisyyttä kaipaava lukija löytää selityksistä helposti tarkennusta.

Inhimillisiä eläintarinoita

Eläinten älykkyydestä on kolmesta tekstistä pisin. Keskustelun pohjustaa Plutarkhoksen isä Autobulos pohtimalla eläinten sielullisia ja järjellisiä kykyjä. Tämän jälkeen keskustelua jatkavat erityisesti Aristotimos, joka puolustaa maaeläinten älykkyyttä, sekä vesieläinten puolesta puhuva Faidimos. Kumpikin nojaavat todistelunsa ennen kaikkea runsaan esimerkkiaineiston varaan.

Kummaltakin puhujalta löytyy koko joukko esimerkkejä, jotka tukevat väitettä sekä eläinten älykkyydestä että hyveellisyydestä. Keskustelussa heijastuu aikansa maailmankuva. Tämän päivän eläinoikeuskeskusteluun verrattuna perustelustrategia on ihmiskeskeisempi. Eläimillä on arvoa sikäli kuin ne ovat osallisia piirteistä, jotka liitetään ihmisen kykyihin. Käytetyt esimerkit kertovat eläinten kykenevän paitsi ihmisen kaltaiseen älyllisyyteen myös hyveellisyyteen.

Yleisesti ottaen eläin koetaan sitä arvokkaammaksi, mitä enemmän se kykenee ihmisyyteen. Paikoin tämä johtaa eläimen inhimillisten piirteiden liioitteluun koomisuuteen saakka. Esimerkiksi kertomukset ihmisneitoihin ihastuneista elefantista ja käärmeestä kertonevat enemmän aikansa tarinaperinteestä kuin todellisista tapahtumista. Elefantti ei kykene hillitsemään kärsäänsä viehättävän seppelinmyyjättären luona ja käärme ymmärtää siveellisyyden päälle poistuessaan aina aamulla ihastuksensa luota.

Puhujien kertomukset kertovat paitsi eläinten kyvykkyydestä myös siitä, minkälaisia piirteitä ihmisissä arvostettiin. Jos eläinkin on osallinen inhimillisistä hyveistä kuten rohkeudesta tai oikeamielisyydestä, niin se kertoo eläinten moraalisesta arvosta ja kuuluvuudesta moraalin piiriin.  Keskustelussa eläimiin yhdistetään esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden tunto, ja niiden todistellaan esimerkkien avulla kykenevän myös sosiaalisuuteen ja keskinäiseen kiintymykseen. Tämän lisäksi eläinten kerrotaan osoittavan myös jumalallisuutta.

Väittely maa- ja vesieläinten paremmuudesta tai älykkyydestä ei pääty kummankaan osapuolen selkeään voittoon. Johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että molemmat lajistot ovat kykeneviä hyveellisyyteen ja siten osallisuuteen moraalisuudesta. Ja tällä on merkitystä sille, miten eläimiä saa kohdella. Niin monilla tavoin eläimet ovat samankaltaisia ihmisen kanssa.

Teksteistä toinen, Gryllos, sijoittuu Odysseiasta tuttuun Kirken saarelle. Jumalainen velho on vihdoin päästämässä Odysseyksen jatkamaan matkaansa, mutta tämä haluaa mukaansa myös eläimeksi muutetut kreikkalaiset. Kirke kuitenkin kyseenalaistaa sen, kaipaavatko nämä enää takaisin ihmisiksi, ja Odysseys ryhtyy vuoropuheluun siaksi muutetun Grylloksen kanssa.

Peruskuluttaja on eläinkeskustelun edessä pulman edessä. Aihe tuntuu vaativan kannanottoa.

Grylloksessa kyseenalaistetaan hauskasti ihmisen oletettu paremmuus eläimeen nähden. Eläimet ovat Grylloksen mukaan esimerkiksi hyveellisiä luonnostaan, ilman pakottamista. Asiaa todistellaan muun muassa kiinnittämällä huomiota kieleen ja puhetapoihin. Eläimen ominaisuutta käytetään ihmisen ihanteena monissa kielikuvissa kuten esimerkiksi silloin, kun ihmistä kutsutaan ”sisukkaaksi kuin leijona”. Kieli tosiaan kantaa ja välittää eteenpäin asenteita moniin asioihin, vaikka eivät kaikki eläimiin liittyvät kielikuvat ole toki positiivisia.

Viimeisessä tekstissä Pitopuheita herkkupöydän ääreen kokoontuneet vieraat keskustelevat muun muassa eläinten syömiseen ja toisiin kulttuureihin liittyvistä tavoista ja uskomuksista. Osa keskusteluista on sisällöltään yhtä painavaa kuin mikä tahansa illallisjaarittelu, mutta käypä näistä keskusteluista esimerkiksi ilmi, että lihaan ja kalaan suhtaudutaan aterian lisukkeina, ei siis pääasiana.

Pitopuheiden puheenvuorot valaisevat osaltaan antiikin ihmisten käsityksiä maa- ja merieläimistä. Erään keskustelijan mielestä esimerkiksi merieläinten vieraus oikeuttaa sulkemaan ne moraalisuuden ja oikeudenmukaisuuden ulkopuolelle. Tämä asenne on tuttu tänäkin päivänä. Tarhakettu saa helpommin osakseen sympatiaa kuin kalatiskin altaassa ryömivä rapu.

Lihansyöjän dilemma

Kaiken kaikkiaan Eläinten älykkyydestä todistaa siitä, että eläinten moraalisen aseman pohtiminen on kuulunut etiikan alueelle jo pitkään. Kysymys ei ole pelkästään viime vuosikymmeninä esiin nousseesta asiasta. Verrattuna moderniin eläinkeskusteluun antiikin näkökulmat ovat vielä ihmiskeskeisiä. Eläimet pitää huomioida moraalisesti sikäli kuin niillä on yhtäläisyyksiä ihmisen kanssa ja ne kykenevät samoihin hyveisiin kuin ihmisetkin.

On myös ilahduttavaa, että näinä aikoina, kun kokonaisten teoksien lukeminen vähenee, suomennetaan ja julkaistaan vielä antiikin klassikoitakin. Teos lienee suunnattu kaikille eläinasiasta kiinnostuneille eikä pelkästään antiikin harrastajille. Plutarkhoksen tekstien lisäksi kirjasta löytyy tekijöiden artikkeli antiikin ihmisen eläinsuhteesta ja filosofian tohtori Elisa Aaltolan jälkisanat. Molemmissa osuuksissa avataan selkeällä tyylillään aiheen taustoja ja kytketään antiikin tekstit konteksteihinsa. Aaltola on jo aiemmin tehnyt eläinetiikkaa tutuksi suomalaiselle yleisölle väitöskirjallaan ja muilla teksteillään.

Peruskuluttaja on eläinkeskustelun edessä pulman edessä. Aihe tuntuu vaativan kannanottoa. Yhtäältä moni varmaan kokee myötämielisyyttä eläinten puolesta ja toivoo niitä kohdeltavan hyvin, mutta toisaalta periaatteelliset argumentit eläinten syömisen moraalisesta vääryydestä on helppo unohtaa niin kauan kuin lihaa huokeasti marketista saa – niin vakuuttavia kuin perustelut olisivatkin. Lihan korvaaminen jollain muulla tuntuu yksinkertaisesti hankalalta, vaikkei pienen hankaluuden, epämukavuuden tai vaivan välttäminen tietenkään ole kovin hyvä syy jatkaa mitään epäeettistä käytäntöä.

Tämän hetkisessä keskustelussa tuntuu, että juuri eläinten puolestapuhujat ovat saaneet esille vahvimmat argumentit, vaikka kasvissyönti vielä vähemmistössä onkin.  Joulun jälkeisessä lihakrapulassa Plutarkhoksen kirjaa arvioiva filosofi Jarkko Tontti äityy esimerkiksi kutsumaan elintarviketeollisuutta ”tappokinkereiksi”. Osa näkökulmista tuntuu tosin keskivertokuluttajasta hieman yliampuvalta. Vaikka tehotuotettujen sikojen ja kanojen asia vielä puhuttelisi, niin esimerkiksi ahvenen tunne-elämään samastuminen tuottaa varmasti monelle vaikeuksia.

Eläinten älykkyydestä on ajallisesta etäisyydestään huolimatta helposti lähestyttävä kirja, ja sen näkökulmat saattavat olla itse asiassa olla hupaisista yksityiskohdista huolimatta kokonaisuutena jopa lähempänä montaa ihmistä kuin nykyfilosofien näkemykset. Ne saattavat tarkkuudestaan huolimatta jäädä monelle etäisiksi hauskojen eläintarinoiden rinnalla. Tua Korhosta ja Liisa Kaskea on kiittäminen helposti aukeavasta suomennoksesta, joka viitteineen ja selityksineen on hieno kokonaisuus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto