Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hiljentyneenä pyhässä paikassa

Pertti Koskimies, 3.12.2003
Risto Lounema: Suomen kansan pyhät paikat s., Yhtyneet Kuvalehdet 2003

Suomen kansan pyhät paikat on poikkeuksellisen monitahoinen tietokirja. Se kokoaa yhteen ainutkertaisella tavalla tietoa Suomen luonnosta, suomalaisten ja saamelaisten muinaisuskosta, Suomen yleisestä ja paikallishistoriasta sekä kirjoittaja Risto Louneman tuntemuksista, kun hän vaeltaa paikoissa, joissa aika pysähtyy.

Tavanomaiset historiankirjat eivät saa mielikuvitustamme samalla lailla siivilleen kuin toimittaja ja valokuvaaja Risto Louneman oivallus lähestyä vanhan kansan elämää pyhimpien paikkojen kautta. Nämä nykyisinkin tunnistettavat paikat ovat olleet merkittäviä maantieteellisiä pisteitä kansakuntamme kehityksessä viimeistä jääkautta seuranneiden kymmenen vuosituhannen aikana.

Joillain paikoilla on säilynyt linnanraunioita, kodanpohjia ja peurahautoja, toisilla ei näy muuta merkkiä kansakuntamme historian suurista käännekohdista kuin jälkikäteen pystytetyt muistomerkit tai kirkot. Vanhimmat, esikristilliset luonnonpaikat saattavat olla korkeita linnavuoria, suuria seitakiviä tai jylhiä tunturipahtoja.

Kirjan tavoite lienee solmia lukijan mieli menneiden sukupolvien työhön ja uskomuksiin sekä siihen vuosisataiseen kaareen, jonka yhtä pistettä nyt elämme. Nykyajan urbaanille teknoihmiselle vain nykyhetki on jotain; tämä kännyköiden, moottoriteiden ja ahneuden aikakausi, muka johdonmukaisen kehityksen huippu.

On terveellistä pysähtyä pohtimaan, miten avuttomia itse asiassa olisimme luonnon armoilla, jos kaikki pärisevät värkkimme hajoaisivat. Varmasti paljon avuttomampia kuin esi-isämme, jotka yksinkertaisin mutta tarkoituksenmukaisin pyyntivälinein pärjäsivät kalastuksella, hylkeenpyynnillä sekä hirven- ja peuranmetsästyksellä. Heillä oli pyyntireittiensä – silloisten virkateiden – varrella teeriansat, sorsaverkot, sen seitsemät vivut ja satimet. Erämaissa he suunnistivat ilman karttoja ja kompasseja, pyydystivät ruokansa, lääkitsivät ruumiinsa ja huolehtivat sieluistaan.

Satoja pyhiä paikkoja

Sana pyhä on germaaninen laina kolmen vuosituhannen takaa. Se on alun perin merkinnyt vaarallista, varottavaa maastonkohtaa tutun asuinkentän ja ulkopuolisen erämaan rajamailla. Kristinusko käytti pyhien paikkojen peittoamiseksi samaa ovelaa kikkaa kuin vanhojen pakanallisten juhlienkin: pyhille paikoille ja ajankohdille sijoitettiin kristillisiä, rahvaalle ”paremmiksi” markkinoituja antimia. Pyhä paikka varattiinkin Jumalalle, hyvälle ja kunnioitettavalle kaitselmukselle.

Myös hiisi on kokenut mullistuksen: luonnonuskon hyväntahtoinen suojelushenki on muuttunut ristikansan kiroamaksi piruksi. Hiiden ja pyhän muistoksi nimettyjä paikkoja on Suomessa toista tuhatta – lähes miljoonasta kartoitetusta paikannimestä – ja Lounema on vieraillut niistä puolella tuhannella.

Kirjassa on paljon historiallista ja luonnontieteellistä, erityisesti eränkäyntiin ja muinaisuskoon liittyvää tietoa, joka muualla on hajallaan kymmenissä lähteissä. Tekstin kirjoittaminen on edellyttänyt syvää perehtymistä monien alojen tutkimuksiin ja paikallisiin yksityiskohtiin. Monesti ne sitovat yleiset tiedot ja teoriat nykypäivän todellisuuteemme, yhtä hyvin jonkin luonnonilmiön kuin elinkeino- tai nimihistorian keinoin.

Pyhiä paikkoja ja muinaista uskonmaisemaa lähestytään monilta suunnilta. Missä pyhiä paikkoja on ja millaisia ne ovat? Miten pyhää ilmennettiin kalliotaiteessa? Millaista oli kanssakäynti naapurikansojen kanssa viikinkiaikaan? Mitä tapahtui ristin saapuessa Suomeen? Millaisia olivat Kalevalan pyhät? Millaisin menoin pyhiä paikkoja palvottiin?

Ihmiset pitävät tarinoista, joissa paljon jää mielikuvituksen varaan, ja sellaisia tarinoita Lounema osaa oivallisesti kertoa. Hän jättää kysymyksiä avoimiksi – monia vastauksia ei tiedä kukaan muukaan. Lounema kuvaa omia retkiään pyhille paikoille ja niiden herättämiä tuntemuksia. Kirja on sopivasti yleinen ja yksityinen. Pyhyys on liittynyt paikkoihin ja ilmiöihin tuhansien ajastaikojen saatossa, eikä itse ilmiössäkään ole välttämättä mitään selkeää logiikkaa.

Paikkojen esittely ei ole kaavoihin kangistunutta, vaan Lounema ottaa esille mielenkiintoa yllä pitäviä näkökohtia kustakin kohteesta sekä niiden kautta esitellyistä uskomuksista ja muista ihmisen toimista. Hän kutoo nykyisen maiseman jääkauden jälkeiseen merenrantamaisemaan, vetelee piirtoja pyyntiyhteisössä elävän ihmisen ja kristinuskoa tunnustavan talonpojan sielunmaisemiin.

Lounema on valinnut osittain ajallisen, osittain temaattisen lähestymistavan. Kirja sopii lueskeltavaksi pieninä paloina, hitaasti, ajatuksen kera – yhtä viipyillen kuin nautitaan hyvästä viinistä, maukkaasta ruoasta, sydänystävien seurasta.

Kuvista huokuu harras tunnelma

Kuvitus onnistuu erinomaisesti ruokkimaan tekstin herkistämää mielikuvitusta. Kuvien eteen on pitänyt matkustaa paljon – yksittäisiä kiviä on pitänyt etsiä kaukaisilta tuntureilta. Kuvat ovat korkeatasoisia niin valokuvataiteellisesti kuin dokumentteinakin. Valojen, värien ja tunnelmien luomiseksi on pitänyt odottaa oikeaa hetkeä. Esittävät kuvat sitten vanhaa hautaa, hiidenkiuasta, kirkonraunioita tai Pyhän Henrikin muistojuhlaa, niissä on kirjan teemaan sopiva harras tunnelma. Monet ilmakuvat osoittavat pyhien paikkojen asettumista maisemaan – tosin esi-isillemme täysin tuntemattomasta ja paikkojen valintaan merkityksettömästä perspektiivistä.

Kirjassa on hyvä käsiteluettelo, josta käy ilmi arkikielestämme pois jääneet sanat, kuten karsikko (merkki puussa tai kivessä, usein vainajalle), posio (lappalaiskodan peräseinän aukko), saivo (kattilamainen, yleensä laskujoeton järvi) ja siljo (kirkon tai asuinpaikan kenttä). Kirjan lopussa lueteltujen lähdeviitteiden avulla lukija löytää lisää tietoja monista teemoista.

Kokonaiskuva jää puutteelliseksi

Suomalaisten juurista ja sukulaisuussuhteista on puhuttu viime aikoina paljon niin genetiikan, kielitieteen kuin muidenkin tieteenalojen tuloksin. Paikkojen pyhyyteen johtaneet uskomukset ja tapahtumat eivät ole syntyneet pelkästään Suomessa.

Lounema mainitsee joitakin muinaisuskoon liittyviä paikkoja ja ilmiöitä myös maamme rajojen ulkopuolelta, ja olisinkin kaivannut laajempaa tietoa lähialueidemme tilanteesta. Mitä Altan kalliotaide kertoo saamelaisten historiasta? Mikä oli joutsenkansa, joka piirsi Äänisen rantojen kallioihin satoja vesilintuja?

Olemme kuitenkin vain yksi ryhmä suomensukuisia kansoja, ja joka kevät miljoonapäiset sorsien, hanhien ja joutsenten joukot pelastivat kansamme talven nälkäkurimuksesta. Lennart Meri on nimittänyt osuvasti vesilinnun kansaksi niitä kansoja, jotka asuvat arktisten vesilintujen muuttoteiden varsilla. Tämä alue kulkee Suomenlahdelta Karjalan suurjärvien kautta itään ja koilliseen. Viikinkiretkien aika – tuhannen vuoden takainen globalisaation kausi – on saanut kirjassa kuitenkin oman lukunsa.

Lounema ei liene pyrkinytkään kattavaan kokonaisesitykseen aiheestaan. Kirjasta ei selviä, miksi tiettyjä paikkoja on otettu, toisia jätetty. Paluu samoihin teemoihin ja samoille seuduille eri osissa kirjaa tekee ajatuskulusta joskus turhan toistavan ja sekavahkon, mutta ei häiritsevässä mitassa, koska koko kirja koostuu lyhyistä paikka- ja ilmiökohtaisista teksteistä.

Kirjan puutteena pidän, että pyhiä paikkoja ei sidota selvästi käsitellyn ajan ihmisten arkeen tai ajankuvaan. Ihmisten elämä oli ensisijaisesti kamppailua kylmyyttä, nälkää ja petoeläimiä vastaan, vaeltamista erämaissa ja kalaonnen koettamista. Milloin pyhillä paikoilla käytiin? Ketkä niillä oikein kävivät? Miksi? Nykyisin esimerkiksi kivikauden Suomesta löytyy paljon tutkimustietoa, jota olisi voitu sitoa tähän esitykseen. Myös paikkojen ajallinen ja maantieteellinen suhde toisiinsa jää usein hämäräksi, samoin kuin se, miksi juuri tietty paikka tietyllä seudulla nousi yli muiden.

Johdonmukaisempi esitys olisi ollut paikallaan siitäkin, mikä paikka oli pyhä sanan alkuperäisessä merkityksessä – asutun ja tuntemattoman maan rajakohtana, mikä nimenomaan kristillisen kirkon synnyttämä pyhä paikka. Yksinkertaisilla kartoilla ja kaavioilla olisi voitu havainnollistaa, millä ajanjaksolla ja mille ihmisryhmälle tietty paikka tai paikkojen ryhmä kuului. Karttoja paikkojen löytämiseksi maastosta ei ole, ehkä tarkoituksella niiden kulumisen estämiseksi. Toisaalta valokuvien avulla on selitetty monien paikkojen tarkka sijainti.

Muutamia epätarkkojakin väittämiä tekstissä on. Lounema esimerkiksi epäilee, ettei hirviä olisi kovin yleisesti pyydetty ajamalla ne kalliojyrkänteiltä alas, vaan että ainoa sulan maan aikaan tehokas tapa olisi ollut tappaa ne uimasiltaan. Metsästyksen historian tutkijat kuitenkin pitävät jyrkännepyyntiä yleisenä menetelmänä koko Pohjolassa, ja mahdollisesti juuri nämä jyrkänteet oli merkitty kalliomaalauksin.

Lisäksi niin hirviä kuin peuroja pyydettiin kesäkaudella tehokkaasti ansakuoppajärjestelmillä, erilaisilla ansoilla, vipujen avulla laukaistavilla keihäillä ja hiipimällä. Lounema korostaa hirven keskeistä asemaa riistaeläimenä, mutta sitäkin tärkeämpi esi-isiemme elättäjä oli metsäpeura, eikä hylkeenpyynnin tai varsinkaan kalastuksen merkitystä ravinnonsaannissa pidä aliarvioida.

Hartaan hiljaisuuden rakastajille

Vaikka Louneman kirjaan on mahtunut vain pintaraapaisuja Suomen kansan pyhistä paikoista ja niiden ilmentämästä muinaisuskosta, teos on ajatuksia herättävä ja uteliaisuutta ruokkiva kokoelma. Teksti on raikas ja henkilökohtainen herättely aiheeseen, jonka pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia.

Louneman innoittamana kaivoin hyllystäni aiempia aarteita, kuten Martti Haavion teokset Karjalan jumalat, Bjarmien vallan kukoistus ja tuho, Suomalaisen muinaisrunouden maailma ja Viimeiset runonlaulajat. Sormeni sivelivät Väinö Voionmaan Hämäläistä eräkautta, Sakari Pälsin teosta Kova mies ja nimetön ja Matti Huurteen Kivikauden Suomea. Näiden kirjojen kuvaamat ihmiset ja maailmat elivät myös Louneman kuvaamissa pyhissä paikoissa.

Suomen kansan pyhät paikat on oiva kirja niille, jotka janoavat hiljaisuutta, inhoavat nykyajan näköalattomuutta ja kiihtyvää kiirettä. Nämä ajattomat muinaismuistot pakottavat lukijan hiljenemään ja miettimään suhdettaan menneeseen. Keitä me oikein olemme, mistä olemme tulleet, mitä esi-isämme miettivät vaeltaessaan Itämeren ranta-aroilla, koivikoissa, männiköissä, harjuilla ja jokivarsilla? Kansamme yhteisen muistin kaikkein arvokkain ja tärkein on muotoutunut pyhäksi, pyhissä paikoissa on paikan muisti. Niissä maa ja ihminen sitoutuvat yhdeksi, ihminen on maata varten kuin Knut Hamsunin upeassa Maan siunauksessa.

Amerikkalaisen luonnonsuojelijan David Browerin oivallusta mukaillen: olemme vain viisi prosenttia luuta ja nahkaa mutta 95 prosenttia niitä paikkoja ja sitä maata – kaikkine hirvineen, hylkeineen, peuroineen, karhuineen ja joutsenineen – joka meidät on luonut.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto