Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puoli vuotta Helenan rinnalla

Annina Karhu, 25.9.2008
Saara Kesävuori: Hyvä isä s., Tammi 208

Saara Kesävuoren (s.1959) ensimmäinen romaani Mä en julkaistiin vuonna 1985. Tätä ovat seuranneet kaksi nuortenromaania sekä useat näytelmät, dramatisoinnit ja muut kirjoitukset. Kesävuoren tuotannossa Hyvä isä on pitkästä aikaa aikuisille suunnattu romaani.

Hyvä isä -nimi voisi toimia päähenkilö Helenan kunnianosoituksena sairaalle isälleen. Helenallahan ei oikeastaan ole mitään kriittistä sanottavaa isästään. Eikä paljon mistään muustakaan. Leski-isä on tehnyt parhaansa. Isä on avannut tyttärelleen fiktion ja makeiden herkkujen ihanan, turruttavan maailman, jonne voi mennä turvaan, silloin kun aikuisten arki, ikävine velvollisuuksineen ja vastuineen meinaa painaa päälle.

Kuljin kappaleen matkaa Helenan elämässä. Siinä oli paljon tuttua. Helena ei tunnu erityisen fiktiiviseltä, kuten vaikkapa elokuvatähdet, joiden ”tunteminen” tuo lohtua niin Helenalle kuin tämän isällekin. Noita helenoita tapaa harva se päivä optikkoliikkeissä, sairaaloissa, kahviloissa, bussipysäkeillä, kaikkialla siellä, missä Helena liikkuu.

Ehkä minussakin on Helenaa? Toisaalta, kuka nyt haluaisi tunnistaa itsessään mukavuuden- ja turvallisuudenhakuisuutta, kunnianhimottomuutta, päättämättömyyttä? Joka tapauksessa Kesävuori on onnistunut elämänmakuisen päähenkilön ja tämän elämään linkittyvien sivuhenkilöiden todentuntuisessa kuvaamisessa.

Ajassa ja paikassa

Kesävuori kuljettaa lukijaansa Helenan rinnalla tammikuusta kesäkuuhun, päähenkilön isän sairauden ajan. Tuona aikana Helena ehtii puntaroida koko siihen saakka elettyä elämäänsä, omaa arvoaan ja hänelle läheisten ihmisten merkitystä. Kaikkea sitä, mitä on tullut vastaanotetuksi, tehdyksi ja tekemättä jätetyksi.

Ajalla ja ajan kulumisella on tarinassa keskeinen rooli. Turvallisinta Helenan mielestä olisi pitäytyä nykyhetkessä, jonka Alzheimerin tautia sairastava isä puolestaan on auttamattomasti unohtamassa. Muistoissa ja fiktiossa ihmisen on mahdollista aikamatkailla, mutta matkailussa on aina riskinsä. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja paljon epävarmuustekijöitä, joita ilman elämä sittenkin voi sujua vaivattomammin ja turvallisemmin.

”−−− Helena oli päättänyt märkien froteepyyhkeiden, kuumemittarin, Retun sitkeän päänsäryn vuoksi pimennetyn huoneen, kutiamista vähentävän liuoksen ja Linnean tekemän mansikkamehun tarjoaman linnoituksen suojissa takertua jäljellejääneeseen preesensiin. Ehkä hän ei ollut uskaltanut antautua sille mahdollisuudelle, että avatusta arkusta löytyisi odottamattomia imperfektejä.”

Näen Helenan tarinassa myös herkullisia aineksia näytelmään tai elokuvaan. Romaanin verevien henkilöiden lisäksi tapahtumapaikat, kuten Miettisen asunto, sairaala ja kahvilat sekä niissä nautittavat monenlaiset aineet (bagelit ja punaviinilasit, juustopiirakka ja katkarapusalaatti, viskilasilliset, pakastetut homejuustopasteijat…) suorastaan huutavat tulla ruumiillistetuiksi. Vaikka kertomuksen pohjavire eittämättä on vakava, siinä on kuitenkin lukuisia raadollisen koomisia, toiminnallisia tilanteita, jotka voisivat näyttämöllä tai valkokankaalla toimia humoristisesti.

”Elämä on vain elettävä”

Helenalla ei ole yhtään muistoa äidistään, joka kuoli syöpään Helenan ollessa aivan pieni. Isä on kasvattanut tyttärensä yksin, yrittäen säästää tämän pettymyksiltä. ”Hänen ensimmäisiä yhdeksäätoista ikävuottaan reunusti hiljainen hyrinä, joka toi mieleen pehmoisten nallekarhujen iltapäivänokoset nukkekaapin katolla. −−− Hänen kiltteytensä ei ollut vaatimuksiin mukautumista, koska vaatimuksia ei ollut asetettu.” Isän Helenalle välittämä elämänviisaus kuuluu: ”Elämä on vain elettävä, −−− ja hyvä jos sen pääsee loppuun saakka aiheuttamatta vahinkoa kenellekään.”

Aikuinen Helena on eronnut Peter Pan -miehestään ja elää arkea kahden täysi-ikäisyyttä hipovan poikansa ja omaa oloaan viinillä turruttavan 142-kiloisen Miettisen kanssa. Helena työskentelee optikkoliikkeessä säännöllisten tulojen vuoksi. Hän välttelee Naiskulttuuripäiviä, koska pelkää oman raivonsa heräämistä sellaisten uusien asioiden edessä, joille ei kuitenkaan mahtaisi mitään. Ja lohduttaa itseään nautiskelemalla rasvaisia herkkuja, alkoholia ja elokuvia.

Alzheimerin tautiin sairastuneen isän loittoneminen jonnekin menneisyyden ja fiktion rajamaille askarruttaa tytärtä ja samalla herättää kysymyksiä muistamisen merkityksestä ihmisen elämässä. ”Kun Tirkkosen hoidon yksi ongelmakohdista on se, että te ette edes yritä palauttaa häntä realiteetteihin vaan innostutte itsekin isänne mielikuvituksellisista suunnitelmista. −−− en tiedä, miksi en antaisi isäni olla iloinen niistä vähistä asioista, jotka hän vielä muistaa. Tuskin sillä, ovatko ne realistisia vai kuvitteellisia, on mitään merkitystä.” Toisin kuin sairaalan hoitohenkilökunta, Helena ei pidä pahana, että isä suunnittelee avioliittoa Norma Jeanin kanssa.

Vaikka Helenalla ei olekaan muistoja äidistään, isän sairaus kuitenkin pakottaa Helenaa juurilleen. Miksi hänestä on tullut semmoinen kuin on tullut? Miksi isästä tuli semmoinen kuin tuli? Miksi lapset ovat semmoisia kuin ovat? Menneisyyden muistaminen ei ehkä lopultakaan ole mahdollista, mutta jonkinlaisen menneisyyden rekonstruktion tekeminen kuitenkin. Tuon rakennelman raaka-aineiden ei välttämättä tarvitse olla historiallisia faktoja, fiktiivisetkin kelpaavat.

Helenan tarinaan oli ilo tutustua. Se purskautti minusta kyyneliä ja nauruja. Josko vielä joskus saisin aistia tarinaa (elokuva)teatterin penkillä?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto