Tarvitse minua

Jos Saara Kesävuoren edellinen teos Hyvä isä kuvasi ”tavallisia” ihmisiä ja tavallisia tapahtumia, uuden Tarvitse minua -romaanin henkilöihin ei tavallinen-adjektiivia tule mieleen ensimmäisenä liittää. Myös teosten näkökulmat ovat erilaiset: Hyvä isä -romaanissa vaikeat asiat ovat kiviä, joiden yli kiivetään positiivisuudella, uudessa teoksessa ongelmien lohkareet musertavat.

Menneisyyden traagiset tapahtumat ovat muodostaneet kuvataiteilija Antonista, hänen ottoisästään Tuukasta ja ystävästään Josesta sekä tämän äidistä Dorasta ja isoäidistä Elvistä eräänlaisen perheen, johon myös Antonin kiinalais-saksalainen tyttöystävä Xia on kuulunut vuosia. Anton ja Jose tuntevat saavansa kiittää toisiaan ammatistaan ja elämästään, ja heidän yhteytensä on säilynyt lapsuudesta lähtien kiinteänä.

Eri syistä teoksen henkilöt ajautuvat ajattelemaan menneisyyttään ja tekemään tilinpäätöstä elämästään. Muistojen suljettujen ovien avaaminen voi olla tuskallista mutta myös alku uuteen.

Kesävuori rakentaa teoksen mielenkiintoisesti. Lukija on kuin palapelin rakentaja, jolle annetaan menneisyydestä sieltä täältä pala kerrallaan. Kun ne sovittaa jo olemassa oleviin paloihin, kuva alkaa selkiintyä. Tarkkana on kuitenkin oltava, että kaikki palaset pysyvät käsissä, niin tiuhaan niitä tulee. Jo teoksen prologi on metafiktiivisyydessään ja joitakin alkupaloja heitellessään koukuttava. En olisi pannut pahakseni, vaikka metafiktiivinen ote olisi jatkunut laajemminkin.

Taide ja totuus

Tarvitse minua on kirja näkemisestä ja kuvaamisesta, taiteesta ja sen merkityksestä. Teos johdattelee pohtimaan, mitä pystymme näkemään ja miten näemme toisemme tai ympäröivän maailman. Onko yksi tapa nähdä ja kokea oikeampi kuin toinen? Onko taide totta? Onko sen oltava?

Sokeuduttuaan liikenneonnettomuudessa Dora on joutunut luopumaan rakastamastaan puutarhurin ammatista. Hän suree sitä, ettei näe puutarhaa ja sen kauneutta, mutta vielä enemmän sitä, ettei pysty tulkitsemaan ihmisiä näkemättä heidän ilmeitään. Dora joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei näkökykyinenkään aina pysty oikeisiin arvioihin, ihminen kun näkee sen mitä haluaa nähdä.

”Hän oli ollut niin omahyväisen varma itsestään ja taidoistaan tulkita ihmisen eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä. Hän oli ollut pohjattoman typerä. — Hän oli nähnyt Samuelin ja tulkinnut väärin. Hän oli halunnut nähdä ja kuulla, että Samuel oli hyväntahtoinen mies. Hän oli halunnut sitä niin kiihkeästi, ettei ollut enää nähnyt Samuelia ollenkaan irrallaan omasta tulkinnastaan.”

Antonille maalaaminen on koko elämä, tärkeämpää kuin mikään tai kukaan muu. Silti hän ei usko taiteen kaikkivoipaisuuteen. ”Anton ei ollut niin lapsellinen, että uskoisi muutamia kurpitsapäitä maalaamalla terapoivansa itselleen siedettävän lapsuuden. Taide ei ollut terapiaa, eikä menneisyys muuttuisi miksikään, vaikka hän sutisi sitä kankaalle seuraavat kaksikymmentä vuotta.— Maalaukset eivät muuttaneet maailmaa, ja vielä vähemmän ne muuttivat ihmisiä.”

Antonista maalaaminen on yksinkertaisesti näkemistä ja sen muuttamista kuvaksi. Hänen ainoa keinonsa selvitä elämässä on maalata niin näkemänsä kuin kokemansa. Jo nuorena hän huomaa, että ne, jotka näkevät todellisuuden toisin tai voimakkaammin kuin muut, tuomitaan usein hulluiksi.

Yhtä tärkeää kuin Antonille maalaaminen on Tuukalle musiikki. Musiikkia kuunnellessaan hän on onnellisimmillaan, ja musiikki on eri elämänvaiheissa korvannut ja voittanutkin ihmissuhteet. Suurimman menetyksen kohdatessaan hän ei kuitenkaan osaa hakea musiikista lohtua, ja tajuaa vasta jälkeenpäin:

”…hän ei olisi koskaan päätynyt tähän tilanteeseen, jos hän olisi viinan sijaan lohduttautunut Brahmsilla. Hän ei ollut kuunnellut Brahmsia kahteen vuoteen, ei kertaakaan Karon kuoleman jälkeen. Tuska oli saanut hänet hetkellisesti ajattelemaan kirkkaasti, ja silloin hän oli oivaltanut, ettei hänellä Brahmsin lisäksi ollut vaihtoehtoja. Brahms oli hänen ainoa pyyteetön ystävänsä.”

Laumassa

Teoksen henkilöt ovat elämän ja muiden ihmisten eri tavoin vaurioittamia. Lapsuus ei ole ollut onnellista aikaa, ja muistot siitä, kuten menneisyydestä muutenkin, on suljettu itsen ja muiden ulottumattomiin. Kun Dora haluaisi kiihkeästi selvittää onnettomuuteensa liittyviä seikkoja, kukaan ei suostu antamaan hänelle vastauksia.

Biologinen side ihmisten välillä ei välttämättä takaa läheisyyttä. Teoksen henkilöille perhesuhteet ovat monesti olleet viileitä tai tehneet kipeää. Lapsuuden jälkeen saattaa kokea kuten Tuukka, joka vanhempiaan haudatessaan ei tunne muuta kuin ällistystä elämän lyhytaikaisuudesta.

Antonille lapsuus on ollut ahdistavaa painajaista, kuin Grimmien kauhusatua, jonka päätyttyä toivoo voivansa aloittaa oikean elämän. Hän ei voi eikä halua kertoa siitä edes tulevalle vaimolleen. ”Jos hän joskus saisi lapsia, hänen olisi valehdeltava heillekin, sepitettävä mukiinmenevä tarina ja toivottava, etteivät tosiasiat koskaan tihkuisi Xian tai lasten korviin mistään.”

Kesävuoren teoksen luoma kuva on kuitenkin lohdullinen: henkilöt löytävät tavalla tai toisella tarvitsemansa ihmiset ja ”perheen”, yhteisön, johon kuulua. Ja mikä yhtä tärkeätä, he saavat tuntea, että heitä itseään tarvitaan.

Murheellisten laulujen maa

Hyvä isä -teoksessaan Kesävuori korosti tavallista elämää ja tyytyväisyyttä. Tarvitse minua -romaanissaan hän siirtyy toiseen laitaan, ongelmien suossa kahlaamiseen, jopa siinä määrin, että se välillä alkaa tuntua satiiriselta. Huumori on pakostakin usein tragikomiikkaa.

Tuukka on lapsensa menetyksen jälkeen opetellut tavoitehakuisesti juomaan hamaan haimatulehdukseen saakka. ”Jo viikko ennen sairastumista hän oli ennen autonsa rattiin tarttumista joutunut taputtamaan auton konepeltiä ottaakseen selvää, kumpi kahtena näkyvästä autosta oli oikea, mutta sitäkin tilannetta hän oli pitänyt vain helposti ratkaistavana käytännön ongelmana. Oikea auto oli se, joka tuntui kämmenessä autolta. Hänen itsepetoksensa syvyydestä kertoi se, ettei hän näköaistin pettäessä kyseenalaistanut tuntoaistiaan, vaan onnitteli itseään terveestä harkintakyvystä, jonka ansiosta hän kaksinkertaisti päiväannoksensa vapaalle siirryttyään.”

Kun yhteen teokseen kertyy ongelmia lapsuudesta välinpitämättömien, voimattomien tai suorastaan psykopaattisten vanhempien vallassa ja vanhempien tai lasten varhaisesta menetyksestä aina sairaalloisiin ja manipuloiviin seurustelusuhteisiin, avioeroihin, alkoholismiin ja itsemurhiin, alkaa kysellä, onko tässä jo vähän liikaa. Satiirista tai ei, mutta ikävä kyllä todellisuus voittaa aina tarinankertojien mielikuvituksenkin. Ja löytyyhän teoksessa ongelmiin toisinaan myös toivoa ja ratkaisuja.