Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ikuinen paluu

Maija Jelkänen, 16.7.2020
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis 303 s., Tammi 2020 Kääntäjä(t): Outi Menna

Sara Stridsbergin (s. 1972) kolmas suomennettu romaani Rakkauden Antarktis (suom. Outi Menna) tarkastelee olemassaolon ulottuvuuksia yhdessä ihmiselämässä.

On olemassa epätoivoa, jota ei voi jakaa, ei ainakaan elämänsä alkuunpanijan kanssa.

Sen tietää Kristina, Rakkauden Antarktiksen päähenkilö. Hän on narkomaani ja prostituoitu, joka saa surmansa raa’alla tavalla.

Rakkauden Antarktis on metafyysinen, tunnekokemuksia tarkasteleva romaani, jonka mittasuhteet ovat kosmiset. Kristina käy elämäänsä läpi tuonpuoleisessa. Ajan ulkopuolelta hän hahmottaa elämänsä kipupisteet ja etsii sanat tarinalleen.

Rakkauden Antarktis on metafyysinen, tunnekokemuksia tarkasteleva romaani, jonka mittasuhteet ovat kosmiset.

Toistuvasti Kristina palaa elonsa hetkiin, jolloin ihmisen hauraus tiivistyy. Onpa kyse Kristinan perheenjäsenistä tai surmaajasta, henkilöhahmot ovat toistensa varassa ja armoilla, eikä pelastusta ole luvassa.

Ne, joita kutsutaan lapsiksi, ovat vain kooltaan pienempiä ja helpommin harhaanjohdettavia ja elävät meidän aikuisten vankeina kuin lemmikit tai kotieläimet.” (s. 146)

Äitinsä Rakshan kanssa Kristinaa yhdistää lastensa menettäminen, minkä Kristina jättää äidille sanomatta. Kertojaposition etäännyttämänä Kristina osaa nähdä oman vanhempansa ääriviivat ja antaa hänen olla.

On vain valitsemiasi teitä, ja heroiini voittaa aina

Kokeiltuaan ensimmäisen kerran heroiinia Kristina tulee tietoiseksi siitä, että on olemassa ”paratiisi, jonka voin synnyttää sisälleni milloin tahansa, ja juuri sitä paikkaa olen aina etsinyt”. (s. 50)

Heroiini kolisee hänellä hyvin, ja hän kokee sen antavan ”pehmeät pielukset”.

Kristina alkaa kutsua heroiinia enkeliksi. Siitä tulee hänen pakenemisensa nuottiavain, avattarensa. Heroiinin takia hän menee kadulle, nukkuu taivasalla, nousee taas autoon ja lopulta kohtaa ennenaikaisen kuolemansa.

Kristina kuvaa heroiinin inspiroimia valheellisia vapauden ja pelottomuuden tunteitaan ja pohtii vastavalossa heitä, jotka raatavat osana yhteiskunnan järjestelmää.

Kohtalonuskoisen Kristinan ongelma on, ettei hän halua tulla pelastetuksi. Kertojana ja ajan takaa hän punnitsee valintojaan, pohtii vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja ja toteaa, että valitsisi samoin uudestaan.

Kohtalonuskoisen Kristinan ongelma on, ettei hän halua tulla pelastetuksi.

Elämänjano, kuolemanhalu ja heroiinin tarjoama hetkellinen vapaus kohtaavat hänessä, eikä hän kysy keneltäkään lupaa lainatakseen hieman poissaoloa ja painaessaan piikin käsivarteensa.

Sukelluksia muistiin

Teos kasvattaa syvyysulottuvuuksiaan kiehtovilla perspektiiveillä sekä riipivän kauniilla ja seikkailullisella kuvauksella.

Kristinan muisteleva pohdinta lomittuu kohtauksiksi pirskottuun juoneen, jonka tapahtumat ovat julmia.

Kristina saa pikkuveljen, Eskilin, ollessaan 7-vuotias. Vauvasta tulee koko perheen kallisarvoisin aarre, vaikka aluksi pienelle ei ole muuta paikkaa kuin pyykkikori, jossa häntä varoen kanniskellaan huoneesta toiseen.

Kun Kristina on 11-vuotias, perhe viettää hellepäivää rannalla auringosta nauttien. Kristina ja Eskil leikkivät ja vakoilevat joessa uivia ihmisiä.

Lapsena saattoi joskus nähdä kimmeltäviä kalaparvia, jotka ilmestyivät hopeisena välkkeenä veden pintaan ennen kuin katosivat taas raitaisiksi varjoiksi joen pohjalle.” (s. 70)

Teos kasvattaa syvyysulottuvuuksiaan kiehtovilla perspektiiveillä sekä riipivän kauniilla ja seikkailullisella kuvauksella.

Sukeltaessaan Kristina löytää majavanpesän isoista vedenalaisista juurakoista ja palaa uudestaan ja uudestaan tutkimaan pientä rakennelmaa. Hän kadottaa ajantajun ja unohtaa katsoa, näkyvätkö pikkuveljen jalat punaisissa räpylöissä kauempana, jonne hän oli tämän määrännyt keräämään keppejä ja kiviä vedenrajasta.

Kristinan mukaan pikkuveli osasi melkein uida, mutta arkaili tehdä oikeita uintivetoja hitaasti ja jännittyi vedessä vispaten käsillään kuin ne olisivat olleet propellit.

Tapahtuu onnettomuus, ja Eskil hukkuu.

Romaanin nimi kuvaa miltä Kristinasta tuntuu Eskilin hautajaisissa, kun pikkuveli pitää jättää kuoppaan kirkkomaahan, mullan alle. ”Ajan mittaan unohdan miten pieni hän oli silloin kun hän oli elossa, miten vaikea hänen olisi ollut ymmärtää ohjeita kuolemanjälkeisestä elämästä.” (s. 131)

Myös aikuisena Kristinan ihmissuhteita varjostaa voimakas pelko läheisen häipymisestä, kadottamisesta tai menettämisestä. Pelon kaikuminen on molemminpuolista ja toistuu niin Kristinan vanhempien välillä kuin Kristinan suhteessa mieheensä Shaneen.

Perheessä pelätään pahinta, ja pahin toteutuu

Kristinan ja Shanen tavatessa kumpikin on etsikkoaikansa riuduttama, keväisenraaka ihmisenalku.

Silloin tuntui kuin me olisimme juuri saapuneet maailmaan, aivan kuin olisimme vastasyntyneitä, hauraimmillaan olevia äskettäin syttyneitä tähtiä, vanhojen räjähtäneiden tähtien kuolleista noussutta pölyä.” (s. 203)

Nuorten vahva ja symbioottinen ensirakkaus ei riitä vakauttamaan suhdetta, joka on osapuoltensa ja olosuhteiden uhri.

”Olin aikoinaan niin rakastunut, mutta rakastumisen tunnetta on vaikea ymmärtää ikuisuuden näkökulmasta, sitä pientä ääntä joka ruumiissa värisee järjen kaikottua.” (s. 201)

Kun Kristina tulee raskaaksi, Kristina ja Shane päättävät lopettaa huumeidenkäytön, mikä osoittautuu Kristinalle mahdottomaksi. Lapseen ripustetaan odotuksia tulevaisuudesta, siitä että hän muuttaisi heidät, muuttaisi kaiken, mutta ei tietenkään muuta mitään.

Äitiyden tunneikuisuudet

Omien valintojen tunnistaminen satuttaa Kristinaa kipeimmin äitinä. Sillä vasta vauva pakottaa Kristinan kohtaamaan oman päihderiippuvaisuutensa, ja sen, kuinka kaukana hän itse asiassa on siitä, mitä elämä häneltä vaatisi.

Kristina kuvaa äitiyden aiheuttaman pakahduttavan ylpeyden ja pyhyyden pilvistä romahtamisen, kun hän ja Shane retkahtavat vuorotellen, ja alun perinkin vähäinen itseluottamus omasta kyvystä vanhemmuuteen murenee.

Hän ja Shane saavat pitää esikoispojan Valentinon kunnes hän on kolmevuotias. Vallen huostaanottoa he paikkaavat naimisiinmenolla pöydän puhdistaakseen.

Kun Kristina on raskaana toista kertaa, hän päättää antaa vauvan pois heti kun se on syntynyt.

Ainoa arvokas asia mikä meillä oli hänelle tarjota: elämä ilman meitä.” (s. 220)

Syklinen maailmankuva läheltä ja kaukaa

Teos kirjoittaa esiin pahaa suurkaupungin korean julkisivun takana ja ihmismielen uumenissa.

Tarina palaa toistuvasti kesäkuiseen yöhön, automatkaan kaupungin ulkopuolelle ja Kristinan kuoleman sekunteihin tuhatvuotisen hopeajärven rannalla.

Olen kaikesta päätellen juossut ympyrää, sillä päädyn taas auton luokse, se jököttää maiseman keskellä vieraana ja kylmänä esineenä koska se kuuluu ihmisten maailmaan ja kiiltelee himmeästi keltaharmaavihreässä sateentäyteisessä valossa. Autonovi retkottaa avonaisen suun lailla, ja hän seisoo sen edessä ja katsoo minua hievahtamatta kuin peto, joka tietää että saalis on jo kukistettu, joka tietää että minunlaiseni ihmiset juoksevat aina ympyrää, ja muutamalla askeleella hän on luonani ja painaa minut maahan ja istuu rintani päälle.” (s. 249)

Surmaaja kuristaa Kristinan, leikkaa pään poikki ja upottaa jätekuoppaan, ja kätkee ruumiin paloja kahteen matkalaukkuun.

Teos kirjoittaa esiin pahaa suurkaupungin korean julkisivun takana ja ihmismielen uumenissa.

Median mukaan romaanin lähtökohtana on ollut tositapahtuma. Kesäkuussa 1984 Tukholman lähellä raiskattiin ja murhattiin huumeriippuvainen Catrine da Costa. Da Costan surmasta on ammentanut myös muun muassa Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia.

Da Costan tavoin Kristina kertoo syntyneensä 1950-luvun lopulla, ja joitain osia hänen ruumiistaan löytyy Solnasta Tukholman ulkopuolelta. Costan tapaus on Ruotsin rikoshistorian synkimpiä.

Jälkisanassa Stridsberg luonnehtii romaaniaan kirjalliseksi fantasiaksi, toteaa henkilöiden olevan keksittyjä, ja että ”mahdolliset samankaltaisuudet todellisuuden kanssa eivät liity mihinkään muuhun kuin niihin väkivallan realiteetteihin, joista tarina kumpuaa.”

Myös kaksi Stridsbergin aiemmin suomennettua romaania, Niin raskas on rakkaus (2016) ja Unelmien tiedekunta (2018) ovat Mennan käsialaa.

Rakkauden Antarktiksessa Mennan teksti tavoittaa Kristinan puheen rytmin, hänen koviksi kirkastuvat totuutensa ja kerronnan energisenä ryöpsähtelevän visuaalisuuden tuoreella tavalla.

Apokalyptinen hukkuminen

Teos hyödyntää Kristinan kertojapositiota sekä unelmaa lentämisestä onnistuneesti. Kristina pohdiskelee ”maailmankaikkeuden päättymätöntä liikettä” ja ulottaa pohdintansa aikaan ihmisen jälkeen.

”Tavaratalot, virastot ja lentoasemat olisivat lintujen valtaamia, ja vanha pankkipalatsi romahtaisi maan tasalle ja sen raunioista kasvaisi isoja puita, joiden latvat kurottaisivat taivaaseen. Ja puut olisivat taas täynnä hyönteisiä, ja perhoset ja sudenkorennot palaisivat takaisin.” (s. 108)

Kristina vierailee läheistensä luona ja toteaa kuinka vaihtelevasti he ovat pärjänneet. Hän miettii, millaisia ominaisuuksia on lapsilleen periyttänyt. Perheenjäsenten nimiin liittyvä symboliikka on Kristinaa inhimillistävä kuriositeetti.

Tarina jättää oven raolleen myös toivolle, sillä Kristinan lapsista tytär selviää.

Stridsbergin romaani mahdollistaa murhatun naisen tulemisen nähdyksi. Teos on ehkä ilmaisuvoimaisin post mortem-romaani, jonka olen lukenut.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto