Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sydänmaan kirjallisuushistoria – muutakin kuin syntinen laulu

Mervi Inari Sainio, 26.7.2010
Sinikka Carlsson: Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria s., SKS 2010

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria tarkentaa pohjoisen kulttuurin keskiöön ja palauttaa osaltaan kunnioitusta perinteeseen ja yhteyttä historiaan. Maailmankirjallisuuden kartalla Skandinavia on kautta aikojen mielletty periferiaksi ja Suomi sijoittuu marginaalin marginaaliin. Suomessa kirjoitetun kirjallisuuden tunnettuus maailmalla nojaa yksittäisiin menestystarinoihin.

Kirjallisuushistoria on aina subjektiivisesti tuotettu rakennelma, tradition ja kulttuuriperinnön säilyttämistä sekä yhteisen ja erityisen muistin uusintamista. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria keskusteluttaa kirjallista kenttää jo siksikin, että se on Suomen ensimmäinen alueellinen kirjallisuushistoria. Alueellisen kirjallisuushistorian ja kaanon-keskustelun oheiskukemiseksi soveltuu hyvin teoriakirjallisuus kulttuuri-identiteeteistä samoin kuin Leena Kirstinän tutkimus Kansallisia kertomuksia – suomalaisuus 1990-luvun proosassa.

Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian kirjailijaesittelyssä ”Kirsti Simonsuuri – eurooppalaisen intellektuellin manalamatka Ouluun” Ilmari Leppihalme luonnehtii kirjailijan Pohjoista yökirjaa tilinteoksi pohjoisuudesta äärimmäisenä mielentilana: ”Kirjailijuuden etsinnässä pohjoisuus merkitsi hänelle symbolista kuolemaa, talvehtimista ja kotelovaihetta, jotka olivat välttämättömiä edellytyksiä uudelleensyntymiselle ja luovuudelle.”

Simonsuuren myöhempää esseetä Myytti on myytti on myytti on mielenkiintoista verrata pohjoiseen liitettäviin yleisiin mielikuviin: ”Myytti on pyhä, pelottava, pysäyttävä, mielikuvituksellinen. Joskus ilmaisu on symbolista niin ettei myytin merkitys avaudu kuin niille, jotka tuntevat tämän symbolikielen. Myytti muuttuu kirjallisuudeksi ja taiteeksi /…/ onnellisina ja salattuina hetkinä.” (Nopanheittäjä, 1989.) Jos korvaat myytin sanalla pohjoinen, vastaako luonnehdinta sinun mielikuviasi pohjoisesta?

Mosaiikki, ei monoliitti

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria on yleissivistävä pohjoisen kirjallisuuden hakuteos ja kirjailijaensyklopedia. Kirja rakentuu kolmestatoista luvusta. Nämä kiintopisteet paikantavat pohjoisen kirjailijat kotinsa ”mielenmaisemaan”. Hyvänä esimerkkinä tästä Oulu – Kirjailijoiden valkea kaupunki tai kuten Kauko Röyhkä laulaa ”paska” kaupunki. Näitä alueellisia loistoja lomittavat temaattiset luvut kuten Ironiaa ja ahdistusta, Runoja joen ja aapojen väliltä, Kaikki samala paikala ko ennenki?

Pertti Lassila kritikoi (Helsingin Sanomat 30.5.2010) Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian sudenkuoppia ja paheksui kirjallisuuden vaikuttajien sivuuttamista Hellaakoskesta Siljoon unohtamatta ”Tervolan” M. A. Castrenia ja ”Muonion” Katri Valaa. Kirjan toimituskunta puolusti vastineessaan (Helsingin Sanomat 8.6.2010) klassikkolistaustaan ja teoksen kronologista kokonaisrakennetta varhaisesta matkakirjallisuudesta nykykirjallisuuteen.

Ensyklopedisnarratiivisena artikkelikokoelmana Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria on muutakin kuin kanonisointiesitys. Se ei ole monoliitti vaan moniääninen mosaiikki, kuten kohteensakin. Kirjan rakenteen mosaiikkimaisuus nostaa hyvin esiin aiheen moninaisuutta ja moniäänisyyttä, mutta jäsennyksen logiikkaan jää toivomisen varaa. Metafora noitarummusta käyköön käyttöohjeesta: liiku, lue ja löydä, ilmiöiden välillä vallitsee merkitsemättömiä suhteita. Kaikkia kirjallisia kultahippuja ei ole vaskattu lukijalle valmiiksi.

Käänteisesti: silpputyö on Sisyfoksen työtä. Kultivoitumista pääsee tapahtumaan vain kielen ja kulttuurin sekä sosiaalisen ja materiaalisen sidostuessa. Tulee mieleen Pentti Haanpään 1930-luvulla kirjoittama Noitaympyrä: ”kun työkään ei tuo leipää”. ”Mitä me teemme sellaisella peilillä, josta ei näe naamaansa. Nurkkaan koko roska!”

Artikkelissaan ”Kairanmaa ja moderni maailma” Kari Sallamaa esittää, että Haanpään tuotantoa voi avata bahtinilaisittain transgression, rajanylitysten, näkökulmasta. Hänen mukaansa Haanpäällä rajojen ylittäminen tapahtuu kääntämällä ylevän ja matalan vastakkaisuus nurin: korkea alennetaan ja alhainen korotetaan.

Yli eksotiikkahorisontin

Pohjoinen paalutti itsensä kirjallisuuden maailmankartalle aluksi matkakirjoina, varhaisimpien lapinkävijöiden Tacituksen Germanian (98 jKr.), Schefferuksen Lapponian (1673) ja Linnén Lapplands resan (1732) tallentamina karttoina, muistioina ja kasvioina.

Aihetta taustoittava luku ”Pohjoinen tulee kirjallisuuteen” on teemaansa nähden pitkästyttävä joukko poimintoja pohjoisen kävijöistä. Kirjallisuushistorian kontekstissa laajempi luenta tutkimusmatkailijoiden Lapista ja lappologiasta olisi ollut perusteltua. Asiansa luku kuitenkin ajaa varhaisten lapinkävijöiden listauksena ja alustuksena Lappi-kirjallisuuteen. Mukaan olisivat silti mahtuneet niin C. Linneaus, T. I. Itkonen kuin J. Donnerkin.

Kiinnostavaa olisikin tietää lähemmin, millainen rooli pohjoista käsittelevällä matkakirjallisuudella on ollut myöhempiin pohjoisen esityksiin ja esimerkiksi kansallisen identiteetin rakentumiseen. Miten pohjoinen ja pohjoissuomalaisuus on ymmärretty eri aikoina?

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria saa pohtimaan, mikä suhde mukaan luetuilla kirjailijoilla on pohjoiseen, mieltävätkö he itseään ylipäätään pohjoisen kirjailijoiksi. Mistä positiosta he kirjoittavat, sisältäpäin vai ulkopuolisina?

Apokryfinen esiin

Yksi Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian vahvuuksista on lavea luenta pohjoissuomalaisuuden sijoista. Täysin eheää ja kaikenkattavaa kirjallisuushistoriaa eivät tekijät ole tavoitellakaan. Mukaan on pyritty lukemaan kirjallisuutta ”joka joko kuvaa pohjoista tai on siellä asuneiden kirjoittamaa ja usein myös käsittelee pohjoista”. Teos pitää siis sisällään kirjoittajien, kielien ja aiheiden kolossaalisen kirjon.

Auktoriteettiasemaa tässä teoksessa on pitänyt toimituskunta, jonka portinvartijapositioon on kuulunut pohjoisen kirjallisuuden kaanonin määrittelyvalta. Kulttuurintutkimuksesta ja kirjallisuustieteestä pohjoisen kulttuuriperinnön tuotteistamiseen, brändäysstrategioihin ja alkuperäiskulttuurin saavutettavuuden edistämiseen on poronkusema.

Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian kirjailijagalleria on laaja ja siteerattujen teosten lista rikkonainen. Toimituskunnan lisäksi kirjan nimettyjä artikkelitoimittajia on kolmisenkymmentä. Tämä moniäänisyys rikkoo perinteistä kirjallisuushistorian kirjoitusta ja kaanonasettelua. Epäyhtenäisyys ja sattumanvaraisuuden jälki häiritsevät – mitkä teokset ja kirjallisuussitaatit teokseen on sisällytetty, mitkä unohdettu? Apokryfiset tiiliskivet esiin!

Pohjois-Suomen rikkaaseen paikallistarustoon, lapinelämän muisteluksiin, myytteihin ja legendoihin tutustumiseen tämä teos antaa hyvät eväät. Niihin voi alkajaisiksi vihkiytyä lukemalla vaikkapa Paulaharjua, iltatulille soveltuu Tunturien yöpuolta. Lapinlasten laulukirjan kappaleet kepeyttävät taivalta. Vaella Lapin kirjailijoiden jalanjälkiä ja seuraa Valkoista peuraa viimeisen katekeetan erämaahan. Tunnelman vaihdokseen käy erään rakkauden ylistetty lähikuva, Pellon profeetan Kyyhky ja Unikko. Jatka L. Onervan romaanilla Inari ja edelleen Liksomin Kreislandiin.

Taidokasta strippiä pohjoisen sarjakuvan ytimestä edustaa Ville Rannan fiktiivis-dokumentaarinen albumi Kajaani. Vaihto lennosta Elias Lönnrotin maisemista Kalervo Palsan Getsemaneen saattaa aiheuttaa kulttuurishokin mutta kasvava arktinen hysteria kuuluu asiaan.

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia saa tässä teoksessa edustaa lähes yksin tunturienmaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kuvastoa. Hyvä kirjavinkkaaja tuntee kuitenkin ainakin Kristiina Louhen satumaisen kauniisti kuvittaman Riitta Jalosen kirjan Minä, äiti ja tunturihärkki ja unohtumattomat Kaarina Kailan kuvitukset Jukka Parkkisen sadussa Sammaltunturin sopulit.

Rockin puolella Terveet kädet ja Radiopuhelimet jo tunnemmekin. Pohjoisen rocklyriikkaa tulisi edustaa myös sápmirap. Rapin inarinsaamenkielen totuudentorvi Amoc rappaa sanoituksillaan jo uutta epookkia.

Saametaide on voimallisen omaäänistä lokaalin ja globaalin fuusiota. Alkuperäiskansan elävänä kulttuuriperintönä joiut uusintavat ja siirtävät universaalia sanomaa nykyään sähköisesti Spotifyssakin. Joiut ovat oikeastaan kuin nykyajan karjanhuutokutsuja, ne puhuttelevat suuria yleisöjä eivätkä katso kansallisia rajoja. Pohjoisen joiku- ja raplyriikan virtaukset läpäissevät tulevaisuudessa niin kirjallisuuden- ja saamentutkimuksen kuin avantgardenkin.

Vahvoja sisnoja ja valtimoita

Tietyt kirjallisuusinstituutiomme koloniaaliset rakenteet ja dekolonisaatio tulevat väistämättä näkyviksi tarkasteltaessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriaa. Väljällä maantieteellisellä rajauksella toiseuden tuottamisen kärjistyksiltä vältytään täpärästi.

Luovuuden voimaa pohjoisessa kirjallisuudessa ilmentää saamelaisen kulttuurin seita ja ikoni Nils-Aslak Valkeapää. Vuokko Hirvosen mukaan Ailulle ”ihmisen ja luonnon välinen erottamaton suhde ja tasapaino on välttämätön edellytys, jotta elämä voisi jatkua”. Maa, äitini -teoksessa se konkretisoituu Hirvosen sanoin elämän monimuotoisuuden ylistyksenä, ekologisen elämäntavan arvostamisena ja kritiikkinä ”valkoisen ihmisen” välinpitämättömyydelle.

Kirjallisuus syntyy ja jalostuu perinteen pohjalta vanhaa uusintamalla. Rauni Magga Lukkarin runoa Kuninkaani kultavaatteet lainatakseni on ”yhdistettävä, tasoitettava ja selvitettävä, koristeltava, päärmättävä ja muistettava”.

Strategista essentialismia?

Alueellinen kirjallisuushistoria sisältää lähtökohtaisesti oletuksen tietystä dikotomiasta. Analyysikategorian Lapin kirjailijoiden elinpiiri ulottuu Hangosta Nuorgamiin. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria viittaa moniin kansankirjailijoihin ja kansakunnan rakentajiin Eino Leinosta Aleksis Kiveen, se lukee pohjoisen erityispiirteiden tallentajista ilmiselvien Mukan, Liksomin ja Tervon kera pohjoisen kirjailijoiksi niin ”Sotkamon satiirikon” Veikko Huovisen, ”rajanylitysten sankarin” Pentti Haanpään kuin ”Haukiputaan vihaisen akan” Päivi Alasalmenkin.

Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian vihjaama repaleinen rajaus horisontaalis-vertikaalisesta keskustojen ja periferioiden välisestä maantieteellisestä kauttaviivasta onkin osin kuviteltu, yhtäältä totta, toisaalta harhamaa.

”Elävän kulttuurin ominaisuus on kuitenkin liikkuvuus, muuttuminen. Tuntuu kuin säilyttäjät haluaisivat prässätä kulttuurin kuin kasvin, ja ihastella sitä sitten kokoelmissaan.” (Nils Aslak Valkeapää: Terveisiä Lapista, 1971)

Kalottialueen kulttuuri on lähtökohtaisesti diasporista ja ylirajaista. Hallinnon Helsinki-keskeisyydelle tämä näkökulma on tervetullut. Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian esittämän maantieteen mukaan keskusta näyttäisi sijaitsevan Lapissa. Karkealla katsannolla Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria sulkee sisäänsä kansalliseksi kulttuuriksi esitetyn kirjallisuutemme huiput, reunamille jäävät Ruijan rantojen kveenit ja Turun Parnasso.

Määritelmänä pohjoisen alueen kirjallisuus sisältää sisään- ja ulossulkevia kategorisointeja, jotka eivät ole vapaita historian kahleista, kentällä jatkuvasti käytävästä valtakamppailusta, määrärahoista ja määrittelyvallasta.

Alkukodit

Pentti Saarikoski tiesi, että ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian voi nähdä edustavan dualistista kehityskulkua, jossa Toijalan-takainen eteläinen Suomi on muuttuva mustaksi pisteeksi ja pohjoinen Suomi loistaa kirkkaana Pohjantähtenä.

Harvoin traditioilla, tavoilla ja taiteilla on yhtä ainutta todellista maantieteellistä alkukotia. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria tekee tehtävänsä keskustelunherättäjänä. Alueellinen kirjallisuushistoria heijastelee laajempia poliittisia kehityssuuntauksia ja sosiaalisia muutoksia, kansallisten kertomusten renessanssia.

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriaa voi suositella hyvän käsikirjaston kaunistukseksi, kirjallisuuden opetukseen ja sähköisenä portaalina surffattavaksi. Popularisoidulle valotukselle polarisaatiosta, desentralisaatiosta ja gentrifikaatiosta kirjallisuus-, kulttuuri- ja aluepolitiikan näkökulmasta on nyt tilausta samoin kuin klassikoiden uudelleenluennalle. Millainen historia pohjoisen autofiktiosta valottuu, miten se suhteutuu kollektiiviseen muistiperimään ja vastaako se tunnettua historiankirjoituksen esitystä?

Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria peilaa myös julkaisumotiivien muutosta. Hei vaan Snellman, Castrén ja Kramsu – paikalliskulttuurit ovat hyvissä kantimissa! Kansallis-sivistyksellistä tematiikkaa tuskin on ammennettu tyhjiin, mutta nykyajan kirjallinen kulttuuri on hybridi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto