Saksaksi runous eli Dichtung viittaa tiiviyteen, liekö tämän sanan opastamana vai miksi, mutta saksalaisen runouden traditiossa tuntuu olevan erityinen suhde tiiviyteen. Vaikuttaa siltä kuin heidän runoudessaan syntyisi jatkuvasti uusia tiiviyden muotoja: on tiheitä sanoja (”ei-kenenkäänruusu”, Celan), on tiheitä sanapareja (”leuhkanpainava otsajakauksenheilautus”, Jandl), on metaforisia latautumia (”lokit vievät tuskaa jonka yhteys päähän on katkaistu”, Scheuermann), on tiivistä avaruutta (”nukumme posket virrassa”, Kunze) on tiiviitä tarinoita (”pienviljelijät poimivat taimenia niityllä”, Urweider) on menneen ja tulevan ajan tiivistymiä (”Puiden oksissa kiipeilee muistoja/ tarkkoja kohtauksia tulevista päivistä”, Grünbein).

Tiiviys ei kuitenkaan ole samaa kuin saksalainen runous, se on runouden olemukseen kuuluva piirre. Stefan Moster on toimittanut suomeksi antologian saksalaista runoutta lähes 60 vuoden ajalta, yli kolmenkymmenen suomalaisen runoilijan kääntämänä.

Tiiviydessä on ollut Saksassa myös eettinen puolensa. Fasismin ja tuhoamisleirien myötä saksan kielessä oli kalman maku, runouden kieli oli tuhkassa ja sisäänpäin romahtanut. Saksassa ei voinut kirjoittaa enää entisellä tavalla; sodanjälkeinen runous puhui joko pelkistetyn agitaation henkeen kuten Brechtillä, tai se puhui hermeettisen sulkeutunutta kieltä kuten Celanilla. Molempia voisi pitää eräänlaisina eettisyyden esiin nostamina tiiviin ilmaisun muotoina.

Pari vuotta sitten julkaistu englantilaisen runouden antologia Kuuna päivänä (WSOY 2003) keskittyi vain nykyrunouteen. Saksalaisen lyriikan suhteen oli ilmeisesti pakko tehdä toisin – sillä edellinen saksalaisen runouden valikoima on vuodelta 1924, se on Uuno Kailaan laatima Kaunis Saksa.

Kokoelman nimi Puiden lohtu viittaa kriisiin johon lyriikka joutui holokaustin jälkeen. Puhuttiin ”avohakkuurunoudesta” ja sanottiin, että kaunis kieli olisi petollista maassa, jossa oli tehty ihmisten tuhoamisesta teollisuutta. Brecht aloitti tämän puista puhumisen: ”Mitä aikoja nämä ovat kun/ puista puhuminen on melkein rikos/ koska samalla vaietaan niin monista hirmuteoista.” Hieman aiemmin Brecht itse oli kirjoittanut ylistysrunon Stalinille.

Vastarunossaan Paul Celan totesi tylysti ”Lehti, ilman puuta/ Bertolt Brechtille”. Celan itse vei kysymyksen holokaustista poliittista tasoa syvemmälle, sillä se mitä oli tapahtunut ylittää myös kaiken polittiseksi ymmärretyn. Theodor Adorno sysäsi kirjoittajat vielä lähemmäs kuilua sanoessaan, että ”runon kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista”. Näin sekä Adorno että Celan suuntasivat kysymyksen siihen, voiko teollisen tappamisen eleetöntä julmuutta edes kuvata, ilman että se kaunistelisi tapahtunutta.

Paul Celanin kerrotaan kauhistuneen, kun hän oli nähnyt runoantologiassa oman holokaust-runonsa ”Kuolemanfuuga”. Celan oli luullut kirjoittavansa hirveästä asiasta, mutta runoa lukiessaan hän huomasi: teksti oli muuttunut vaikuttavaksi ja kauniiksi!

On jotenkin traagista, että samaan aikaan kun Saksassa kieli tuntui luhistuvan tuhoamisleirien myötä, niin 50-luvun Suomessa tuho ja tappaminen kertomuksellistettiin nopeasti sotaromaaneiksi. Varsin nopeasti ohitettiin niiden veteraanien kokemus, jotka eivät pystyneet puhumaan ja joilla ei ollut kieltä tapahtuneelle.

Kieli oli sulkeutunut kiveksi, kuten Celanin myötä syntyneen hermeettisen runouden kokemusta voisi luonnehtia. Hermeetikot pyrkivät kirjoittamaan eräänlaisessa saksan kielen tuhoutumisen jälkeisessä tilassa. Tästä suuntauksesta antologiassa on mukana myös Marie Luise Kaschnitzin ja Ingeborg Bachmanin runoja.

Runous nollatilanteessa

Esipuheessaan Stefan Moster nostaa esille myös konkreettisen runouden 50-luvun Wienissä. Wiener Gruppe kehitteli runoutta aivan uudella tavalla konkreettiseen suuntaan: se kiinnitti huomion kirjaimiin, niiden graafisiin muotoihin, ja sanojen konkreettisiin hahmoihin. Toisin sanoen he loivat runoja joita katsellaan samalla kun luetaan. Valikoimassa on Eugen Gomringerin, Ernst Jandlin ja H. C. Artmannin konkreettista runoutta. Tekstit on jätetty kääntämättä, lukijan tukena ovat kuitenkin ydinsanat suomeksi, se riittääkin koska konkreettisen runon ymmärtämisessä keskeistä on sanojen konkreettinen hahmo ja äänteellisyys.

Saksan kirjallisuuden nollatilanteessa uuden kirjallisuuden forumiksi syntyi Gruppe 47 jonka alkuvaiheessa hermeettinen runous oli suosittua, kunnes yhteiskunnallisempi suuntaus pääsi vallalle 60­-luvulla. Opiskelijaradikalismi ja parlamentaarisuuden hylkäävä poliittinen toiminta vaikuttivat runouteen. Julistavien tekstien sijaan antologiaan on valittu runoutta, joka yhdistää henkilökohtaisen ja poliittisen. Aktivistirunoilija Yaak Karsunken sanoin: ”istun kirjoituspöytäni ääressä vaihtamassa/ omia huoliani/ tämän vuosikymmenen huoliin”.

Itä-Saksassa runous sidottiin kommunistisen totalitarismin tavoitteisiin, tuo runous ei ole enää esittelykelpoista. Parasta on tässäkin tapauksessa kriittisyys, ja lyriikka oli DDR:ssä merkittävä suunnannäyttäjä. Kuten Moster kirjoittaa, ”se uskaltautui ensimmäisenä rikkomaan sosialistisen todellisuuden normeja.” Kapinallisuuden symboliksi nousi lauluntekijä Wolf Biermann, joka karkotettiin maasta 1975. Samana vuonna Volker Braun kritisoi kulissimaista politiikkaa seuraavasti: ”tunnen eläväni/hyvin kaukana valmiiksi laadituista/ kokouksista, täysin synkronoiduista raporteista…”

Saksalaisessa nykyrunoudessa näkyy yhä kriittisyys, esimerkiksi Anne Duden tarttuu seikkoihin, joita ei huomata, ja vaaroihin joita ei tunnisteta. Hänen runoissaan nousee esille kokemus markkinavoimien piilevästä väkivallasta ja vastarinnan voimattomuudesta. ”Jälkikasvua ei todellisuudessa ole./ Yksikään kuristusenkeli ei osu silmiin/ ei yksikään hien tai heikkouden suojelija/ ei yhtäkään hellimismestaria/ vastustamassa veren vuotamista ”

Antologian kesähitti

Tänä keväänä kuolleen Thomas Klingin ”rangaistussiirtolapuutarhaidyllissä” olisi ainesta vaikka runouden kesähitiksi. Mikko Rimmisen rento käännös tuntuu sopivan aiheeseen loistavasti. Vaikka runon aihe on varsin tavallinen: grillaamista, terassijuoppoja, salaatteja ja kesäjuhlia, niin kieleltään Kling on aivan pitelemätön. Hän taitaa saksalaisen tiiviyden ja tekee tässä kollaasirunossaan latautuneita parin säkeen pikakuvia. Seuraava voisi tapahtua vaikka uskonnollisissa kesäjuhlissa pellon laidalla: ”niin hiljaa kasvaa kasa paperilautasia laidalla retikkapellon: / tunne autuutes! Häpykannus! Herra jollota kanssamme!”

Kling kuvaa tässä hartaasti ja nousevaan poljentoon roskakasaa, mutta heti perään hän vetää kaksimielisen renkutuksen joka perustuu ylevään virteen. Siinä on hartausjuhla tiivistettynä kahteen säkeeseen.

Kling on minulle uusi löytö. Luin verkosta hänen haastattelunsa, jossa hän sanoo, että nämä kollaasirunot eivät poikkea perinteisestä runosta paljoakaan: niissä on rytmiä ja riimiä – mutta ei kaavamaisessa järjestyksessä. Mutta en saa selville, onko Thomas Klingiä käännetty suomeksi aikaisemmin.

Stefan Mosterin kokoama Puiden lohtu rakentuu tasapuolisuuden periaatteen mukaan: noin kuusi runoa kultakin keskeisenä pidetyltä runoilijalta. Tällaisen antologian heikkous on, se että runoilijoista merkittävimmät eivät saa sen enempää tilaa kuin muutkaan. Vaikka esimerkiksi Paul Celanin merkitys saksalaiselle lyriikalle on suuri, valikoimassa hänen painonsa mitataan kuudella runolla kuten muidenkin.

Pahempi heikkous on, että teoksessa ei mainita mitä saksalaisten runoilijoiden teoksia on jo käännetty suomeksi. Lukija ei saa tietää löytyisikö joltain mieluisalta runoilijalta enemmänkin suomennettua luettavaa. Tämä on outoa sikäli, että ainakin Nelly Sachsin, Brechtin ja Celanin runot ovat peräisin heidän jo suomennetuista runokokoelmistaan.

Kaiken kaikkiaan Puiden lohtu on kuitenkin rikasta luettavaa: se tarjoaa saksalaisen runouden aarteita alkaen holokaustin jälkeisestä kielen romahtamisen tilasta ja päätyen voimakkaasti elävään nykysaksalaiseen runouteen.

Jaa artikkeli: