Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Neuvostoliitosta kerrottua

Merja Leppälahti, 6.2.2019
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. 697 s., Tammi 2018 Kääntäjä(t): Vappu Orlov
photo

Jelena Tšižova: Naisten aika 261 s., Into 2018 Kääntäjä: Kirsti Era

Kirjallisuuden Nobel-palkinnolla vuonna 2015 palkittu Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) on syntynyt Ukrainassa ja asunut Valko-Venäjällä. Hän on työskennellyt opettajana ja journalistina useissa lehdissä. Häneltä on aikaisemmin suomennettu teokset Tšernobylista nousee rukous (2015) ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (2017).

Neuvostoihmisen loppu on reportaasikirja, johon Aleksijevitš on haastatellut satoja ihmisiä. Kirja jakautuu kahteen osaan, ensimmäisen osan otsikkona on ”Lohtuna maailmanloppu”, toinen osa on ”Tyhjyyden lumous”. Kummassakin osassa on kymmenen tarinaa sekä johdanto-osio otsikolla ”Kadun hälyä ja keittiökeskusteluja”. Ensimmäinen osa käsittelee aikaa heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, vuosia 1991−2001. Toinen osa jatkaa siitä eteenpäin, 2002−2012.

Neuvostoliiton hajoaminen ei tuntunut olevan kenellekään ongelmatonta.

Jelena Tšižova (s. 1957) on toiminut talousasiantuntijana, yrittäjänä ja opettajana, mutta hän päätti ryhtyä kirjailijaksi pelastuttuaan varmalta näyttäneeltä kuolemalta palavassa risteilyaluksessa. Hän on julkaissut yhdeksän romaania, joista ainoastaan Naisten aika on toistaiseksi suomennettu.

Tšižovan Naisten aika käsittelee muutaman ihmisen elämää 1960-luvun Neuvostoliitossa. Keskeinen henkilö on pikku Suzanna, joka ei puhu. Hänen äitinsä pelkää, mitä lapselle seuraa, jos puhumattomuus paljastuu, mutta samassa asunnossa asuvat kolme vanhaa naista alkavat hoitaa ja suojella tyttöä.

Monta tarinaa

Svetlana Aleksijevitšin näkökulma Neuvostoliittoon ja nyky-Venäjään on monisärmäinen, sillä kirjassa ovat äänessä kymmenet kertojat. Heille kaikille Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi valtavaa elämänmuutosta. Kirjan teksti koostuu pääosin haastattelujen aineistoista, jotka on esitetty kirjassa niin, että lukija tuntee istuvansa saman pöydän ääressä haastateltavien kanssa.

Aleksijevitš käsittelee monenlaisia elämäntarinoita ja kohtaloita. Joillekin kertojille Neuvostoliiton hajoaminen oli valtava pettymys, monille se merkitsi uuden ajan alkua. Kenellekään se ei tuntunut olevan ongelmatonta.

Tšižovan Naisten ajan Antonina Bespalova tutustuu mieheen, tapaa tämän muutaman kerran ja kadottaa sitten. Antonina piilottelee tilaansa niin kauan kuin voi, mutta raskaus paljastuu väistämättä hänen synnytettyä tyttären. Antonina on asunut tehdastyöläisten asuntolassa kahdeksan hengen huoneessa. Äitinä hän pääsee pikku Suzannan kanssa muuttamaan kommunalkaan, jonka neljästä huoneesta yksi on Antoninan ja Suzannan uusi koti. Keittiö on yhteinen asunnon kolmen muun huoneen asukkaan kanssa.

Kolmessa muussa huoneessa asuu kolme vanhaa naista. Heistä jokainen on menettänyt kaikki läheisensä. Kun puhumaton Suzanna tarvitsee hoitajaa Antoninan käydessä työssä tehtaassa, vanhat naiset alkavat pitää huolta tytöstä. Suzannasta tulee heille kuin yhteinen lapsenlapsi, jolle he salaa kuiskivat myös tarinoita siitä, millaista oli ennen.  Adriana Kuzminišnalle, Glikeria Jegorovnalle ja Jevdokia Timofejevnalle aika ”ennen” merkitsee aikaa ennen Neuvostoliittoa ja aikaa ennen Suurta isänmaallista sotaa ja Leningradin piiritystä, jossa vanhoista naisista jokainen oli menettänyt perheenjäseniään.

Jevdokia-mummo vilkaisee. ”Herra isä, mitä tuossa kelkassa on? Ihan kuin vainaja. Mitä hymyilet? Just tolla lailla kuskattiin piirityksen aikaan. Käärittiin säkkikankaaseen, laitettiin kelkkaan ja kiskottii. Kulkiessa jos näki pienen, niin se oli sitten pikkulapsi. Miten paljon niitä vietiin silloin ensimmäisenä talvena…”
Adriana huokaa: ”Eikä toisena vähempää.”
”Enemmän tai vähemmän…”, toinen murahtaa. ”Kukapa niistä silloin piti lukua…” (NA, s. 64)

 

Neuvostokansalaisista venäläisiksi

Neuvostoliitto ehti olla olemassa kymmeniä vuosia. Useampi sukupolvi syntyi ja kasvoi neuvostokansalaiseksi. He oppivat lastentarhasta lähtien, että Neuvostoliitto oli maailman hienon maa, jota rappioituneet länsimaat yrittivät kampittaa kaikessa mahdollisessa. Neuvostoliitossa oli maailman edistynein tiede ja teollisuus, vaikka valheellinen läntinen propaganda yritti väittää toisin.

Läheskään kaikilla ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa sitä, mitä heille opetettiin. Niukkuus oli itsestään selvää, samoin se, että monia asioita piti jonottaa joko konkreettisesti tai paperilla. Ennen pitkää tuli sinun vuorosi saada ostaa televisio, ja vaikka elämä ei nyt ollut täydellistä, kaikki oli joka tapauksessa etenemistä kohti parempaa tulevaisuutta.

Aleksijevitšin haastatteluista käy ilmi, miten neuvostoajan päätyttyä monien entisestä elämästä putosi pohja, kun kaikki opittu ja tunnettu menetti yhtäkkiä merkityksensä. Tilanne vain paheni, kun jotkut halusivat osoittaa valheeksi kaiken sen, minkä puolesta oli eletty. Toisaalta äänessä ovat myös ne, jotka olivat vangittuina tai joiden omaiset vangittiin tai surmattiin. Miten tavallista se olikaan, että joku haettiin kotoaan eikä hänestä enää sen jälkeen kuultu.

Vaikka elämä ei nyt ollut täydellistä, kaikki oli joka tapauksessa etenemistä kohti parempaa tulevaisuutta.

Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi valtavaa muutosta elämään rahan arvon laskiessa:
Elämänsä aikana mummo oli saanut säästöön viisituhatta ruplaa, ne olivat säästökirjalla, ja niiden piti riittää, kuten hän sanoi, loppuelämäksi, ”pahan päivän varalle” ja hautajaisiin. Mutta niillä sai enää raitiovaunulipun… Tulitikkuaskin… Kaikkien rahat hävisivät yhdessä päivässä. (NL, s. 477)

Jotkut kertojat paheksuvat, miten vain raha merkitsi jotain, piti saada ulkomaisia ruokia, lomamatkoja, hienoja autoja, piti olla rikas. Toisaalta rahamiehet ja bisneksen tekijät saivat osakseen myös arvostusta. Moni pohtii rahan merkitystä:
Jostain syystä juuri miljoona kiehtoi mielikuvitusta. Että ansaitsee miljoonan! Olimme tottuneet ajattelemaan, että venäläinen ei jotenkin edes halua olla rikas vaan jopa pelkää sitä. Mitä hän sitten haluaa? Yhtä asiaa hän haluaa aina: ettei joku toinen tulisi rikkaaksi. Rikkaammaksi kuin hän. (NL, s. 506)

Turvaton maailma, koditon ihminen

Muutos on tuonut elämään levottomuutta. Monet venäläiset elävät nykyään hyvin, mutta silti heillä on jatkuva pelko siitä, että äkkiä kaikki voidaan ottaa pois. Vankilaan voi joutua ilman syytä. Aleksijevitšin teoksessa tulevat esille myös paljon sellaisia ongelmia, joita on nähtävissä muuallakin maailmassa.

Nykypäivän Venäjän vierastyöläiset ovat hyvin pitkälti niitä, joiden vanhempien kotimaan pääkaupunki oli suuren Neuvostoliiton Moskova. Nyt samat paikat ovat naapurivaltioita, eivät enää osa suurta isänmaata. Aleksijevitšin teksteissä nousee esille myös sellainen venäläinen kansallismielisyys, jossa vaaditaan Venäjää venäläisille ja ollaan valmiita pahoinpitelemään näitä entisiä neuvostokansalaisia, jotka nyt ovat ”mutakuonoja” ja ”rättipäitä”. Toisissa kertomuksissa taas arvellaan, että turvattomilla alueilla kaupungissa vierastyöläiset ovat valmiita ilman muuta tappamaan venäläisen saadakseen tämän kännykän tai lompakosta pienen rahasumman.

Menneeseen aikaan sisältyy koko elämä, ei pelkästään tietty ideologia tai toiminta.

Monet venäläiset ovat muuttaneet maasta, jotkut Amerikkaan. Siellä on kaikkea. Sieltä saa myös venäläistä ruokaa, voi tavata venäläisiä joka päivä ja käydä venäläisellä kampaajalla tai venäläisellä lääkärillä. Silti kaipaus on kova Pietarin kaduille ja Moskovan taloihin. Venäjä on aina mukana, kaipuu on jäljellä. Käydessä muualle muuttaneista kuitenkin tuntuu, etteivät he mitenkään voisi enää jäädä.  Joku pohtiikin, lähtivätkö Venäjältä viisaat vai tyhmät. Vastausta ei löydy.

Mennyt ja nykyinen

Molemmissa tarkastelluissa kirjoissa käsitellään muutosta, mennyttä ja nykyisyyttä. Jelena Tšižova kuvaa elävästi arkipäivän elämää 1960-luvun Neuvostoliitossa. Kommunalkassa naiset valmistivat ruokaa, peseytyivät keittiössä hellalla kuumennetussa vedessä, hankkivat leninkikangasta ja televisiota. Vanhat naiset kertovat entisistä ajoista. Myös Svetlana Aleksijevitšin kirjassa eletään tavallista elämää, käydään koulua ja opiskellaan, rakastutaan, saadaan lapsia. Menneeseen aikaan sisältyy koko elämä, ei pelkästään tietty ideologia tai toiminta.

Kummassakin kirjassa esiin nousee monipuolinen kuva neuvostoajasta. Molemmissa on mukana myös muutos. Tšižovan kuvaamat 1960-luvun vanhat naiset olivat kokeneet Venäjän muuttumisen Neuvostoliitoksi, he olivat eläneet sodan. Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu keskittyy ajatukseen Neuvostoliiton hajoamisesta muuttumisesta taas Venäjäksi. Mennyt ei aina ole parempaa, mutta ei välttämättä huonompaakaan kuin nykyisyys.

Viehätyin Jelena Tšižovan Naisten aikaan. Tarina ei ole hilpeä, mutta se on arkielämän kuvauksineen hyvin aito ja koskettava. Svetlana Aleksijevitšin sivumäärältäänkin laaja Neuvostoihmisen loppu oli paljon raskaampi lukea, välillä piti pitää taukoja ja antaa ajatusten järjestyä. Kirja on kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen ja silmiä avaava lukukokemus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto