Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mikä määrää kirjan laadun?

Alli Kantola, 26.5.2007
Tarja-Liisa Hypén: Kirjan matka tekijöiltä lukijoille s., Tampereen Yliopistopaino 2007

Suomessa julkaistaan Islannin jälkeen eniten kirjoja asukasta kohden. Muuttuva toimintaympäristö vaatii jatkuvasti uutta tietoa, joten ei ole ihme, että suurin osa kirjoista on nopeasti muuttuvan teknisen alan tietokirjallisuutta. Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden yliassistentti Tarja-Liisa Hypén on toimittanut tarpeellisen kirjan aikana, jolloin kirjojen ylituotanto pakottaa jokaista katsomaan tarkasti koko toimintakenttää.

Kirjan erinomaista tietoa tarvitsee myös jokainen poliitikko, joka joutuu tekemään kirjastoratkaisuja. Monen kirjoittajan on myös vaikea hahmottaa, kuinka paljon markkinoille syydettyjen kirjojen määrä on kasvanut kysynnän jäädessä samanaikaisesti tuotannon jälkeen. Kirjan matka tekijöiltä lukijoille antaa tarpeellisen kokonaiskuvan sekä yhteisen keskustelun että yksityisten ratkaisujen avuksi.

Artikkelien kirjoittajiksi Tarja-Liisa Hypén on kerännyt yhdeksän kirja-alan asiantuntijaa. Tiiviin mutta laaja-alaisen katsauksen kirjailijuuteen luovat professori Juhani Niemi ja kirjailija Leena Krohn. Viime mainittu lähtee kirjoittamisen alkuvaiheista, ajasta, jolloin kirjaa esineenä ei vielä ollut, ja jatkaa 2000-luvun kirjailijan työhön.

Niemi selvittää nykykirjailijan työtä muiden medioiden kuin kirjan parissa. Hän on huolestunut kirjailijoiden ulkoa ohjautuvuudesta ja julkisuusriippuvuudesta. Hän mainitsee Finlandia-instituution tuottavan markkinayhteiskunnalle edullisia valintoja ja kantaa huolta palkintojen painottumisesta romaaneihin.

Mietin, eivätkö historian kuluessa painotukset näiden kahden alueen välillä ole kuitenkin muuttuneet muista kuin palkitsemistekijöistä käsin. Runebergin aikaan runo oli in ja romaaneja kirjoittivat kotirouvat. Siltana romaanien arvostukseen olivat vahvat näytelmäkirjailijat.

Mietittävää nykykirjastoille on paisuva omakustanteitten määrä. Tietokirjojen tarve kasvaa, kun emotionaalisen ilmaisun suomalaiset osaavat jo hoitaa omakustanteilla. Oli kirjan julkaisukanava mikä tahansa, varsinainen ponnistelu kirjan puolesta alkaa vasta, kun kirjoittaja on päässyt käsikirjoituksensa viimeiseen pisteeseen.

Juhani Niemi esittää yleisen markkinointihuolen: yhä harvempia kirjoja on esillä ja niitä myydään yhä suurempia määriä samalla, kun enin osa kirjoista jää huomiotta. Mietin, olisiko kriitikon tehtävä avata kirjaa ja kirjaryhmiä lukijalle nykyistä monisyisemmin. Lukijan innostusta ei herättäne kriitikon peuhaaminen opetettujen tieteellisten termien kanssa. Kosketus lukijaan edellyttää vastuullista ja monitasoista ymmärrystä lukijan tiedostamattomista tarpeista tässä yhteiskunnassa.

Parhaiten lukijaa ohjannee kuitenkin kirjan luo hyvä kirjasto. Turun kaupunginkirjaston informaatikko Kaisa Hypénin kuvaus nykyaikaisen kirjaston merkityksestä ja mahdollisuuksista antaa monipuolista tietoa kirjastotyöstä. Kuvan moninaisuutta olisi vaikea uskoa, ellen päivittäin näkisi omin silmin maakuntakirjastoni alati yllätyksellistä, uudistuvaa lukijan houkuttelua ja osaavaa ohjausta.

Kirjallisuus on osa julkista keskustelua

Helsingin yliopiston äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorin Satu Grünthalin tavoin en ole niinkään huolestunut siitä, ettei kouluissa lueta kirjallisuutta, kuin siitä, että opettajankoulutus täyttää opiskelijan pään turhalla vieraskielisellä teoriatiedolla ja unohtaa ohjauksen, oman havainnon ja ajattelun kehittämiseen.

Näiden taitojen harjaannuttaminen käy kaikissa aineissa parhaiten taiteen avulla. Kun kirjallisuuden tuo harkitusti muun opetuksen sekaan, se herättää omaehtoisen kiinnostuksen. Mallia voi katsoa tietokirjoista, joissa asiaansa perehtyneet kirjoittajat käyttävät onnistuneesti kaunokirjallisuutta asiansa syventämiseksi.

Jako tieto- ja kaunokirjallisuuteen on ahdistavaa ja pitää molempien lajien tasoa alhaalla. Genreistä ja niiden rajoista kirjoittaa kriitikko Markku Soikkeli. Hän nostaa myös esiin oletuksensa kritiikistä: ”Kritiikkihän kirjoitetaan aina joitain yleisiä oletuksia vasten.” Nähdäkseni aika moni kritiikki tehdään kuitenkin kriitikon ymmärryksen rajoihin nojaten, niin kuin nyt tämäkin kirjoitus. Toivottavasti esittelemäni kirjan moninaisuus ja herätteellisyys kuitenkin näkyvät tästä kirjoituksesta ja kirja on edes osittain ymmärrykseni sisässä.

Paitsi Soikkeli myös Turun yliopiston assistentti Kaisa Kurikka mainitsee verkkolehdet – kuten Kiiltomadon – kirjallisuuslehtikatsauksessaan. Verkkolehden etuihin kuuluu tilan lisäksi muiden muassa linkitys nettisivuille ja sitä kautta mahdollisuus täydentää tietoja.

Kätilö, joka ei auta keskosia

”Hyvä romaani tai runoteos on aina ajankohtainen. Se ei seuraile trendejä, vaan synnyttää niitä”, kirjoittaa kustannuspäällikkö Jaana Koistinen. Hän kirjoittaa runoilijan ja kirjailijan asemasta: ”Käsi sydämellä, kuinka valmiit olisitte alistamaan oman työpanoksenne julkiseen riepotteluun ja arvosteluun, suoranaiseen pilkkaan ja vähättelyyn, kolumnistien irvailuun?”

Koistisen kirjoitus on ammattiinsa lämmöllä paneutuvan ihmisen asiantunteva ja huolella tehty kuvaus työstään. Selkeä kirjoitus antaa tarpeellisen tiedon siitä, mikä kirjailevaa odottaa, jos hän aikoo julkisuuteen kaupallisen kustantajan kautta.

Kätilöhän se kustannusvirkailija on, ja kätilöitäkin on monenlaisia. Kustannusvirkailijan työkin on muuttunut, Koistinen ei kuitenkaan valita paineistaan. Käviköhän kenties niin, että kun kustannustoimi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa kadotti kulttuurisen työnäkynsä, putosi niin sanotusti tyhjän päälle, myös kustannustoimittaja menetti sitä arvoa ja ohjaustyön mahdollisuutta, mikä hänelle kuuluu?

Kirjailijan työnantaja on lukija

Artikkelit on järjestetty sen mukaan, kuinka kirjoittaja sijoittuu kirjan tuotantoprosessiin. Olen tässä käsitellyt kirjoituksia aivan muussa kuin kirjan järjestyksessä. Tulen siis vasta lopuksi kirjailijoitten edustajiin.

Leena Krohn on hyvä valinta kirjoittajaksi, hänhän on runoilija, prosaisti, yksi pisimmälle Suomessa scifi-kirjallisuuttakin työstänyt. Hän on myös monipuolinen tietokirjailija, siis mainio esimerkki nykykirjailijasta. Pariksi hänelle on valittu runoilija Hannu Kankaanpää, joka kirjoittaa sidonnaisuudestaan kustantamoon ja Helsingin Sanomiin.

Kirjailija on yhteiskunnassa soturin roolissa. Hän menettää kilpensä, jos sortuu anelemaan kustantajien, sanomalehtien tai muiden medioiden ymmärrystä, arvostusta ja mainostamista. Luova ihminen keksii keinot: hän tutkii itseään muuttuneessa vuorovaikutustilanteessa; jos hän ulvoo, ulvoo hengen puolesta. Olisiko hedelmällisempää kuitenkin toimia kuten Leena Krohn: päihittää osaamisellaan ne, jotka vähättelevät? Kirjailijan työnantaja ei ole Helsingin Sanomat eikä kustantaja vaan lukija.

Katkeroituminen on turhaa. Kirjojen ylituotanto on selvä. Myllerrys kirjakentällä on vasta alkamassa. Kirjan matka tekijöiltä lukijoille rohkaisee uusiin ja tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin.

Mitä on tapahtunut perinteisesti kirjailijan ja kustantajan ystävälle, kirjakaupalle? Leipzigin yliopiston tiedonvälityksen tutkija Bianca Hälbigin huolellisesti laadittu kirjoitus vastaa kysymykseen. Hälbig kuvaa kirjakaupan menneisyyttä ja tulevaisuutta ja selvittää vapaita kirjamarkkinoita sekä jakelukanavia. Paljon on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Tapahtunutta tulisi nyt miettiä ensin tämän kirjan esittämällä tavalla yhtenäisenä kenttänä, jotta yksityiset ratkaisut olisivat mielekkäitä.

Monenlaisia kysymyksiä artikkeleita lukiessa herää, kullakin omasta tarkastelukulmastaan käsin. Minä pohdin kuinka kirjailijuudesta ilman kirjaa puhutaan jo sen verran, että odottelen Kirjailijaliiton pohtivan tarkennusta kirjailija-käsitteeseen. Jos kirjallisuus on vain yksi osa julkista keskustelua, voisiko kirjailijuuden todistaa vivahteikkaammin kuin keskisuuren kustantajan kynnyksen ylittämisellä? Osoittaako laatua kirjan tuottaminen vuosi ja kirja -tahdissa?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto