Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karhun nimi on uusi arvio luonnosta, kielestä ja historiasta

Pekka Toikka, 19.10.2006
Tere Vadén: Karhun nimi. Kuusi luentoa. s., niin & näin 2006

Tere Vadén jäljittää paikallista ajattelua kirjassaan Karhun nimi. Rohkeutta hänellä ainakin riittää, sillä hän haastaa teknologisen maailmanaikamme, luonto-, tiede- ja kielikäsityksemme sekä globalisaation. Niukkasanainen ja kryptinen teos onnistuu filosofisessa tehtävässä, ajattelun herättämisessä. Hieman toistasataasivuisen teoksen ongelma on kuitenkin tehtävän laajuus. Monin paikoin lukija tuntuukin jäävän vaille tekijän selitystukea, vaikka apuna ovat niin Kalevala, Martin Heidegger kuin Paul Feyerabend.

Vadén ei ole sattumalta juuri karhun jäljillä. Tulkitsen Karhun nimen avauksena 90-luvulta lähtien käytyyn eläinkeskusteluun, jossa esillä ovat olleet kettu ja susi. Ketun tarhauksesta ja turkiksista käytyjen kiistojen seurauksena syntyi leimaava nimi 90-luvun eläinaktivisteille. Syntyi myös keskustelu eläinten oikeuksista, jotka muistuttavat paljon angloamerikkalaisen moraalifilosofian tapaa tarkastella ihmistä. Susi taas on ollut muutaman filosofin, suomalaisen ja EU-virkamiehen sekä petovihaa ja -pelkoa potevien kansalaisten hot potato. Kansalaiset haluaisivat päästä sudesta eroon, mutta viranomaiset Suomessa ja Brysselissä tahtovat vahvistaa susikantoja. Susirajan takana moni isäntä hoitaa herravihaansa atavistisella susivihalla.

Vadén ei juuri ole kiinnostunut angloamerikkalaisesta eläinoikeuspuheesta, hän ei ole jakamassa karhulle oikeuksia eikä alistamassa sitä suden tavoin petovihan tai paperinmakuisten viranomaistoimien kohteeksi. Vadén lähestyy karhua historiallisesta ja kansallisesta näkökulmasta, koska se kantaa historiaa ja paikallisuuksia. Juuri sille on kertynyt joukko hellittelynimiä, ’otsosta’ ’metsän omenaan’.

Evoluution arvostelua

Karhun nimen taustalla on myös toinen, laajempi luontoa koskevien asenteiden ja käytäntöjen muutos. Näiden juuret ovat evolutiivisessa ajattelussa. Vadén esittää kriittisesti, että evoluutiosta on tullut arvo, jolla väritämme suhdettamme luontoon. Hän kutsuu faktoihin perustavaa luonnontiedettä ylipäätään faktakonetieteeksi. Moderni luonnontiede on kuitenkin hukannut tosiasioihin pohjaavuutensa, objektiivisuusihanteensa ja arvovapautensa, sillä (lajien tai geenien) eloonjäännistä on tullut arvoväritteinen lähtökohta tutkimukselle ja sen päämäärä – se mitä luonnosta tutkimalla havaitsemme. Vadén muistuttaa, että on yhtä lailla ’objektiivinen fakta’ se, että eläinlajit tai niiden geenit pyrkivät häviämään ja kuolemaan, kuten kukin yksilökin.

Tällä kehnolla naturalismilla on seurauksensa tieteen ulkopuolellakin. Ajatus evoluutiosta on modernin biologian perusta, mutta vastaavalla tavalla myös vaikkapa luonnonsuojeluideologia lepää tämän varassa. Evoluutio-dogmi onkin vain osatotuus elävän luonnon toimintaperiaatteista. Osatotuus on myös se, että evoluutio olisi varustanut meidät ja historiamme jollakin suunnalla, vaikkapa ihmisen jatkuvasti kehittyvällä kyvyllä hallita luontoa. Erittäin traagisena näyttäytyy se juopa, jonka faktakonetiede on luonut elävien olentojen kokemusten ja tieteellisten faktojen välille. Sen tulokset eivät kerro meille eläinten kokemuksista, yhtä vähän ne kertovat omistamme. Vadén vaatiikin tilalle parempaa, voisiko sanoa eettisempää luonnontiedettä, jonka tarpeellisuus ja totuudellisuus testataan kokemuksessa, omassa elämäntavassamme.

Vanhan suomalaisugrilaisen kansanuskon mukaan karhu ja ihminen ovat toisilleen sukua. Tämän sukulaisuuden katoaminen on ’kristinuskon ja eurooppalaisen maanviljelyksen voitto’. Lyhyessä ajassa on siirrytty luonnontieteillä perustettuun eläinlajien maailmaan. Globaalissa maailmassa myös eläimet ja luonto ovat osa luonnontieteellä perustettua teknologiaa. Halusimme tai emme, me hallinnoimme susikantoja yhteistyössä Euroopan unionin kanssa, vegaanien pyrkimyksistä ja henkilökohtaisista ratkaisuista huolimatta broilerikasvattamot suoltavat ravintoa markettien tiskeille. Olematta edes kovin linkolalainen voi todeta, että samaan tapaan me hallinnoimme myös ihmistä. Valtio ja kansainvälinen talous ohjailevat myös meitä.

Vanha paikalliskulttuuri ja uusi luonto

Täytyy ihailla Vadénin rohkeutta, niin hankalaan ja haasteelliseen paikkaan hän itsensä panee. Hän asettaa vastaansa koko modernin luonnontieteen pyrkiessään arvioimaan kokonaan uudelta pohjalta sen, mitä luonnosta, kielestä ja historiasta ajattelemme. Avuksi Vadén ei tarjoa pakoa tieteestä vaikkapa puiden halailuun vaan kahta perustelemaansa näkökulmaa, pohjoisen havumetsävyöhykkeen vanhojen elämäntapojen pohdintaa sekä luonto- ja tiedekäsityksen uudistamista pluralismin suuntaan.

Pyyntikulttuurissa oli luonto alkuperäinen, koskematon, metsästävälle ihmiselle sekä välttämättömyys että uhka. Taakse historiaan aukeava peruskysymys kuuluu: voiko kadonnutta paikallista kulttuuria ajatella muuna kuin historiallisena kuriositeettina. Teoksen raskaimmassa, ja filosofian alalta valmistuneellekin lukijalle kryptisessä kielifilosofisessa jaksossa Vadén pyrkii osoittamaan, että vanhat sanat avaavat kielen asubjektiivisia kerroksia, sellaista arjen kielenkäytöstä etäistä hetteikköä, josta kuitenkin merkityksenanto ylipäätään saa voimaa ja mieltä. Tämä hetteikkö, ’korpi’ ei anna vain uusia sanoja, vaan toisenlaisen kokemistavan kieleen. Uusi kumpuaa vanhasta, tai ainakin kumajaa tätä vasten.

Nyt elämme luonnon hyväksikäytön ja toisaalta teknologian mahdollistaman luonnosta riippumattomuuden aikaa. Porteillamme tosin kolkuttelee jo luonnon täydentämisen aikakausi, luonnon paranteleminen vaikkapa geeniteknologian tai kirurgian avulla. Koko länsimaista tieteellistä ajattelua on leimannut uskomus, että luonto on yksi ja että se on paljastettavissa yhdellä logiikalla. Feyerabendiin nojaten Vadén kyseenalaistaa tämän ja esittää, että on monia, yhteismitattomia luontoja. Jos ihmisen toimet ja ajattelut paljastavat erilaisia luontoja, ei ole mitään syytä olettaa, että takana olisi yhtä ja samaa fysistä – sitä luonnontieteen diskurssia, jossa luonto 1600-luvulla tulkittiin mekanistiseksi ja jonka hyväksikäytöstä sikisi moderni teknologia.

Karhun nimen kantava ehdotus on, että luonnon kanssa voi elää toisinkin tavoittein. Vadén kiistää teknologisessa ajattelutavassa piilevän historiallisen välttämättömyyden ja väistämättömyyden – sen että tuleva syntyy suurin piirtein siltä pohjalta, mitä me ajattelemme ja koemme. Hänen raikas viestinsä on: me olemme kuitenkin vain osa historian pitkää ketjua, emme sen päätepiste. Siksi on omahyväistä ja epärehellistä ajatella, että tulevaisuus määrittyisi yksin meidän arvojemme ja todellisuutemme pohjalta. Länsimaisen modernin teknologisen konsumistisen demokratian.

Kuinka onnistunut Vadènin kritiikki teknologista maailmanaikaa kohtaan on? Eikö toisaalta ole niin, että juuri sen arvot ovat taanneet yhä useimmille ihmisille mahdollisuuden toteuttaa itseään ja elää pluraliteetin vallassa, valita itse ne elämänarvot joita seurata? Vai ovatko nykyiset arvomme todella vain näennäisen moninaiset, kuten moni aikalaiskriitikko esittää? Vastausta pohtiessaan lukijan kannattaa ainakin miettiä sitä, onko Vadéninkin kuva maailmasta osittain saman romanttis-nostalgisen arvohengen läpäisemä kuin hänen kritisoimansa arvovärittyneen faktakonetieteen. Vadénilta voisi kysyä, eikö hän suhtaudu hieman kritisoimansa evolutiivisen ajattelun hengessä katoaviin elämänmuotoihin, pitääkö hän kulttuurien eloonjäämistä itseisarvona ja pluralismia tuottavana, vaikka uusia elämänmuotoja ja moninaisuutta tuottaa tietysti myös sellainen uusi, mitä ei vielä ole.

Tere Vadénin kertoma tarina karhun tappamisesta on tarina agraariyhteiskunnan synnystä, syrjäseutujen asuttamisesta, länsimaalaistumisesta ja modernisaatiosta. Jos karhu on palatakseen maailmaan muuna kuin eloonjäämisestä taistelevana eläinlajina, jonka olemassaoloa ihminen säätelee viranomaistoimin ja metsästämällä, uuden karhutarinan Vadénin mukaan väistämättä ottaa kantaa ainakin tämän ikivanhan tarinan come backiin, ja sitä kautta suomalaisuuksiin. Vadénin tarinassa palaava karhu ei ole sama kuin vetäytynyt, vaikka ’otson’ tai ’metsän omenan’ pohtiminen tuovat meille unohtavaisille uutta esiin muistuttamalla kadonneesta elämäntavasta ja moninaistamalla keskusteluympäristöä.

Historian- ja uskonnonfilosofisesti Vadén liikkuu aiempia kotimaisia eläinkeskustelijoita huomattavasti syvemmissä vesissä. Eläinsuojelijoihin ja luonnonsuojelijoihin Vadén tekee eron ennen kaikkea siinä, että hän etsii mahdollisuutta tuonpuoleisten voimien läsnäolon mahdollistaville elämäntavoille. Ei ole suinkaan sattumaa, että Karhun nimessä seikkailee pienellä kirjoitettu ja monikollinen sana ’jumalat’. Sana muistuttaa, ettei historia ole vain rationaalinen prosessi, joka on yksin ihmisen käsissä. Jos emme usko kaiken historiallisen kumpuavan meistä ihmisistä, on vähintään sattumalle annettava sijansa tapahtumien kulkuun, toteaa Vadén.

Paikallisuuksien suhteen Karhun nimi on vähintäänkin moniselitteinen. Toisaalta lukuisat esimerkit ja koko karhutarina kumpuavat suomalaiskansallisesta, liki kansallisromanttisesta perinteestä, ja sen merkitys on monessa mielessä kyseen alla vastaparinaan yleismaailmalliset ja yleismaailmallistavat ajattelutavat. Silti paikallisuudet ovat negatiivisia, rivien välissä. Ne näyttäytyvät teoksessa irtautumisina karhun identifioimisesta tieteelliseen eläimyyteen. Karhun nimessä on lausumattomana läsnä vanha kiista maaseudun ja kaupungin välillä, villin ja vapaan korven sekä yhteiselämän muokkaaman tiedon, lain ja järjestyksen välillä.

Ajattelun tehtävä

Vadénin filosofiseen pluralismi-utopiaan kuuluu avoimuus. Mikään periaate ei käy sen yli, mitä kulloisissakin kohtaamisissa tulee esille. ”Ei ole olemassa toista maailmaa – ikuisia totuuksia, pysyvää todellisuutta, alkuperäisiä kokemuksia, merkityksen lähteitä – joiden olemassaoloon pitäisi uskoa, jolleivät ne kohtaamisessa sukeennu.” Avoimen dialogin haaste on lisäksi päättymätön, koska emme Vadénin mukaan ’oikeasti’ ymmärrä toisiamme, ja sen seurauksena dialoginen tilanne on patti, päättymätön väärinymmärryksestä vapautuminen. Uutta maailmaa on hänen mukaansa luotava jatkuvasti, ’sisukkaasti’. Silti minua mietityttää, onko elämän muuttaminen hitaasti paikallisista lähtökohdista vastakkainen dialogisen avoimuuden asenteelle. Onko perinteiden hidas muuttaminen juurevan maaseudun asia vai pinnallisen kaupungin? Haluaako maaseutu vain olla rauhassa, haluaako kaupunki kertoa maaseudulle, miten elää ihmisiksi?

Toisenlainen elämä vaatii toisenlaista ajattelua. Toisenlaisen saavuttaminen vaatii ajattelua. Filosofisen tiedon rooli uuden luonnissa on kulttuuristen perustojen tunnistamista ja nimeämistä, koska tiedonsirpaleista ei ole kulttuurin tai yhteisön perustaksi, muistuttaa Tere Vadén. Hän ehdottaakin, että laajasti ymmärretyn filosofisen tiedon on kerrottava näistä merkitys- ja uskomuskokonaisuuksista, näistä synnyistä, joita hän käsittelee Sampo-myytti esimerkkinään. ’Synnyt’ kertovat ”miten tuon yhteisön elintavat kokoontuvat merkityksellisesti yhteen niin, että elämä on kaikesta huolimatta tarkoituksellista ja jatkuvaa. Synnyt ovat löyhä ja monikollinen kokonaisuus, johon elämäntapa voi luottaa”. Kuka on laulanut oman aikamme synnyt? Ei kukaan, toteaa Vadén, koska kukaan ei tunne aikamme syntyjä.

Karhun nimen suljettuaan lukija on läkähdyksissä, täynnään syntyjä syviä. Kolme kertaa teoksen luettuani uskon aavistavani, mitä tekijä on tavoitellut. On herännyt myös joukko kysymyksiä. Vadèn ei esimerkiksi kommentoi sitä, voimmeko keksiä uusia nimiä karhulle, siis uudistaa luontokokemustamme, jollei meillä maaseutua tyhjentävillä kaupunkilaisilla ole mitään elävää suhdetta karhuun tai luontoon? Pidän tätä ongelmallisena, koska hän kuitenkin pyrkii luomaan tilaa kokemuksiin ja elämäntapaan nojaavalle ja sille tilivelvolliselle ajattelulle.

Rikkaassa, haastavassa ja moniselitteisessä Karhun nimessä monet sillat ylitetään ainakin hitaammalle älylle melko vikkelästi, monesti myös kielellä, joka pysäyttää lukijan liiankin pitkäksi ajaksi. Luentojen pohjalta kirjoitettu teos onkin oudolla tavalla sisäänpäin kääntynyt. Suggestiivisuuden ja uuden, mielestäni epähavainnollisen kielenkäytön kautta myös argumentatiivisuus kärsii. Karhun nimen taustalla väijyy ristiriita, jonka ääripäät ovat uuden ajattelun tavoittelu ja tämän uuden välittäminen ymmärrettävässä muodossa. Minua huolettaa se, jääkö Vadénin kielellinen seikkailu irralleen siitä valistuneita ja uteliaita ihmisiä kiinnostavasta julkisesta keskustelusta, jossa huhuillaan luonnon, luonnontieteen, kokemuksen ja filosofian perään. Uskon kuitenkin, että tämä järjen jättiläinen katsoo myöhemmin lämmöllä tätä hämärää kirjaa. Kunhan on ensin kirkastanut ajatuksiaan ja sanojaan. Sitä odotellessa, menkää metsään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto