Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runojen piirtäjä, maailmanparantaja

Päivi Koivisto, 31.10.2004
Tiina Pystynen: Runousoppi - miten elämä muuttuu taiteeksi s., WSOY 2004

Rock-musiikissa puhutaan singer-songwritereista, jotka sekä sanoittavat että säveltävät laulunsa. Osa artisteista jopa soittaa kaikki levynsä instrumentit. Teoksessaan Runousoppi – miten elämä muuttuu taiteeksi Tiina Pystynen esittäytyy tällaisena monitaiturina. Hän on kirjoittanut tekstin, luonut grafiikat, kehittänyt jopa oman kirjasinmallinsa, suunnitellut ja toteuttanut kirjan typografian. Esineenä Pystysen kirja houkuttelee tarttumaan, sisällöllään se kutsuu jokaista toteuttamaan suuruudenhullutkin unelmat.

”Ei pidä pyrkiä rytmien kirjavuuteen ja / kaikenlaisiin runojalkoihin, vaan on / katsottava, millaisia ovat / kunnollisen ja urhean / elämän rytmit”, kirjoittaa Tiina Pystynen Runousopissaan, jonka kannessa alaotsikko lupaa paljastaa elämän ja taiteen yhteyden. Nimiösivulta löytyy toinen alaotsikko: ”Teoria ja käytäntö”. Kumpikin alaotsikko kertoo osaltaan teoksen ominaislaadusta. Ensinnäkin Pystynen selittää kirjoittamistapaansa sekä käytännöllisesti että teoreettisesti. Toisaalta hänen kirjoittamisensa ydinaluetta on oman elämän käyttäminen taiteen välineenä, ja tätä valintaa teos paljolti perustelee – tai puolustelee, voisi jopa sanoa. Lopulta teos kulminoituu eettisen elämäntavan julistukseksi.

Tiina Pystynen on ennen Runousoppiaan julkaissut teoksia, joiden muoto on ollut epäkonventionaalinen. Hänen neljä ensimmäistä kirjaansa ovat olleet tekijän itsensä kuvittamia runokirjoja, joissa kuvilla on ollut yhtä merkittävä tehtävä kuin sanoillakin. Viides teos, Häpeähäkki (WSOY 2000), on romaani. Nyt Pystynen on valinnut keskitien: Runousopissa on kosolti esseemäistä tekstiä mutta myös runsaasti kuvia, joihin liitetyt iskulauseet ja sitaatit vievät leipätekstin tulkintoja omaan suuntaansa.

Kuvien osana olevat sitaatit ovat peräisin runouden ja kirjallisuuden tehtävää pohtineilta miesajattelijoilta. Pystysen Runousopissa onkin runsaasti miesten määrittelemän kirjallisuuden kaanonin kritiikkiä. Tekijän elämä tekstissä – erityisesti naistekijän elämä – on tuomittu itsekeskeisyydeksi, josta kunnon kirjailijan tulee hankkiutua eroon. Toisaalta epätyypillinen kirjallisuus on yhtä lailla suljettu kaanonin ulkopuolelle: aikuisille suunnattua kuvakirjaa ei päästetä kirjallisuusinstituution rajojen sisälle.

Runousopissa teksti dominoi kuvaa. Kaksi tyyliä hallitsee teosta: omaelämäkerrallinen ja teoreettinen. Kirjan punaisena lankana on Pystysen kehittyminen kirjailijaksi. Vuosikymmenet hän unelmoi tulevansa nerokkaaksi kirjailijaksi, mutta kun unelma vihdoin tuli toteen, hän havaitsi, ettei kirjojen julkaiseminenkaan välttämättä riitä kirjailijaksi pääsyyn. Teoreettinen osuus kirjassa perustelee erityisesti feministiajattelijoiden avulla Pystysen valintoja.

Naisen kieli ja salakieli

Naisen kielen käsite on yksi Pystysen pohtimia kysymyksiä. Kokonaisuutena Pystynen suhtautuu kirjallisuusteoriaan ja tutkijoiden tulkinta-apparaatteihin skeptikon asenteella. Asiantuntijoiden selittämänä runoudesta, kirjallisuudesta, tulee salakieli, kuin ”jumalallinen ilmoitus, joka avautui oppimattomalle kansalle vain pappien ilmoituksen kautta”.

Omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen kirjoittaminen on vaikeaa, kuten Pystynen itsekin toteaa. Epäonnistuminen johtuu hänen mukaansa usein siitä, että kirjoittaja ei ole uskaltanut käydä tarpeeksi syvällä omassa elämässään. Kaunistelu tuhoaa omaelämäkerrallisen tekstin. Minusta omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa korkein kynnys on onnistua kuvaamaan kokemuksia niin, ettei lukijalle tule kiusaantunutta oloa kirjoittajan katkeruudesta tai itsekorostuksesta. Pystysen kirjaa lukiessani en tuntenut kiusaantuneisuutta, mutta sen rajalla kävin lukiessani hänen kamppailustaan päästä Kirjailijaliiton jäseneksi. Kuvaus on pyritty etäännyttämään katkeruudesta itseironian kautta, mutta pohdin silti sitä lukiessani kirjoittajan motiiveja.

Osaltaan Kirjailijaliiton toiminnan kuvaus limittyy kirjallisuusinstituution yleisempään kritiikkiin, joka koskee erityisesti kirjallisuusinstituution vallankäyttöä. Myös Kirjailijaliitto-episodia seuraavat osat selittävät sen ottamista mukaan teokseen. Sitä seuraava luku, ”Kirjoittamisen esteet”, erittelee Virginia Woolfin jalanjäljillä erityisesti naiskirjailijalle ominaisia ongelmia. Yksi niistä on miellyttämisen halu, joka vie terän kirjoittamiselta. Tätä ongelmaa Pystysen kirja lähestyy kerta toisensa jälkeen, ja siihen liittyy myös Kirjailijaliitto-episodi.

Muiden miellyttämisen sijasta Pystynen on pyrkinyt etsimään aivan omaa tapaansa kirjoittaa. Onnistuessaan löytämään äänensä hän huomasi sulkeneensa itsensä kauan tavoittelemansa kirjailijuuden ulkopuolelle. Kirjailijaliiton jäsenyyden epääminen paljastaa, että näennäisestä itsenäistymisestä huolimatta halu muiden hyväksyntään ei ollut kadonnut. Kirjallisuuden kenttä siinteli Pystysen silmissä tilana, jossa ”kuvittelin elämäni olevan arvokkaampaa, syvällisempää ja ylevämpää kuin siinä todellisuudessa, jossa elin”. Kuitenkin juuri banaalin arkitodellisuutensa Pystynen oli yrittänyt tuoda kirjallisuuteen, jotta hän saisi hyväksyntää sille minälle, jonka hän oli yrittänyt piilottaa. Miellyttämisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve palasi näin mukaan kirjoittamiseen takaoven kautta. Voiko hyväksytyksi tulemisen halusta päästäkään lopullisesti eroon?

Kirjan viimeisessä luvussa siirrytään kirjallisuudesta maailmaan. Ihmisen ainoa tehtävä ei ole kirjoittaa ja etsiä muiden hyväksyntää. Bo Carpelanin Axel-romaania lainaten Pystynen näkee ihmisen tehtäväksi tavoittaa ”ymmärtämyksen ja ystävyyden Geniuksen”, mikä tarkoittaa toisten ihmisten tukemista ja auttamista. Vaikeaa on silti uskoa hyvän voittoon. Länsimaisen ihmisen taakka painaa harteita: ”Omalta elämältä odotan iloa, / onnea, seikkailua / työtä. / Suurimmalle / osalle maailman / ihmisiä tarjotaan / lapsuus kadulla, / teurastus, / nälkäkuolema.”

Velvollisuus piirtää runoja

Vaikka Pystysen kirjailijanmurheet suhteellistetaan muistuttamalla sotia ja valtavia vääryyksiä kärsivien ihmisten ahdingosta, silti Pystysen yksityiset murheet ovat kirjan arvoisia. Hän katsoo velvollisuudekseen ”piirtää runoja” ja toteuttaa niiden kautta ymmärtämyksen ja ystävyyden Geniusta. Runousopista löytävät tukea erityisesti kirjailijan urasta haaveilevat. Itse sain aikoinani lohtua Pystysen teoksesta Leskikuningattaren muistelmat (WSOY 1993); se osoitti minulle, miten yksityinen on yhteistä. Runousoppi paljastaa, miten yksityinen on poliittista: omaelämäkerrallisuus ja taiteiden rajojen rikkominen voidaan nähdä niin tuomittavina, että ne on suljettava kirjallisuuden ulkopuolelle. Yksi torjunnan syy on varmasti myös Pystysen kuvien ja niihin liitettyjen tekstien naivistisuus: näitä runokuvia ei pidetä kirjallisuudeksi nimittämisen arvoisina.

Onko Pystysen kirjoituksessa myös jotain pelottavaa – miksi kirjallisuusinstituutio muutoin sulkisi sen ulos? Ainakin Pystysen teokset astuvat kirjanoppineiden varpaille, kun ne kieltäytyvät vetäytymästä käsittämättömyyden sumuverhon taakse. Ennen kaikkea Runousoppi Pystysen kokonaisluomuksena kannustaa tavallista ihmistä rikkomaan totunnaisuuksien rajat, uskomaan omiin kykyihinsä ja toteuttamaan niitä jääräpäisesti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto