Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei ymmärtämistä vaan rakastamista

Veli-Matti Huhta, 30.10.2001
Timo Kaitaro: Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin s., Gaudeamus 2001

Koska surrealismin maine on vähän Salvador Dalín ja viihdeteollisuuden pilaama, on miellyttävää lukea Timo Kaitaron kirjaa; se muistuttaa surrealismista kohtuullisen syvällisenä kirjallisena liikkeenä, jolla oli demokraattinen ja terapeuttinen ulottuvuus. Vaikka Runous, raivo, rakkaus tuntuu osittain johdannolta tulevaan tutkimukseen, se piirtää komean sateenkaaren, jonka päässä odottaa aarre: surrealismi on keino luoda kontakti todellisuuteen.

Tavallisesti ajatellaan, että taiteen avantgardismi kuvasi liberaalis-porvarillisen yhteiskunnan hajoamisen vähän ennen, kuin tuo hajoaminen ensimmäisessä maailmansodassa tapahtui – näin antaa ymmärtää esimerkiksi Eric Hobsbawm lyhyessä 1900-luvun historiassaan. Sodan
puhjettua tuli vain kaksi innovaatiota: dadaismi ja konstruktivismi. Tässä katsannossa surrealismi on lähinnä teoretisoitua dadaa eli sodan mielettömyyden käsittelemistä. Kaitarokin yhdistää liikkeen synnyn sotaan, vaikka eksplisiittisesti ilmoittaakin käsittelevänsä surrealismia filosofisena, ei historiallisena ilmiönä. Näin saa ja pitääkin tehdä. Samalla lukijan on pidettävä mielessä, että syntyvä kuva ei ole kokonainen. Esimerkiksi surrealismin ja suurkaupungin yhteyteen viitataan etäisesti, mutta tuota suhdetta ei pysähdytä pohtimaan. Lähdeluettelosta hyppää silmille Walter Benjaminin puuttuminen (tosin häneen viitataan Aragonin Le paysan de Paris -teoksen yhteydessä). Maalaissurrealismi – mahdoton ajatus?

Kaitaro kuvaa surrealismin laajenemisen kirjallisesta liikkeestä monitaiteelliseksi ja kansainväliseksi niin, että Pariisi säilyy elinvoimaisimpana keskuksena. Hän esittelee tällaisille liikkeille tyypillisen lahjakkuuksien kasautumisen ja henkilökohtaisen vetovoiman merkityksen – kirjallinen ja filosofinen surrealismi näyttää kietoutuneen itsepintaisesti André Bretonin ympärille. Kaava on tuttu ja yksinkertainen: muutaman nuoren (miehen)tyytymättömyys ympäröivään kulttuuriin ja itsetehostus, teorian muodostaminen ja edeltäjien keksiminen, leviäminen ja ristiriidat, sitten hiipuminen. Kirjallisuuden surrealismin tekniikat eivät tunnu moninaisilta tai monimutkaisilta – nykyään suuri osa niistä on luovan kirjoittamisen kurssin vakioaineistoa. Surrealismiin liittyy kuitenkin teemoja, jotka ovat tekniikoita verrattomasti kiinnostavampia.

Samalla kun surrealistit purkivat taiteen autonomiaa integroimalla sen muuhun elämään, he kielsivät itse omaavansa mitään ”taiteellisia erityislahjoja”. Tämä liittynee myös epäilyyn, joka kohdistui rationaaliseen subjektiin. Surrealistit käsittivät ammentavansa kollektiivisesta mielestä. Tämä taiteilijamyytin purkaminen on hiukan hämmentäväkin huomio. Poliittisesti surrealismi flirttaili kommunismin kanssa, mutta suhde oli tietenkin ongelmallinen ja johti henkilökohtaisiin välirikkoihin. Aragonista tuli sosialistinen realisti (pari hänen romaaneistaan – Baselin kellot ja Kauniit kaupunginosat – on suomennettukin!), Breton taas kirjoitti Lev Trotskin kanssa manifestin ”itsenäisen vallankumouksellisen taiteen puolesta”.

Kirjan luku ’Surrealistinen mielikuvitus’ on aiemmin ilmestynyt Tiede & Edistys -lehden numerossa 4/1998. Se jää ehkä hieman erilliseksi suhteessa teoksen rakenteeseen mutta on silti mielenkiintoinen välisoitto, syväluotaus ”mielikuvitus”-käsitteen historiaan. Kulttuurityötä Kaitaro tekee esitellessään meillä tuntemattomammiksi jääneitä ajattelijoita kuten René Creveliä tai Benjamin Péret’tä. Péret’n ajatukset ylevästä rakkaudesta, joka edellyttää seksuaalista repressiota, ovat kiinnostavia. Ehkä asetelma muistuttaa surrealistien asennoitumisesta kieleen. ”Aluksi ei ole kysymys ymmärtämisestä vaan rakastamisesta”, kirjoitti Breton. Vahvin runokuva on sellainen, jonka kääntäminen normaalikielelle on vaikeinta. Normaalikieli kuitenkin rajoittaa runokuvaa repressiivisen elementin tavoin. Kääntämisen mahdollisuuden on oltava olemassa, muuten runo sinkoutuu maata kiertävälle radalle.

Kirjansa lopussa Kaitaro viittaa surrealismiin – tai sen vähyyteen – Suomessa. Kuvataiteissa surrealismia voidaan jäljittää 1930-luvulta saakka. Kirjallisuuden tilanne on kyllä outo – ei Suomessa eletty sellaisessa umpiossa kuin Paavolaisen teosta Nykyaikaa etsiessä lukiessa luulisi. Mustapää ja Hellaakoski tunsivat hyvin esimerkiksi Apollinairen tuotannon, ja jälkimmäinen oli perillä myös maalaustaiteen virtauksista. Totta tietenkin on, että ”tyylipuhdasta” surrealismia saatiin odottaa 1960-luvulle saakka. Sitten jo Väinö Kirstinän Hitaissa auringoissa (1963) ”ihon lämmin lumi kääntyy hiekaksi”.

Avantgardismi ennakoi yhteiskunnan murtumista, se oli heräämistä 1800-luvun pitkäksi venähtäneestä unesta. Kaitaron esittelemä surrealismi löysi jotakin siitä, mihin tiede pääsi myöhemmin riitauttaessaan rationaalisen subjektin ja havaitessaan, ettei ole olemassa mieltä ilman kehoa. Nyt taide tuntuu laahaavan hajoavan yhteiskunnan ja tieteen perässä. Miksi? Näemmekö kaiken aikaa 1900-luvun unta?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto