Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vaativan lukemisen puolustuspuhe

Juri Nummelin, 16.9.2013
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat 172 s., WSOY 2013

Tommi Melender on viime vuosina kunnostautunut laadukkaan luettavan ja laadukkaan lukemisen puolestapuhujana. Hän itse varmasti ensimmäisenä kavahtaisi tällaista luonnehdintaa, mutta Melender on joka tapauksessa Antiaikalainen-blogissaan ja muissa kirjoituksissaan perännyt kirjallisuutta, joka ei anna periksi luettavuuden ja koukuttavuuden vaatimuksille.

Koukuttavuus tuntuu olevan jonkinlainen kirjallisen kulttuurin vastine spektaakkelin yhteiskunnalle, tai ehkä pikemminkin osa sitä. Kirja ei ole mitään, ellei siinä ole jotain koukkua, temppua, joka saa lukijan pitämään mitättömästäkin kirjasta ja jatkamaan lukemista välittämättä proosan laadusta. Perinteinen valtavirtaromaanikin pitää kuorruttaa tällaisilla trillerimäisillä koukuilla, sisällöstä viis. Paul Austerin ja Sofi Oksasen kirjat ovat hyviä esimerkkejä koukuttavuudesta.

Esseekokoelmassaan Yhden elämän orgiat Melender käy läpi kirjailijoita, joita lukemalla voi vastustaa koukuttavuuden pakkomiellettä. Kaikkia kirjailijoita – Thomas Bernhard, Michel Houellebecq, Gustave Flaubert, Curzio Malaparte, David Foster Wallace ja muita – yhdistää se, että he eivät ole tuotannossaan piitanneet myöskään perinteisistä sopivaisuuden vaatimuksista eivätkä myöskään ajatuksesta, että kirjailijan pitää miellyttää jotain tiettyä viiteryhmää teoksillaan.

Bernhard, Houellebecq ja kumppanit ovat siis heittäneet poliittisen korrektiuden mäkeen. Osaa on syytetty äärioikeistolaisuudesta (Malapartehan kuului tunnetusti natseihin nuorena miehenä ja Houellebecq taas on ollut Suomessakin äärioikeistoa lähestyvien traditionalistien lempikirjailijoita), osa taas on ollut kitkeriä ihmisvihaajia (Flaubert, Bernhard).

Thomas Bernhardin tuotantoa käsittelevä ”Misantropian sinfonikko” nousee lopussa jopa vihan kuvauksen ylistykseksi. Bernhardin teosten kitkeryys on herättänyt monissa lukijoissa pahaa verta, ja sitä on pidetty negatiivisena asian. Melenderin mukaan vihaa pitää voida käyttää luovassa prosessissa. Sen myötä pois jäisi paljon kirjallisuuteen taiteena kuuluvaa monipuolisuutta ja moniäänisyyttä. Bernhardin viha on jopa puhdistavaa.

Siihen nähden, miten paljon Melender itse innostuu kehumaan kirjoittajia, joiden teokset eivät vastaa perinteisen kirjallisuusestetiikan ihanteita, Melenderin esseet ovat yllättävän perinteisiä (sama taitaa koskea myös hänen romaanejaan). Henkilökohtainen lähtökohta on toki mukana, kuten hyvässä esseessä kuuluukin olla.

Kirjan aloittava, Melenderin omaa lukijapositiota ja lukijahistoriaa purkava nimiessee, pelaa kaksoisrekisterillä, jossa samaan aikaan tunnustetaan noloja asioita (Melender kertoo esimerkiksi lukeneensa T. S. Eliotin runoja välitunnilla) että vahvistetaan käsitystä siitä, että juuri tällainen tavanomaista lukemista vastustava lukutapa on ainoa oikea. Kyse oli jo tuolloin kapinasta: ”halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta”, Melender kirjoittaa ja jatkaa: ”Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä.”

Melender myöntää kapinallisuuden vähentyneen iän myötä, mutta se näkyy edelleen lukemisessa:”Lukeminen on minulle kapinallista siksi että se on pyhää”, Melender kirjoittaa. Lukeminen on pyhää, koska se on hyödytöntä taloudellisessa mielessä: ”Se ei kumarra tuottavuutta, kilpailukykyä tai muita ahneuden eufemismeja.” Melender kaipaakin takaisin ranskalaisen modernismia edeltävän kirjallisuuden l’art pour l’art -asennetta.

Esteettisyyden korostamisessa näkyy kulttuurikonservatiiviksi luonnehdittavan Melenderin oma poliittinen kanta – vai sen puute?

Esteettisyyden korostamisessa tietysti näkyy kulttuurikonservatiiviksi luonnehdittavan Melenderin oma poliittinen kanta – vai sen puute? Toisaalla hän ilmoittaa inhoavansa ”niuhoa” vasemmistolaista näkemystä siitä, että kirjassa pitää olla jokin tarkoin määriteltävä yhteiskunnallinen näkemys.

Tämä tuntuu olevan tosin vanhentunut käsitys vasemmistolaisesta yhteiskunnallisuudesta, josta vasemmisto laajan kattavan teorian puutteessa on irrottautunut, sillä eikö esimerkiksi Mikko Rimminen näyttäydy vasemmistolaisena kirjailijana, jota perinteiset yhteiskunnalliset kysymykset eivät kiinnosta tai ne vähintään näkyvät toisin?

Stieg Larssonin jättimäisten jännärien äärelle pysähtyvä essee ”Ruotsalainen kostofantasia” on kiinnostava, myös siinä henkilökohtaisessa paljastuksessa, että Melender kertoo lueskelevansa hupikirjallisuutta, toisin sanoen huonoja viihdekirjoja, joista saa Baudelairen sanoin ”katkeraa hupia, joka monin verroin palkitsee vaivat”. Hupia saa esimerkiksi siitä, kun Siri Hustvedtin kirjassa henkilöt alkavat seksin jälkeen keskustella freudilaisesta psykologiasta.

Kirja syventää jo aiemmin luettua, mutta synnyttää halun lukea uutta.

Tässä Melender astuu lähelle camp-asennetta, jota hän ei tosin suostu käyttämään perinteiseen huonoon ja kömpelöön viihteeseen, vaan liian tosissaan tehtyyn laatuviihteeseen – juuri Hustvedtin kaltaisiin kirjailijoihin, joita media suitsuttaa aikamme syvällisimpinä kirjoittajina. Melender välttää Larsson-esseessään sen helpon asetelman, jossa parempaa kirjallisuutta vaativa elitisti paheksuu Larssonin suosiota, ja onnistuu silti samaan aikaan kritisoimaan sekä Larssonin kirjoja että erittelemään niiden sisältöä ja osittain suosiotakin.

Itse olen vältellyt Larssonin tuhatsivuisia kirjoja pitkään ja kokenut sen suhteen pientä häpeääkin, mutta kun luen Melenderin esseestä, että Lisbeth Salander ratkaisee eräässä kirjassa ohimennen Fermat’n teoreeman, tulee olo, että on syytäkin jättää väliin.

Tosin se kuulostaa kohtaukselta, josta viihdettä väärinkäyttävä lukija saisi paljonkin hupia.

Yhden hengen orgiat toimii sellaisellekin lukijalle, joka ei entuudestaan tunne Melenderin esseissään käsittelemiä kirjailijoita. Syntyy se ilmiö, joka on hyvän esseekokoelman tunnusmerkki: kirja syventää jo aiemmin luettua, mutta synnyttää halun lukea uutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto