Elämme historiallisia aikoja. Kulttuuriväki kokoontui sankoin joukoin osoittamaan mieltä varsin vasemmistolaisen hallituksen kulttuuripolitiikkaa – koronakurimusta ja tulevia leikkauksia – vastaan. Mielenosoituksen suorat rivit olivat taidonnäyte. Ministeri lupasi tulevaisuustyötä, mutta toimijoiden katseet ovat lähitulevaisuudessa.

 

Historia

Pitkä kertaus tuskin on tarpeen. Nopeasti sen jälkeen, kun koronapandemia tuli Suomeen, tapahtumat kiellettiin. Alkusyksystä ala järjesti konsertteja, teatteriesityksiä ja muita tapahtumia turvavälein, käsidesein ja maskipakoin. Kaikkeen tottuu, jopa omien portviinihöyryjensä hengittelyyn maskin takana.

Etätapahtumiakin kiiteltiin: yhtäkkiä Tampereen teatteriin mahtui useita tuhansia katsojia. Harvalla teatterilla on kuitenkaan mahdollisuutta toteuttaa hyvälaatuinen striimiesitys monikameratuotannolla ja laadukkaalla äänentoistolla. Kitaranrämpytysiltamista Instagramissa en tällä kertaa edes aloita, eivätköhän ne jo olleet siinä.

Kulttuurialalle myönnettiin ensimmäisen vuoden aikana tukea yhteensä noin 60,5 miljoonaa euroa (ja jonkin verran myös yritysten tuen kautta). Huhtikuussa hallitus ehti jo saada suitsutusta kentältä, kun toisessa lisätalousarviossa, 21. huhtikuuta, hallitus linjasi peräti 127,36 miljoonan euron tukipaketista taiteelle ja kulttuurille sekä 85 miljoonan euron tapahtumatuesta.

Sitten tuli kehysriihi. Mielellään ei muistelisi turvetuottajien sopeutuspakettia, eikä sen paremmin siitä seurannut riehaantumista. Samassa yhteydessä hallitus linjasi kuitenkin lukuisista leikkauksista, kulttuurilta ja taiteelta kahtena seuraavana vuotena arviolta noin 40 miljoonaa euroa. Lisäksi Veikkauksen voittovarojen siirto valtion budjettiin ja luopuminen rahojen ohjaamisesta nykyisiin kohteisiin on tarkoitus toteuttaa vuonna 2024. Sen jälkeen kulttuurin rahoitus on auki.

Vaikka naljailu tai vihanpito turvealaa kohtaan ei ole järkevin tapa asiaan suhtautua, haluan muistuttaa suomalaisen politiikan tavasta kohdella eri aloja: kun jossain kaatuu paperitehdas, tai turpeen kaltainen ala ajautuu päästökaupan ja markkinoiden vuoksi loppuunsa, löytyy suhteeton määrä miljoonia, kriisipaketteja ja raahautumista paikalle huolia kuuntelemaan.

Annika Saarikko (kesk) ei ole kaiken pahan alku ja syy. Mutta enpä muista omalta politiikan seuraamiseni ajalta ketään kulttuuriministeriä, joka olisi saanut yhtä tehokkaasti tuhoa aikaan. Kulttuuriministeri voi toki olla hallituksen heittopussi. Saarikko on kuitenkin puheenjohtaja. Kun poliittisesta arvovallasta huolimatta hänen alalleen kohdistuivat tällaiset leikkaukset, ei minulle tule mieleen muuta selitystä kuin se, ettei hän edes yrittänyt puolustaa omaa hallinnonalaansa. Syyttömiä tosin ei löydy hakemallakaan: yhtä lailla heikkoa vastuunkantoa muilta hallituspuolueilta on ensin hyväksyä leikkaukset, sitten julistaa Twitterissä olevansa niitä vastaan ja lopulta todeta, että jostain piti leikata.

Sivistysvaltio kyllä löytää rahat kulttuuriin ja taiteeseen muualta kuin peliongelmaisten pussista. Eri asia on, onko ja kauanko Suomi sivistysvaltio.

Kun Saarikon seuraajaksi valittiin Antti Kurvinen (kesk) – eikä esimerkiksi jo tehtävää hyvin hoitanutta ja kentällä pidettyä Hanna Kososta (kesk) – näytti se minun silmääni enemmänkin siltä, että tehtävään valittiin sopiva kepuapologeetta, joka vie leikkaukset maaliin. Turha siinä on ketään muuta kuin puolueen soturia tahrata.

Moni ajattelee toisinkin ja haluaa antaa mahdollisuuden. En ole kiinnostunut Kurvisen kulttuurikokemuksista. Ministerin ei tarvitse olla alansa asiantuntija. En kuitenkaan innostunut, kun ensimmäisenä virkaan astuttuaan Kurvinen julistautui Veikkauksen puolustajaksi. Sivistysvaltio kyllä löytää rahat kulttuuriin ja taiteeseen muualta kuin peliongelmaisten pussista. Eri asia on, onko ja kauanko Suomi sivistysvaltio.

Tavanomainen tapa aloittaa keskustelu kulttuurialasta on jäädä vaikeroimaan, miten vaikeasti kulttuuri on määriteltävissä. Onko ruokakulttuuri kulttuuria? Vaikea kysymys!

Karjalanpiirakoiden valmistusta ei ole kielletty puoleksitoista vuodeksi. Ravintola-alaakaan ei voi sanoa aivan äänettömäksi. Joka keskustelussa ei tarvitse lähteä maanviljelyksen kehittämisestä (kun puhetta on ollut keskustasta, pitääkö nyt sanoa oh the irony?). Riittää kun tietää, että ala työllistää noin 135 000 ihmisestä ylöspäin. Näiden ihmisten työnteko, toimeentulo ja tulevaisuus on viety.

Hankalaa on korkeintaan se, että ala on varsin heterogeeninen. Siihen kuuluu musabisnestä, freelance-tanssijoita ja valtionosuusteattereita. Työtön roudari ei voi hakea työskentelyapurahaa, kun töitä ei ole. Toisaalta kustannustuki yrityksille ei tavoita niitä freelancereita, joiden toimeentulo on ollut heikoissa kantimissa jo ennen pandemiaa. Taiteen edistämiskeskus ei voi jakaa tukea laittomasti. Ehkä katseet pitäisi jälleen kerran kääntää Arkadianmäelle: miksi ei ole säädetty uusia lakeja, jotka mahdollistaisivat tuen taiteilijoille sosiaalisin perustein? Eikö Business Finlandin yritystukihärdellistä opittu mitään?

Kun intressit eroavat, se uhkaa yhteisen edun ajamista. Silloin esimerkiksi näitä eroavia intressejä esittelevästä journalistista saatetaan tehdä tapahtuman osapuoli – ja rintamakarkuri, joka ei puolusta kulttuurialaa. Journalisti ei kuitenkaan ole vastuussa alalle, vaan lukijalle.

 

Nykypäivä

Näin kuuluu osoittaa mieltä. Mitta on täysi! -mielenosoituksessa koronarajoitukset muuttuivat tilataiteeksi. Jos mielenosoituksiin on korona-aikana tullut hieman hapan sivumaku ja Kansalaistori muistuttanut lähinnä pullikoivista denialisteista ja toimettomana seuraavasta poliisista, ei tämänpäiväistä säntillisempää mielenosoitusta ole Suomessa nähty. Uskon ja toivon, että suorat rivit osoittivat myös mielenosoitusta seuranneille poliitikoille ja yleisölle asian tärkeyden: hajanainen heiluminen Mannerheimintien toisella puolella ei hyvällä asiallakaan aina vakuuta.

Mitta on täysi! -mielenosoituksen muodostelmaan oli sisään koodattu viesti, että kulttuuriala osaa huolehtia turvaväleistä ja maskipakosta myös muissa tapahtumissaan. Kulttuurialan julkilausuma (yksi allekirjoittajista on Kiiltomato-Lysmaskenia julkaiseva Lukukeskus) on kaikkinensa järkeenkäypä niin koronaan liittyviltä tavoitteiltaan, leikkausten perumisiltaan kuin freelancereiden aseman parantmiseltaan.

Julkilausuman otti vastaan tuore ministeri Kurvinen. Ministeri – ja vähän kaikki poliitikot – oli tietysti nolona kulttuuriväen edessä. Huomioni kiinnittyi kuitenkin siihen, miten kärsimys tuntui kovasti jalostavan:

”Olen aivan vakuuttunut siitä, että taide- ja kulttuurialat tulevat nousemaan tästä kriisistä entistä vahvempana.”

Jos osaavat kulttuuri-ihmiset vaihtavat alaa, ihmiset menettävät työpaikkojaan, masentuvat tai hyvät projektit jäävät toteutumatta, ei se tee kulttuurialasta millään muotoa vahvempaa. Jokainen alanvaihtaja ja suljettu kulttuuritila on yksinomaan menetys. En kaipaa, että ministeri Kurvisen johdolla luomme Suomeen ”entistä ehomman” kulttuurialan. Olisin tyytyväinen siihenkin, että jo tehdyt vahingot yritettäisiin mahdollisimman hyvin paikata. ”Entistä ehompaa” pitää verrata sitten tilanteeseen koronaa ennen.

Kurvinen, kuten moni muukin mielenosoittajien edessä puhunut poliitikko, puhui taiteilijoiden edessä yleisön oikeuksista: ”Nyt meistä varmasti jokainen on ymmärtänyt omakohtaisesti, miten tärkeää on se, että voi nauttia kulttuurista ja hakea elämyksiä ja sisältöä elämäänsä kulttuurin kautta.” Entä jos ihmiset olisivat laajasti ymmärtäneet pärjäävänsä ihan hyvin ilman teatteria, elokuvia ja kirjamessuja? Toimisiko argumentti silloinkin?

Poliitikoilta tuli selkääntaputuksia, taiteilijoilta aplodit. Itse olisin jatkanut hiljaista mielenilmaisua.

En tiedä, mitä ajatella, kun yksi poliitikko antaa CD:n, toinen käyttää tilaisuuden hyväksi vastustaakseen EU:n elvytyspakettia ja kolmas kertoo, mitä musiikkia kuuntelee puheenvuoroja kirjoittaessaan. Kun poliitikko sanoo, että juuri te olette parhaita asiantuntijoita, hän kauttarantain ilmoittaa, että rahaa ei nyt ole teille, kun emme me tiedä, mitä te teette ja tarvitsetteko te mitään. Kun oppositiossa on puhuttu lounasviinin puolesta, on helppo mielenosoituksessa muistaa puolustaa kulttuuria ilkeää hallitusta vastaan. Poliitikoilta tuli selkääntaputuksia, taiteilijoilta aplodit. Itse olisin jatkanut hiljaista mielenilmaisua.

Ehkä olisin kaivannut jopa enemmän räyhäkkyyttä – vaikka sitten paikaltaan, maskiin huutaen. Jos punavihreää hallitusta ja kulttuuriministerin puoluetta vastaan pitää osoittaa mieltä, saattaa olla niin, ettei Suomessa ole yhtään sellaista koalitiota, joka puolustaisi kulttuuria. Ei ehkä löydy edes koalitiota, joka ymmärtäisi, mitä se on ja mitä sen alalla työskentely on.

Kuten Vesa Rantama hyvin Nuoren Voiman blogissa kirjoittaa:

”Jos kulttuuribudjetilla on epäterve kytkös veikkausvaroihin, on keskimääräisellä kulttuurityöläisellä vastaavasti ollut epätervettä luottoa vasemmistopuolueiden ja vihreiden kulttuurimyönteisyyteen. Monet alalla työskentelevät miettivät nyt aidosti, onko olemassa yhtäkään puoluetta, joka ei vain jauha arvoista ja hyvinvointivaikutuksista, vaan myös toimii alan hyväksi. Itse en epäile, etteikö halua toimia olisi useammallakin taholla, mutta tällä kertaa se ei ole johtanut edes hyväksyttävään minimitulokseen.”

 

Tulevaisuus

Kulttuuri oli tärkeää myös, kun keskustelu jatkui Orionista lähetetyssä paneelikeskustelussa. Kun Olavi Uusivirta piti palopuheen siitä, miten rahaa on tullut liian vähän ja liian myöhään, ihan pelosta säpsähdin, vaikka olin kotona ja samaa mieltä. Uusivirran puheenvuoro myös sähköisti keskustelua. Kurvisen valtiosihteeri Tuomo Puumala vetosi, että keskustelussa pidättäydyttäisiin tutkitussa tiedossa. Siinä samassa, mistä Puumalan puoti kohta leikkaa, siitäkin. Paula Risikko (kok) puhui taikinajuurista ja moottorisahoista. Tilaisuuden järjestäjät olivat onnistuneesti ottaneet mukaan kaikki kolme mainintaa kulttuurista puoluejohtajien kuntavaalipuheista. Pisimpään kulttuurista puhui väistynyt ministeri Saarikko – arvatenkin puolustelevaan sävyyn.

Tulevaisuustyön sijaan kulttuuriala kaipaa vastausta kysymykseen, onko tällä alalla työtä tulevaisuudessa.

Keskustelun lopussa Outi Alanko-Kahiluodon (vihr) johdolla esitettiin hyviä näkemyksiä parlamentaarisesta yhteistyöstä, jossa puolueet sitoutuisivat turvaamaan ja kasvattamaan kulttuurin rahoitusta. Kannatusta tälle tuli kaikilta. Johonkin tämänkaltaiseen kenties viittaa myös ensin Kurvisen puheessaan ja myöhemmin Puumalan keskustelussa esillä pitämä ”tulevaisuustyö”.

Kenties jonkinlaista sanamagiaa on mukana, sillä puhe kulttuurialan kehittämisestä kuulostaa ainakin omaan korvaani lähinnä holhoavalta. Kulttuuriala tarvitsee rahaa, ei kehittämistä. Valtio sitä kenties tarvitseekin, jotta kulttuurin rahoitus voidaan turvata ja jotta erinäiset sosiaaliturvan muodot tunnistavat myös taiteilijat ja freelancerit. Tähän asti suunta on ollut päinvastainen, vaikka työ on ollut murroksessa jo ties kuinka kauan. Luovien alojen sijaan puhutaan mieluummin taiteesta ja taitelijoista.

Tulevaisuustyön sijaan kulttuuriala kaipaa vastausta kysymykseen, onko tällä alalla työtä tulevaisuudessa. Jos päästän poliittisen puppugeneraattorin valloilleen, voisin jopa sanoa, että kulttuurialan tulevaisuustyö pitää tehdä tänään.

Lopuksi sananen leikkauksista. Kuten Anne Saveljeff Meteli-lehden pääkirjoituksessa huomauttaa, Suomessa valtionbudjetista vain 0,8 prosenttia käytetään kulttuuriin. Myös julkilausumassa vaaditaan, että kulttuuriin käytettäisiin edes prosentti budjetista.

Kulttuurin leikkaukset eivät kannata, koska säästöä ei synny juurikaan, mutta tuhoa joka kerta valtavasti. Millainen mielenosoitus vaadittaisiin, että päättäjät ymmärtäisivät tämän?

Kirjoittaja ei osallistunut mielenosoitukseen, koska oli kotona turhaan varaamassa lippuja immersiiviseen teatteriesitykseen, jonka näytökset kulttuurinnälkäiset helsinkiläiset olivat jo varanneet.