Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko Suomen kansalla historiaa?

Veli-Matti Huhta, 12.1.2011
Tuomas Heikkilä (toim.): Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa s., SKS 2010

Historia selittää kahta asiaa: miten mikään ei muutu ja miten kaikki muuttuu. Ensimmäinen selitys kertoo historian pitkällisyydestä, jälkimmäinen katkoksista ja käsitteiden muutoksista. Kirjan nimessä Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa on noita käsitteitä neljä.

”Kulttuuria” arvuutellaan humanististen aineiden johdantokursseilla, kunnes todetaan että sen selittäminen on turhaa. Kulttuurin tunnistaa kun se tulee vastaan. ”Keskiaika” on jälkikäteiskonstruktio ajasta Rooman valtakunnan ja reformaation välillä eikä sellaisena kerro paljoa. Suomen kohdalla termi on erityisen ontuva, kuten kirjassa todetaankin – meillä kysymys on ajasta 1000-luvulta 1500-luvulle. ”Kirjallinen” on niin ikään hankala käsite, joka tässä viittaa ainakin kirjallisuuteen, kirjoittamiseen, lukemiseen, sanankuulemiseen sekä kirjoihin, käsikirjoituksiin ja niitä pienempiin tekstikatkelmiin.

Vaikein käsitteistä on ”Suomi”. Tässä kirjassa se tarkoittaa Turun hiippakunnan muodostamaa keskiaikaista kokonaisuutta. Määrittelystä huomautetaan kirjan alussa, mutta pitkän tekstin mittaan sanan käyttö vaikuttaa hieman reippaalta, varsinkin kun puhutaan ”suomalaisista”.

Lumivyöry?

Kirjallinen kulttuuri on Suomen keskiaikainen kirjallinen kulttuuri -tutkimushankkeen tulosta. Kirjan toimittaja Tuomas Heikkilä on projektin johtaja. Hänen ja Seppo Eskolan, Jesse Keskiahon, Samu Niskasen, Jaakko Tahkokallion ja Ville Wallan kirjoittama teos on lyhyesti sanottuna hieno. Se on vanhanaikaisella tavalla sivistynyt: hyvällä suomenkielellä kirjoitettu, huolellisesti toimitettu ja esineenä hyvin kaunis (erottuu edukseen jopa SKS:n yleisesti korkeasta tasosta). Kirja toteuttaa kuuliaisesti historiantutkimuksen perinteisen lähdekritiikin vaatimuksia, ja usean kirjoittajan yhteistyönäkin se välttää sisäiset ristiriidat (kokonaan) ja toiston (lähes kokonaan).

Kuten jokainen kirja, Kirjallinen kulttuuri on aikansa lapsi. Jos Jalmari Jaakkolan Suomen keskiaika oli 1930-luvulla ”kansallishenkinen”, tulkinnaltaan ”lennokas” ja ”glorifioiva” (ilmaukset tästä kirjasta), on 2000-luvun alun nuorehkon tutkijapolven Suomen keskiaika kansainvälinen, (länsi-)eurooppalainen, moniääninen ja -arvoinen. Se on tietoyhteiskunta, ja verkottunut. Niin kuin olikin.

Tämä keskiaika on silmiinpistävän läntinen – kuten kaiketi Jaakkolankin. Novgorod esiintyy positiivisessa merkityksessä vain kerran, tuohikirjeen säilytys- ja löytöpaikkana. Muuten se ryöstää ja hävittää ja sen kanssa ”taitetaan peistä itärajasta”. Heikkilä toteaa, ettei idästä tulleesta kirjallisesta kulttuurista ole jäänyt lähteitä, mutta asialla ei spekuloidakaan, vaikka laajassa teoksessa monesta muusta spekuloidaan.

”Lumivyörymetafora” esiintyy kirjassa kahdesti, ensin rivien välissä. Kustaa Vaasan masinoima uskonpuhdistus on perinteisesti nähty vandalismina, joka tuhosi kirkon omaisuuden kirjoja myöten. Paradoksaalisesti kirjojen uudelleenkäyttö esimerkiksi voutien tilikirjoina on kuitenkin johtanut siihen, että Kansalliskirjastossa on yksi maailman suurimmista keskiaikaisten pergamenttifragmenttien kokoelmista. Aineiston hyödyntäminen on vasta alussa, ja tutkijat propagoivat käsitystä, että se voi muuttaa Suomen keskiajan kuin lumivyöry. Ehkä he ajattelevat tätä kirjaa eräänlaisena airueena.

Yhteiskunta ripustautuu kirjainten sakaroihin.

Miten kuva on jo muuttunut? Periaatteessa samat asiat kuin Kirjallisesta kulttuurista löytää ylimalkaisessa muodossa Aarno Maliniemen Suomen kulttuurihistoria I:een kirjoittamasta artikkelista (1933). Hänkin puhuu 10 000 tekstikatkelmasta, jotka odottavat tulkintaansa. Sitä on siis kohta odotettu sata vuotta. Lähdeaineiston luonteesta johtuen suomalaista Montaillouta ei ole löytynyt, eikä sitä löydykään. 1400-luvun lopun kauppiaiden tekstijäämistöistä kyllä riittää ainesta mikrohistorialliseen tutkimukseen, ja sitä on tehtykin.

Toisen kerran Tuomas Heikkilän lumi vyöryy tarinan lopussa, kerratessa kirjallistumisen vaiheita: 1300-luvun lopussa ja 1400-luvulla kirjat liikkuvat aiempaa kansainvälisemmin, lain ja hallinnon käyttöön luodaan kokonaan uusia tekstityyppejä, kauppiaat laativat liikekirjeitä, kirjoitustaito etenee rannikolta sisämaahan. Yhteiskunta ripustautuu kirjainten sakaroihin. Tässä näkyy todellinen muutos: enemmän kuin reaalisessa tutkimuksessa edistys on tapahtunut historian käsityksessä. Materiaalia tuottavat ihmiset arjessaan, tekstiä on kaikkialla. Uudet ryhmät ja uudet käytännöt tulevat historian piiriin.

Keskiaika jota elämme

Kirjallinen kulttuuri käyttää perinteistä rakennetta, jossa kulttuuri ensin ”saapuu”, sitten ”juurtuu” ja lopulta ”kukoistaa”. Parodia-altis malli puolustaa paikkaansa yleisesityksessä. Uusista näkökulmista huolimatta teos käy huolellisesti läpi myös keskiajan kirjalliset huippuhetkemme, klassisen kirjallisuushistoriallisen materiaalin: Pyhän Henrikin legendan, Ramus virens -runon ja Jöns Budden tuotannon. Kirjassa viitataan Matti Kuuseen ja Suomen kirjallisuus I -teokseen (1963), mutta sanotaan Pyhän Henrikin legendan syntyneen ”kotimaisen kirjallisuuden nollapisteeseen”. Vaikka kyse on nimenomaan kirjoitettua kulttuuria käsittelevästä tutkimuksesta, ”kirjoittamattoman kirjallisuuden” ylenkatsominen särähtää silti.

Kuten sanottu kaikki artikkelit ovat erittäin valaisevia ja kirjoitettu hyvällä tyylillä (tosin ajoittaisen ”selkeä”-taudin vaivaamalla). Erityismaininnan ansaitsevat Seppo Eskolan oikeushistoriaa ja hallintokulttuurin muutosta käsittelevät kirjoitukset.

Päivitetty tutkimus vie ajatukset myös historian pitkällisyyteen osoittamalla meidän elävän keskellä keskiaikaa. Keskeiset yhteiskuntaa jäsentävät rakenteet ovat syntyneet silloin, on kyse sitten kirjoitetusta kulttuurista, oikeusjärjestelmästä tai uskonnollisuudesta.

Tämän kirjoituksen otsikkona on Topeliuksen kysymys. Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa kallistuu myöntävän vastauksen suuntaan. Kunhan muistetaan, että kysymys sisältää hankalia käsitteitä. Kaksi tai kolme.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto