Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämää suuremmat keski-ikäiset

Jussi Huhtala, 7.1.2020
Veli-Matti Huhta: Rahat ja henki – Kaksitoista kirjoitusta elokuvasta 117 s., Kulttuurivihkot 2019

Veli-Matti Huhdan esseekokoelma Rahat ja henki sisältää kaksitoista kirjoitusta elokuvahistorian merkkiteoksista. Huhta kirjoittaa sekä tunnetuista klassikoista että elokuvista, jotka ovat jääneet pienemmälle huomiolle mutta ansaitsevat silti kunniapaikan elokuvahistoriassa.

Huhdan esseet kuuluvat tyylilajiin, jota meillä edustaa Filmihullu-lehti ja sen ranskalainen esikuva Cahiers du cinéma. Osa kirjoituksista onkin julkaistu aiemmin Filmihullussa. Tekstit ovat paitsi asiantuntevaa myös syvällistä pohdintaa.

Tämä on vanhan liiton meininkiä. Tuorein elokuva on ilmestynyt vuonna 1971.

Asiaan kuuluu myös se, että kohteena olevat elokuvat on tehty vuosikymmeniä sitten, ja niitä on todennäköisesti katsottu filmiltä elokuva-arkiston näytöksissä Orionissa. Tämä on vanhan liiton meininkiä, joten on turha etsiä kirjasta katsauksia nykyelokuvan viimeisimpiin suuntauksiin. Tuorein elokuva on ilmestynyt vuonna 1971.

Huhta ikään kuin arvaa lukijan ajatukset. ”Vanhoja elokuvia?” otsikko kysyy. Huhdan mukaan kirjassa käsiteltyjen teosten keskimääräinen valmistumisvuosi lienee 1954, joten nehän eivät ole vanhoja, vaan keski-ikäisiä!

Ovat käsiteltävät elokuvat sitten vanhoja tai ei, on tärkeää, että niistä kirjoitetaan. Uusista elokuvista kiinnostuneille on joka tapauksessa tarjolla monenlaista elokuvajournalismia yllin kyllin, eikä tällaista perinteikästä esseistiikkaa ole koskaan liikaa.

Huhdan esikuvat – Peter von Bagh etunenässä – ovat selvästi näkyvillä, eikä hän niitä yritäkään peitellä. Silti Huhdalla on oma ääni, jolla hän esittää kiinnostavia ja ennen kaikkea syvältä luotaavia näkökulmia.

Esseekokoelma alkaa tekstillä, jossa tarkastellaan Anthony Mannin elokuvaa Mies lännestä. Mann oli monien suosittujen Hollywood-westernien tekijä, eikä Mies lännestä kuulu hänen tunnetuimpiin ohjaustöihinsä. Huhta mainitsee, että Cahiers du cinéman kriitikkonakin toiminut Jean-Luc Godard oli elokuvan maineen perustanlaskija, joten on helppo ymmärtää, miksi se on valittu myös tähän kokoelmaan.

Mies lännestä -esseessä tehdään hieno oivallus, jollaisia kirjassa tulee myöhemmin paljon. Huhdan mukaan Mies lännestä sisältää dramaattisen käänteen, johon tarvitaan vain Cary Cooperin esittämä yksinkertainen lause. Loppuhuipennuksessa kaikki palaa alkuun, kallioon, ”joka voi hyvinkin olla ikuisen absoluutin symboli”. Tusinalänkkäri kasvaa taide-elokuvaksi.

Chaplin: riski ja velvollisuus

Kannessa on kuva Charles Chaplinista, ja suuri osa teoksesta onkin omistettu Chaplinin elokuville. Von Baghin oppien mukaan Chaplinista kirjoittaminen on jokaisen elokuvakirjoittajan pyhä velvollisuus, ja sen Huhta on sisäistänyt. Samalla Huhta tosin lisää, että Chaplinista kirjoittaminen on hirvittävä riski, koska hänestä on kirjoitettu niin paljon.

Chaplinin elokuvista kertova osuus alkaa esseellä, jonka tarkastelun kohteena on vuonna 1914 ilmestynyt puolituntinen elokuva Taikinaa ja dynamiittia. Se ei ole Chaplinin tunnetuimpia eikä merkittävimpiä elokuvia, mutta jälleen Huhdan innoittajana on toiminut von Bagh, joka on omistanut sille kokonaisen luvun Chaplin-kirjassaan.

Chaplinista kirjoittaminen on hirvittävä riski.

Huhdan kiinnostavin huomio Taikinaa ja dynamiittia -elokuvasta on se, että se ei ole hänen mielestään lainkaan hauska, sillä Chaplin muuttui hänen mielestään hauskaksi vasta elokuvan ilmestymistä seuraavana vuonna. Hauskuuden sijaan Huhta löytää elokuvasta syvempiä tasoja.

Tulla taikinaksi taikinan sekaan, kuin kohtuun, yhdeksi materiaksi, on ainoa selviytymisen mahdollisuus näissä nykyajan ja Nykyajan olosuhteissa.”

Chaplinilta otetaan ikään kuin vastapainoksi käsittelyyn myös rakastettu klassikko Kultakuume, jota Huhta myös käsittelee laajasti ja asiantuntevasti Essanay-elokuvien kokoelman ohella.

Teoksen monipuoliseen kattaukseen kuuluu myös muun muassa analyysejä Fleischerin veljesten animaatioista, Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä -klassikon tarkastelua arkkitehtuurin näkökulmasta sekä katsauksia sellaisiin tuntemattomimpiin tekijöihin, kuten puolalainen Jerzy Kawalerowicz ja italialainen Elio Petri.

Onko Spede Suomen Samuel Beckett?

Huhta löytää kiinnostavaa sanottavaa myös kotimaisesta elokuvasta. Matti Kassila (1924–2018) oli kansainvälisestikin menestynyt tekijä, ja on hyvä valinta ottaa häneltä Sillanpää-filmatisointi Elokuu, sillä Komisario Palmu -elokuvista on Kassilan kohdalla kirjoitettu paljon.

Huhta siteeraa Gaston Bachelardin ajatuksia ja tarkastelee, miten Kassila käyttää Elokuussa vettä ja muita luonnonelementtejä. Ranskalaisfilosofi Bachelard on ollut Huhdalle tärkeä inspiraation lähde, sillä hänet mainitaan useissa muissakin esseissä. Huhta saa Elokuun järvimaisemat kuulostamaan yhtä runollisilta kuin Andrei Tarkovskin elokuvissa virtaavan veden ja humisevan tuulen.

Hirttämättömiä on tavattu pitää harvinaisen pöljänä jopa Spede-asteikolla mitattuna.

Toinen kotimainen elokuva on yllättävä veto. Huhta kirjoittaa pitkään ja analyyttisesti Spede Pasasen Hirttämättömistä, jossa toisena ohjaajana toimi Vesa-Matti Loiri.

Hirttämättömät on yksinkertainen lännenkomedia, jota on tavattu pitää harvinaisen pöljänä jopa Spede-asteikolla mitattuna. Hirttämättömien kulttimaine, mikäli sellaista edes voidaan katsoa olevan, perustuu lähinnä camp-arvoihin. Siksi onkin suorastaan riemullista lukea, miten Huhta näkee siinä todellisia ansioita. Hän myöntää, että Hirttämättömät ei ole ohjauksen taidetta, mutta sanoo sen olevan käsikirjoituksen taidetta. Onkohan missään muualla kuin Huhdan tekstissä verrattu Spedeä Samuel Beckettiin, ja aivan tosissaan! Rillumarei-elokuvat on jo Filmihullussa rehabilitoitu, ja nyt on näköjään vuorossa Speden tuotanto. Mitä seuraavaksi? Ehkä kahdenkymmen vuoden päästä Timo Koivusalo nostetaan satiirikkona Nikolai Gogolin rinnalle.

Hirttämättömiä ei voi enää katsoa samoin silmin luettuaan Huhdan kirjan. Ja tämä onkin esseekokoelmassa parasta. Huhta jatkaa Peter von Baghin perinnettä ja muistuttaa lukijalle, että elokuvan historiasta löytyy monia merkkiteoksia sekä myös tapauksia, joiden et edes tiennyt olevan merkkiteoksia. Hirttämättömien lisäksi tekee mieli päästä näkemään uudestaan Elokuu tai tutustua Elio Petriin ja lähteä hakemaan niistä uusia tulkintoja ja näkemyksiä. Pakollista luettavaa cinefiileille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto