Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihminen ihmettelee: onko luonto pyhä vai paha?

Ulla Kokko, 17.2.2004
Yrjö Haila, Ville Lähde: Luonnon politiikka s., Vastapaino 2003

Yrjö Haila ja Ville Lähde pohtivat yhdessä viiden eri aloja edustavan tutkijan – William Connollyn, Donna Haradayn, Tim Ingoldin, Bruno Latourin ja Raymond Williamsin – kanssa mitä luonto tarkoittaa poliittisena terminä. Luonnon politiikka -kirjaan koottujen esseiden perusteella käy selvästi ilmi, että kokonaisteoriaa luonnon ja inhimillisen maailman välillä ei ole. Luonto vaikuttaa ihmisten toimintaan, mutta toimintaamme vaikuttavat myös omat käsityksemme luonnosta.

Historian saatossa luontoa on pidetty jumalallisena voimana, johon ei voi vaikuttaa – toisaalta välttämättömänä pahana, joka pitää nitistää ihmisen alamaiseksi. Nykyisin luontoa pidetään yhä useammin yhteistyökumppanina. Mitä paremmin kohtelemme luontoa, sitä paremmin se kohtelee meitä. Luonto voi kuitenkin yllättää. Mitä paremmin tunnemme luonnon mekanismeja, sitä paremmat edellytykset ihmisillä on elää ”turvassa” luonnon kanssa.

Viime vuosisadalla luonto, ympäristö, on politisoitunut, vaikka poliittinenhan luonto on ollut aina. 1960-luvulta lähtien ensin tiedotusvälineet, sitten kansalaiset kokivat ”ympäristöherätyksen”. Luonnonkatastrofeja tapahtui eri puolella, maailma saastui ja suuri määrä eliöitä päätyi sukupuuton partaalle. Myös inhimillisen kulttuurin katsottiin joutuneen uhanalaiseksi, erityisesti kehitysmaissa.

Vuosien mittaan kansalaisliikkeet ja muut torventoitottajat saivat valtiovallan ja kansainväliset yhteisöt valpastumaan ympäristöpolitiikkaan. Asiaan on todella paneuduttu, lukuisat komissiot ovat raportoineet kestävästä kehityksestä ympäri maailmaa. Komissioissa on nyökytellen kirjattu ohjeita, joita noudattamalla maapallo pelastuu. Ongelmaksi on kuitenkin noussut se, että hurskaita ohjeita ei haluta noudattaa.

Vuonna 1997 kirjattiin Kiotossa, Japanissa, että saastepäästöjä on alennettava. Päästöuhka oli selvä: kasvihuoneilmiö, joka on jo alkanut. Muun muassa Yhdysvallat, Venäjä ja Australia eivät kuitenkaan ole allekirjoittaneet Kioton sopimusta, sillä ilmansaasteiden vähentäminen haittaa maiden talouskasvua. Näille maille talouskasvu on vahvempi poliittinen voima kuin ympäristön säilyminen.

Mikä luonto on?

Kirjan ensimmäinen varsinainen essee luo historiallisen kaaren luontokäsityksistä kautta aikojen. Pidin siitä kovin: se oli selkeä, linjakas ja rönsyilemätön. Kirjallisuustieteen ja kulttuurintutkimuksen tutkija Raymond Williams katsoo, että luonto on mitä tahansa siitä riippuen, mistä näkökulmasta sitä tarkastelemme. Esimerkiksi vesistö voi olla tietyn eliöstön muodostaman ravintoketjun elinpaikka, se voi olla sähkövoiman lähde tai ihmisten, eläinten ja kasvien kulku- ja leviämisreitti. Yhtäkaikki luontokäsityksiin sisältyy paljon inhimillistä historiaa. Ratkaiseva onkin se, sisällytämmekö luontoon ihmisen vai emme.

Ennen yhteiskunnan syntyä luontoa pidettiin primitiivisenä alkutilana. Se on jo ammoin nähty kaiken perustavana Äiti Maana ja sittemmin jumalan palvelijana. Keskiajalla ihmistä pidettiin osana luontoa, Jumalan luomistyön ilmentymänä. Inhimilliseen tapaansa ihminen on halunnut selvittää luonnon järjestyksen, luokitella ja selvittää oman paikkansa luonnossa ja suhteessa jumalaan. Maanviljelyksen ja karjanhoidon alusta asti (n. 10 000 vuotta sitten) ihminen on puuttunut järjestykseen ja pönkittänyt omaa asemaansa luonnon hallitsijana. Ihmisen paikka oli luonnon yläpuolella.

Tästä seuraa se, että jo varhain luonnontila ja inhimillinen tila asetettiin vastakkain, luonto irrotettiin ihmisestä. Tietoinen ja älykäs ihminen oli luonnon suhteen erityisasemassa, hän sääteli luontoa ja oli sen herra. Hyödyn aikana 1700-luvulla luontoa alettiin käyttää yhä laajemmin hyväksi. Vanhoista luonnonlaeista johdettiin uudet, joiden mukaan markkinat säätelevät maailmanmenoa, jossa ihannetapauksessa hyötyisivät kaikki.

Luonnon hyväksikäyttö tuotti vaurautta ja sitä vastaan kohonneet vastalauseet kilpistyivät (ja kilpistyvät yhä) sentimentaaleina. Luonto ajautui marginaaliin, sitä oli siellä, missä ei ollut inhimillistä toimeliaisuutta. Ironista kuitenkin, toteaa Williams, on se, että luonnon raaka-aineita kiivaimmin hyödykseen verottaneet ihmiset ovat hakeutuneet ”toipumaan” luonnon helmaan, savuisista kaupungeista vehreän maaseudun kartanoihin. Luonto on siis pilkottu osiin, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa.

Williamsin mielestä historia vaikuttaa myöhempien aikojen tapahtumiin ja käsityksiimme luonnosta. Ja toisinpäin. Useimmat käsitteet, joilla kuvaamme kanssakäymistä luonnon kanssa – esim. luonnon riisto ja luonnon valloitus – ovat peräisin ihmisten keskinäisistä suhteista. Siksi emme saisikaan vieraantua luonnosta ja jaotella luontoa ja kulttuuria erikseen. Älyllisesti on yhtä väärin erottaa ekologia ja taloustiede toisistaan. Jos näistä kahdesta tulisi sama oppiala, se olisi merkki tiettyjen tosiasioiden ymmärtämisestä.

Miksi paha on?

Myös William Conolly korostaa, ettei ole mahdollista luoda teoriaa yhteiskunnista liittämättä siihen teoriaa luonnosta. Luonto on läsnä niiden voimien hahmossa, jotka määrittävät tapahtumien kulkua ihmisten tahdosta riippumatta.

Ei ole mitään takeita sille, että luonto olisi ihmisille myötämielinen. Sitä ei liioin voi paeta, vaikka moderni poliittinen ajattelu siihen pyrkiikin. Conollya kiinnostaa ihmisen indentiteetin määräytyminen ja sitä muovaavat moraaliset koodit. Ne ovat luonnonvoimien kaltaisia ja niihin on yksilön sisällyttävä. Jos niin ei käy, yhteisö tuomitsee poikkeusyksilön julmasti.

Esimerkkeinä ovat Vanhan Testamentin Job kärsimyksen ongelmineen ja ranskalainen hermafrodiitti Alex/ina. Yhteisöt pitivät molempia luonnonoikkuina. Job vakuutti viattomuuttaan, vaikka hän kaikkien mielestä oli jostain syystä Jumalan hylkäämä paiseineen ja ivallisine vaimoineen. Silti mies uskoi Jumalaan vankkumatta. Alex/inalla oli kaksi sukupuolta, mutta yhteisö määräsi hänet ensin naiseksi, sitten mieheksi, jotta asiaan olisi saatu joku tolkku. Molemmat eri vuosituhansilla eläneet henkilöt kärsivät henkisesti yhteisönsä ahdistavuudesta valtavasti.

Kyseessä oli pahan ongelma, miksi hyvä Jumala sallii pahan? Vaikutusvaltaisimman kirkkoisämme Augustinuksen sanoin usko Jumalan kaikkivoipaan hyvyyteen on aidon uskon koetinkivi. Conolly määrittelee toisin. Ihmiset yrittävät luoda turvaisan identiteetin määrittelemällä pahoiksi ne muut, jotka poikkesivat ”normista”. Suurin uhka yhteisön varmuudelle ovat ne, jotka eivät usko sokeaa uskoa, vaan hyväksyvät muutkin mahdollisuudet.

Analogisesti luonnosta voidaan saada kaavamaisen luonnon tukipilari. Miksi luonto on paha ja hyväksyy esimerkiksi maanjäristykset? Augustinolaisittain luonnon hyvyyteen olisi vain uskottava, mutta Conolly kysyy: ovatko oikean luontoajattelun vihollisia ne, jotka eivät usko luonnon hyvyyteen?

Hänen vastauksensa on kriittinen pluralismi. Siinä jokainen tunnustaa halunsa rajoittaa itseään ja kiistää erot, joita vastustaa, mutta joista on myös riippuvainen. Näissä törmäyksissä syntyy uusia poliittisia tiloja kohdata vieraus itsessä ja muissa. Lopputuloksena yhteenotoista voi olla häilyvä vapaus, jos riittävä määrä yhteisön jäsenistä tunnustaa typistämisen tarpeensa konfliktin keskellä.

Vertauskuvana erämaa

Raamatussa erämaa on hedelmätön autiomaa, aavikko. Suomessa erämaana on pidetty aluetta, jossa on harjoitettu erätaloutta: metsästystä ja kalastusta. Kulttuuri on liittynyt siihen saumattomasti. Luonnonsuojeluun erämaa on yhdistetty ensin Yhdysvalloissa. Wilderness (erämaa) juontaa juurensa muinaisskandinaavisesta vild, villi-kantasanasta.

Wilderness-myytti alkoi syntyä Yhdysvalloissa 1700-luvulla, kun romanttisesti ajateltiin, että ihmisen koskematon luonto oli jotain mystistä sivilisaatioon verrattuna. Amerikkalaiset nationalistit perustelivat wildernessilla Amerikan erityisyyttä Eurooppaan verrattuna. Alkuvoimainen luonto saattoi oppineenkin ihmisen hämmennyksiin. Erämaa-aate sai Pohjois-Amerikassa valtavan merkityksen.

Nationalismi ja romanttinen liike kohottivat alkuperäisen luonnon merkitystä myös Euroopassa. Se näkyi maalaustaiteessa ja musiikissa. Suomessakin taiteilijat hakeutuivat saamaan innoitusta neitseellisille Karjalan laulumaille. Myöhemmin luonnon avulla on pyritty vetämään ”luonnollisia rajalinjoja”.

Kuten luonto myös erämaa on käsitteenä ristiriitaisuuksia täynnä. Moderni ihminen pitää erämaana aluetta, joka on ns. luonnontilainen, minkä osoituksena siellä käyskentelee mm. karhuja ja susia. Suurpedot viihtyisivät kuitenkin myös kulttuuriympäristöissä, ellei niitä siellä vainottaisi. Toisaalta myös erämaina pitämämme alueet ovat olleet asutettuja jo pitkään. Oletamme siis, ettei alkuperäiskulttuurien vaikutus luontoon, ”luonnollinen käyttö”, ole ollut kummoinen.

Asiaa vaikeuttaa kuitenkin se, että ”luonnon käyttö” on monesti erämaisuuden perusta. Kun esim. Pohjois-Amerikan intiaanit karkotettiin erämaa-puistoista, niiden avoin kasvillisuus muuttui sulkeutuneeksi. Ihmiset eivät siis olekaan luonnottomia. Ja järkemme – senkin on tuottanut luonto. Idea erämaasta ihmistoiminnan ulottumattomissa kutistuu olemattomiin lähemmän tarkastelun myötä.

Tim Ingold tutkii esseessään ihmisten tapaa hahmottaa maailma. Alkuperäiskansat, joista esimerkkinä ovat Yup’ik-eskimot, elävät hänen mukaansa elämysmaailmassa, jossa yksilö on keskus, ja elämän monet sfäärit ovat sen ympärillä. Ihminen tarkastelee maailmaa keskipakoisesti sisältä ulospäin, sfääri sfääriltä. Mitä paremmin hän tuntee ensimmäisen ympäröivän elonkehän, sitä paremmin hän etenee aistillisen virittymisensä avulla tutkimaan seuraavaa jne.

Moderni ihminen sen sijaan katselee maapalloa ulkopuolelta, pallona ja elää ikään kuin sen ulkopuolella. Hän puhuu asioista globaalisti, maailmanlaajuisesti, käsitteiden ei elämysten avulla. ”Alkuperäisihminen” asuu maailmassa, moderni ihminen sen pinnalla, väittää Ingold.
Nykyihminen ajattelee abstrakteilla mielikuvilla, siitä hyvä esimerkki on puhua luonnosta biodiversiteettinä, geenien kokoelmana, eikä elämän kokonaisuuksina.

Miksi moderni ihminen pyrkii valloittamaan luonnon ja saa myös haltuunsa erämaat? Yrjö Haila kertoo Amerikan valloituksesta. Espanjalaiset voittivat intiaanit, sillä heidän maailmankatsomukseensa kuului ’toisen’ käsite ja sen alistaminen. Luonnon haltuun ottaminen oli mahdollista. Intiaaneilta se puuttui. He yrittivät ymmärtää espanjalaisten saapumisen kulttuurinsa sisäpuolelta. Se ei onnistunut.

Villi kulttuuri

On ilmeistä, että kulttuurin ja luonnon välillä vallitsee monisyinen riippuvuussuhde halusimmepa tunnustaa sen tai emme. Henry David Thoreaun mukaan villiys on läsnä kaikkialla, mikään ei ole loputtomiin ihmisen hallittavissa. Hänen ajatuksensa villiyden alituisesta läsnäolosta poikkeaa jyrkästi wilderness-ajattelusta, jossa todelliset erämaat ovat jossakin inhimillisen vaikutuksen ulottumattomissa.

Tiettyihin paikkoihin sidotun villiyden sijaan Thoreau näki villejä prosesseja joka puolella. Hän ei kuitenkaan jalostanut ajatuksiaan poliittisiksi, vaan pitäytyi henkilökohtaisessa esimerkissä ja eli metsissä. Villiyttä on muutoinkin vaikea kahlita poliittisen ajattelun perustaksi, se on selittämätöntä ja hallitsematonta. Luonnosta ei voi tehdä ’normia’.

Hailan mukaan luonnon ja kulttuurin rajaa on mahdoton löytää siksi, että olemme itse sillä rajalla. Tasapainoilu vastakkaisten valtakuntien välillä on alkuperäiskansojen kosmologioiden olennainen piirre kaikkialla maailmassa. Ainoa modernillekin ihmiselle merkityksellinen maailma on se maailma, jossa elämme.

Kulttuurin villiys varoittaa normatiivisten luokitusten pakosta – normit kertovat sen, mikä ei ole mahdollista, eivät sitä, mitä kaikkea voisikaan tulla, mistä valita. Villin arvostaminen herkistää arvostamaan luonnon epäyhtenäisyyteen sisältyviä uuden mahdollisuuksia. Sitoutumalla normeihin menetämme valinnan mahdollisuuden. Objektiivisia tosiasioita ei ole. Luonto on villi, toivottavasti ihminenkin kykenee villiyteen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto