Sivullinen (L'étranger )

Sivullinen hurmaa nuoret lukijat, mutta on teoksena myös monitahoinen. Albert Camus’n eksistentialismin klassikko kestää Pekka Toikan arviossa.

80-luvulla pikkupaikkakunnan lukiolaisälykkö lauloi käsin kopioiduista teksteistä The Cure -yhtyeen ensimmäistä singleä Killing an Arab. The Curen hakkaavan biitin päälle nykyisin puudelilta näyttävä laulaja Robert Smith hoki seisovansa kuumalla rannalla ja ampuneensa arabin hengiltä. Biisin teho kasvoi entisestään oivalluksesta, että teksteissä puhe oli siitä, Sivullisesta. Yhä edelleen usean sukupolven muotikirja Sivullinen osoittaa erinomaisuutensa monitahoisuudellaan, vaikka lukiolaisälyköt toivottavasti tekevät nykyään jotain muuta kuin kopioivat poplaulun sanoja paperille.

Sivullinen on eksistentialismin klassikko, vaikka se ilmestyi jo sodan aikana. Se peilasi sodasta palanneen sukupolven vierauden tuntoja, naivin uskon katoamista eurooppalaiseen arvopohjaan – juuri niihin samoihin arvoihin, joissa pohjimmiltaan myös sotaan johtaneet olivat. Sivullinen loi uutta, sodanjälkeistä ihmistä, joka olisi vapaa näistä yleisistä illuusioista. Albert Camus’n ratkaisu eurooppalaisten arvojen kriisiin on arvonihilistinen. Sana ’samantekevä’ esiintyy muuallakin kuin teoksen kuuluisassa alussa, jonka lukiolaisälyköt tietysti osasivat ulkoa.

Ilmestymisestään asti teos onkin vedonnut nuoriin kaiketi sen vuoksi, että sen kuvaama moraalinen asetelma on ehdoton ja mustavalkoinen. Sivullisuus yhteiskunnasta ja kaiken tunteminen ainakin väliaikaisesti mielettömäksi eivät ole itseään etsivälle taimelle vieraita tunteita. Eivät ne olisi lainkaan tarpeettomia vanhemmillekaan.

Camus’n teos ohjaa myös pidemmälle sodanjälkeiseen maailmaan. Sen henki ulottuu 50-luvulle ja kaunokirjallisiin piireihin, ranskalaiskirjailijoiden modernismiin ja sen jollain tavalla perinteisen ihanteelliseen vaikkakin paikoin synkeään maailmaan. Vaikka myös Camus’n johtopäätös yhteiskunnallisessa ja aatteellisessa mielessä on melko lohduton, hän ehkä tahattomastikin panee uskoa sellaiseen ihmisyyteen, jota voisi kutsua Eurooppa-keskeiseksi. Arabit tuijottavat mykkinä, he elävät valkoisten maailman reunalla, tuntemattoman rajalla. Heistä on vain ammuttaviksi. Postkolonialistiset kirjallisuudentutkijat varmaan kutsuisivat jälkikäteen Algeriassa syntyneen, Ranskassa eläneen Camus’n Algeria-kuvaa piilorasistiseksi, ainakin hyvin patruunamaisen alentavaksi. Kannattaakin muistaa, että l’ètranger voi tarkoittaa myös ulkomaalaista.

Camus siirtää Sivullisessa huomion kollektiiveista ja näiden edustamista arvoista yksilöön. Individualismin edustaja ja kollektivismin uhri Sivullisessa on päähenkilö Mersault. Hän ei usko jumalaan eikä suuriin yhteiskunnallisiin kertomuksiin. Hän ei halua edetä urallaan, ei ole tavan vuoksi tunteellinen eikä toimi sosiaalisten konventioiden mukaan, edes puheissaan. Pikkuvirkamiehen elämä on arkista, iloa tuottavat pikkuasiat. Hän rakastaa kaupunkiaan, odottaa naisystävänsä tapaamista viikonloppuna. Äitinsä hän on siirtänyt vanhainkotiin, ”koska meillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisillemme”. Sympaattisimman kuvan Camus piirtää vaatimattomista, tavallisista ihmisistä, joiden elämässä moraali on suhteellista.

Teon ja tulkinnan ristiriita

Mersault on poikkeusyksilö tahtomattaan. Täysin kunnianhimoton pikkuvirkamies kohtaa yleisen moraalin tapettuaan auringonpaahteessa arabin. Teoksen oivaltavuus perustuu Mersault’n teon ja sen tulkinnan ristiriitaan, mitä havainnollistaa oikeudenkäynti. Sivullisen alkupuoli kuvaa tapahtumia päähenkilön näkökulmasta, loppupuoli tuo esiin muiden motiivit. Oikeussalissa käydyssä näytelmässä itse syytetty on ikään kuin ulkopuolinen. Vasta toisten käyttäytymisestä Mersault ymmärtää tehneensä väärin. Oikeussalin performanssi yhdistää kaikki kunnollisen elämän kannattajat ja heidän edustamansa instituutiot. Mersault saa päälleen syytöksen siveellisen tietoisuuden puuttumisesta. Hän uhkaa massojen oikeustuntoa, oikeuslaitosta, kirkkoa, valtiota, yleiselle mielipidettä, journalismia. Epäselväksi jää, tuomitaanko hänet äitinsä hylkäämisestä vai arabin murhasta.

Camus’lla Mersault ei ole vain yhteiskunnan uhri vaan esimerkkiyksilö, joka tekee tilit itsensä kanssa selviksi. Hänen elämänvoimansa vapautuu vasta, kun hän tulee tietoiseksi oman kuolemansa läheisyydestä. Yhteiskunnan peruspilareista tätä rauhaa ja tasapainoa – sanoiko joku onnea? — ei voi löytää, sillä ne toimivat vihan käyttövoimalla. Niiden mukaan elävät ihmiset tuomitsevat Mersault’n tietoisen toiminnan perusteella. Silti arabin murhaa koskevien aihetodisteiden sijasta annetaan Mersault’n ylipäätään tuomitsevia todistajanlausuntoja, puhutaan äidin hylkäämisestä, sielusta ja sen turmeltuneisuudesta. Samaan tapaan toimii kristitty pappi. Hänkään ei tarkastele Mersault’n tekoa ja tarjoa armahdusta siitä vaan tuomitsee hänet ihmisenä. Kristillinen syntipropaganda ja synneistä vapautuminen eivät kiinnosta Mersault’a. Oman kertomuksensa mukaan hän tappoi arabin auringon sekoittamana, uhan alla ja silti ikään kuin sattumalta. Syyllisyyttä hän ei tunne. Hänelle riittää kuoleman läheisyydessä kohdattu oman olemassaolon totuus, sen hetkellinen ja voimakas kokeminen, siinä saavutettu puhdas rauha.

Absurdiksi Sivullisen tekee päähenkilön rehellisyys ja katumattomuus. Mersault on Sokrateen kaltainen pelastuksesta kieltäytyjä. Todennäköisesti hän olisi välttynyt kuolemantuomiolta mukautumalla tavallisen ihmisen arkisiin tapoihin, tarkoituksenmukaiseen valehteluun, ja leikkimällä tekoaan katuvaa kristittyä. Omassa ehdottomuudessaan Sivullisen päähenkilön ratkaisu antaa valoa meidän tavisten touhuille ja omien toimiemme moraalisten perustojen huteruudelle. Ehkä Albert Camus tarkoitti Sivullisensa moraliteetiksi kuolemantuomiota vastaan. Kuitenkin jollain tavalla juuri teoksen kuolemantuomion teeman moraalinen asetelma vaikuttaa nykymakuuni yksinkertaistetulta. Ikään kuin se olisi lainattu keski-ikäisten nuorille kirjoittamasta humanistisen etiikan oppikirjasta.

Vaikka ajan hammas tuntuu Sivullista purreenkin, sen yleinen moraalinen viesti on yhä kirkas. Lopulta Sivullisesta kannattaakin nauttia sellaisenaan – yhtenä teoksista, joilla Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Sivullisen kieli on todella hiottua, ironia peiteltyä, tyyli on vähäeleistä, yksityiskohdissa tarkkaa. Absurdin huippuhetki ovat mielestäni Mersault’n vankilamuistelukset vapauden ajasta: olemassaolossaan harmaanoloinen mies takertuu itsepintaisesti mielikuviinsa kotinsa huonekaluista. Tämän ja muun Kalle Salon käännös vuodelta 1947 välittää uskomattoman elävällä ja ajantasaisella suomen kielellä. Vanhahtavaa sävyä Sivulliseen ei siis tuo mielestäni kieli vaan humanismin eetos. Se tosin voi purra kettutyttö- ja susifilosofisukupolveen paljon paremmin kuin puudelilta näyttävä arvostelija arvaakaan.