Preussin yöt

Preussin yöt perustuu venäläisen nobelistin, Aleksandr Solženitsynin, omiin kokemuksiin ja silminnäkijähavaintoihin tykistöupseerina puna-armeijan edetessä kohti Berliiniä. Runoelma on varhainen, kirjoitettu jo vuonna 1950, mutta julkaistu vasta 1970-luvulla. Tuolloin kirjoittaja oli jo ottanut teokseensa etäisyyttä.

Ainoatakaan taistelua ei teoksessa mainita, ja aseitakin käytetään vain siviileiden lahtaamiseen. Venäläiset sotilaat kuvataan vallasta ja omasta oikeudestaan juopuneina maalaisina. Sotaa ei käydä enää kotimaan puolustamiseksi hyökkääjältä, vaan juopottelun, raiskauksen ja ryöstelyn, oman edun ja huvin tavoittelun merkeissä. Suuren isänmaallisen sodan myytille teos on täydellinen vastakirjoitus ja mustamaalaus.

Niinpä runoelma on sävyltään ironinen ja katkera, leikillinen ja tunteeton ihmisoikeusrikkomusten kuvauksessaan, melkoisen misantrooppinen ihmiskuvassaan; venäläiset ovat sikoja, saksalaiset käveleviä ruumiita. Toki aivan lopussa tapahtuu venäläisen realismin hengen mukainen moraalinen käänne, mutta sekin on epätäydellinen. Runon puhuja, joka on runoelman ajan lähinnä tarkkaillut, on viimein itsekin sortunut raiskaukseen, mutta lupaa korvauskeksi olla ampumatta naista.

Teos on kirjoitettu vankileirillä, ja sopii kuvitella, että kirjoitustilanteen ulkoinen paine on vaikuttanut runoelman psykologiaan, eritoten jaksoon, jossa kertoja fetisoi poltettavan postitoimiston paperia:

Pian kolmikerroksinen
talo roihuaa tulessa,
papereille sen varaston
sata vuotta kirjoittaisin!
Tai silittäisin poskeani,
sokaistuisin valkeudesta!

…

No mitäpä jos minäkin
erän veisin, vaikka pienen,
kyniä ja mustettakin
sateenkaaren täyden kirjon

…

Kohtaus on runoelmassa miltei ainoa, jossa sotatilan turmelevaa vaikutusta kuvataan hienovaraisesti, ilman juopottelua tai yletöntä väkivaltaa. Herkkyydessään, suunnitellun rikoksen pienuudella, se myös taittaa esiin kirjoittajansa moraalisen ehdottomuuden osoittaen samalla, ettei ehdottomuuskaan kestä, jos kaikki on sallittua ja tarjolla. Niinpä Preussin öillä on myös synnintunnustuksen luonne, ja kertoja kääntää osan vihasta itseensä.

Teoksen käännös on harvinaisen erikoinen tapaus. Ensi lukemalla se raivostuttaa kömpelyydellään, epätarkkuudellaan, täydellä metodin ja näkemyksen puutteellaan.

Mieleen tulee zarathustralainen myytti Chinvatin sillasta, jota pitkin sielut vaeltavat tästä maasta tuonpuoleiseen. Se menee näin: hyvät sielut saattelee jumalten maailmaan kaunis neito ja silta on leveä ja luja. Syntiset sitä vastoin joutuvat vanhan, kumaran akan tyrkkimäksi ja silta on ohut kuin veitsenterä. Luonnollisesti suurin osa heistä putoaa kadotukseen.

En osaa aivan suoraan sanoa, miten käännöksen eri piirteet sijoittuvat vertaukseen, mutta ohuesta sillasta on joka tapauksessa kyse. Sitä pitkin edetessä suurin osa Solženitsynin runoelman luonteesta on hävinnyt jonnekin, mistä ei paluuta ole.

Vaikutelman syntyä edistää se, että alkuteksti on armottomasti ja avuliaasti laitettu suomennoksen rinnalle. Solženitsynin runoelmalle tästä on suurta hyötyä, sillä se vaikuttaa suomennoksen rinnalla erittäin eläväiseltä ja häkellyttävän taidokkaalta.

Objektiivisesti tarkasteltuna Solženitsynin säkeet nojaavat iänikuisiin, toimivaksi havaittuihin tehokeinoihin: toistoon, parallelismiin, räsähteleviin ja poksahteleviin alkusointuihin sekä tiheään, joskaan ei säännölliseen riimiin. Hänen runokerrontansa siis viilettää menemään kuin Buster Keatonin höyryveturi sallimatta juurikaan reflektointiin pakottavia hengähdyshetkiä.

Mutta miten käy retorisille kuvioille ja yksinkertaisuudelle käännöksessä? Ne katoavat.

Solženitsyn kuvaa puna-armeijan alta vetäytyvää väkijoukkoa juna-asemalla. Hän ilmaisee kasvottoman tungoksen metonymian ja parallelistisen toiston avulla:

”V šubkah, v šljapah, v botah, stadom – / ”Bez veštšei, kak est!” – bessilnyh / perepugannyh tsivilnyh”. Katkelma kääntyy suoraan suunnilleen seuraavasti: ”Takeissa, hatuissa, kengissä, laumana / ”Ilman tavaroita, kuten olette!”, voimattomia / suunniltaan peloteltuja siviilejä”. Ensimmäisen säkeen jännite rakentuu kieliopillisen muodon toistolle eli parallelismille. Säe sulkeutuu ja sen merkitys tiivistyy sanaan ”lauma”. Siten muodostuu vahva kontrasti seuraavan säkeen venäläissotilaan komennolle.

Suomentaja Olli Hyvärinen on kääntänyt katkelman näin: ”Ulos! Laituriin tavarat!” / Hattuineen, takeissaan, kengin, / avutta kuin karjalauma / laahaa kauhuissaan siviilit”. Sotilaallinen komento on siirtynyt kuvauksen alkuun ja käänteiseen sanajärjestykseen. Alkutekstin yhdenmuotoinen lista on kadottanut yhtenäisyytensä, kun listan kohdat ovat eri sijamuodoissa. Lisäksi ”laumana” on muuttunut säkeenpituiseksi vertaukseksi.

Tämä yksinkertaisten, tehokkaiden säkeiden sekoittaminen ja kömpelöyttäminen on tyypillistä koko käännökselle. Alla on neljä esimerkkiä tavoista joilla alkuteksti vääristyy Hyvärisen käännöksessä. Totta kyllä, tekemäni suorat käännökset ovat tarkkoja, mutta alleviivaavat monisanaisuudessaan sitä, miten vaikea tiiviin säemuodon kaikkia sävyjä on välittää edelleen yhtä tiiviinä.

Alkuteksti: ”– Ja – dotsent literatury”.

Suora käännös: ”Minä olen kirjallisuuden dosentti”.

Hyvärisen käännös: ”Kirjallisuus, sen dosentti”.

Alkuteksti: ”Pobedim – otlakirujut, / kolupai zaryty greh… / Vse dovolny, vse pirujut – / što mne nado bolše vseh?”

Suora käännös: ”Kunhan voitamme, silotellaan, / raaputa esiin haudattu synti… / Kaikki ovat tyytyväisiä, kaikki ilakoivat, / mitä sellaista minä tarvitsen, mitä nuo muut eivät?”

Hyvärisen käännös: ”Voitamme – lakataan kaikki, / esiin kaivella nyt synnit… / Tyytyväisyys, juhliminen, / miksi riitä ei minulle?” Hyvärinen kääntää futuurin preesensiksi, ei huomioi, ettei lakkaamisella ole suomen kielessä metaforista merkitystä, vaihtaa verbejä substantiiveiksi ja muokkaa suotta uudelleen kysymyksen sanamuodon ja merkityksen. Solženitsynin profeetallinen sävy häipyy tavoittamattomiin.

Alkuteksti: ”Muž v krovati – doletšili / avtomatom zaodno”, ja ”Snjal Baturin avtomat”.

Suora käännös: ”[Sairaan] Miehen vuoteessa hoitivat kuntoon / rynnäkkökiväärillä siinä samalla”, ja ”Tarttui Baturin rynäkkökivääriin”

Hyvärisen käännös: ”sängystä tuon sairaan miehen / parantavat pistoolilla”, ja ”tarttuu rynnäriin Baturin”. Rynnäkkökivääri on yhdessä katkelmassa pistooli, toisessa katkelmassa ”rynnäri”.

Alkuteksti: ”Ja vas videl tam! Sudba!”

Suora käännös: ”Näin teidät siellä! Kohtalo!”

Hyvärisen käännös: ”Sattuma! Näin siellä teidät!” Kohtalo on muuttunut vastakohdakseen, sattumaksi.

Listausta voi jatkaa, mutta tendenssi on selvä: missä Solženitsyn on käyttänyt jotakin runokeinoa tai idiomaattista fraasia, Hyvärinen usein kääntää suoraan, keksii omiaan tai käyttää kömpelöitä, käänneltyjä ja väänneltyjä rakenteita.

Käännöstä ensi kerran analysoidessani vaihdoin yksityiskohtaiset muistiinpanot melko nopeasti pelkiksi yliviivauksiksi ja kirosanoiksi, ja ilman suomentajan jälkisanaa en olisi tämän enempää valistunut, saati kyennyt arvostelun lukijoita valistamaan. Jälkisanoissa suomentaja Olli Hyvärinen kuitenkin paljastaa periaatteensa: hän on käyttänyt käännöksessä kalevalamittaa tai kuten hän sitä kutsuu, suomalaista mittaa.

Ja niin onkin, että suomennoksessa on kalevalainen nuotti, mutta vain paikoitellen; ilman kalevalamittaan sisäänrakennettujen muiden keinojen ja kulttuurin tukea, siis esimerkiksi alkusointua, kertoa ja karjalaista sanastoa, sitä ei tunnista itsekseen. Pää- ja sivusäännöiltään uskollista kalevalaista mittaa se silti etupäässä on, mistä johtuu, että käännös onkin arvioitava aivan toisin perustein.

Mittaan kääntäminen on nykyään harvinaista, kalevalamitan käyttö sitäkin harvinaisempaa. Hyvärisen käännöksen lukeminen pakottaa miettimään, onko mitan käytössä nykyään edes mieltä. Olen taipuvainen maksiimiin, ettei mitään mittaan tehtyä eeppistä runoelmaa kannata yrittääkään kääntää ellei kyseinen runoelma ole äidinkielen uhraamisen ja uudelleenkeksimisen arvoinen. Koska eeppisen runoelman mitallinen käännös kuitenkin kadottaa valtaosan alkuperäistekstistä, sen täytyy tulla toimeen omin voimin ja siitä riippumatta. Periaatteessahan tämä pätee mihin tahansa kaunokirjallisuuden käännökseen, mutta epiikka on äärimuoto ja siksi koetinkivi.

Olen edellä esittänyt, mitä Solženitsynin kieli menettää kääntyessään Suomeksi. Mutta miten Preussin yöt toimii runoutena itsestään? Paikoitellen kalevalamitta on varsin kaunista. Seuraava katkelma on kokoelman keskiosasta:

Kaikki pyörii kahdentuen,
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,
räjähdykset, miinat, haavat,
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,
purppuraisuus Preussin öiden,
Preussin päivien hopea.

Näissäkin säkeissä on pieni virhe: venäjän sana ”zlo” tarkoittaa tässä yhteydessä pahuutta, ei ilkeyttä. Ilkeys lienee valittu siksi, että ankaran kalevalamitan pääsäännön mukaan sananalkuisen nousuasemaan sijoittuvan tavun on välttämättä oltava pitkä. Muuten ei ole epäilystäkään, etteikö Hyvärinen olisi tässä kohdassa onnistunut luomaan Solženitsynin säkeitä uusiksi ja itsenäisiksi. Lopun kadenssi on erittäin kaunis. Juuri tällaiseen suuntaan käännöstä tulisi viedä, mikäli sitä ryhdytään tekemään muoto edellä.

Mutta kuten Hyvärisen loppusanan sävystä aistii, kalevalamittaisessa käännöksessä keino sekoittuu päämäärään. Kääntäjä antaa itselleen anteeksi merkityksen ja sävyn katoamisen. Eikä hän myöskään pyri puhtaaseen kalevalaisuuteen vaan toivoo vain, että lukija: ”pikemminkin aavistaisi kuin tunnistaisi poljennosta jotain tuttua”. Hyvärisen pyrkimys on samanaikaisesti siis sekä kunnianhimoinen – käytöstä hävinneen runomitan elvyttäminen – että vaatimaton.

Myös teos, jonka välityksellä tavoitteeseen pyritään, on melko arbitraarisesti valittu. Vaikka Hyvärisellä on myös periaatteellinen syy valinnalleen. Hän puhuu aikanaan käydystä ideologisesta taistosta, jossa itäistä, vanhaa perinnettä edustava kalevalamitta hävisi läntiselle, antiikista polveutuvalle, painoon perustuvalle mitalle.

Mitään suurta ideologista taistoa ei suomalaisessa kirjallisuushistoriassa ole tässä suhteessa kuitenkaan käyty, vaan painomitta otti kalevalamitalta valtikan niin kansanrunoudessa kuin taiderunoudessakin historiallisen kehityksen myötä, rinnakkaiseloakin suvaiten. Sitä paitsi sopii huomata, että antiikin mitat perustuivat niin ikään juuri tavun laajuuteen, eivät painoon.

Niinpä tämä suomenkielinen Preussin yöt jää puolitiehen joka suhteessa. Jukka Mallisen informatiivisen ja näkemyksellisen esipuheen tukemana siitä kuitenkin selviää, mihin Solženitsyn uransa varhaisvaiheilla pyrki, ja siksi se on arvokas lisä hänen suomennettujen teostensa joukkoon.

Vain harvan kirjailijan aatteellinen kehitys on muodostanut yhtä merkittävän jännitteen aikakautensa poliittisen kehityksen kanssa. Tämä käännös mahdollistaa tuohon kehitykseen perehtymisen sen varhaisessa vaiheessa.