Erään rentukan murha ja muita kertomuksia

Alfred Döblinin (1878–1957) nimi liitetään Suomessa lähinnä romaaniin Berlin Alexanderplatz (1929, suom. 1979), joka on ansainnut klassikkoasemansa modernistisen kaupunkiromaanin merkkiteoksena. Lääketiedettä opiskelleen ja psykiatriaan erikoistuneen Döblinin omassa vaiheikkaassa elämässä olisi aineksia moneenkin romaaniin.

Nyt suomeksi ilmestynyt, hänen nuoruudentuotantoaan edustava novellikokoelma Erään rentukan murha ja muita kertomuksia (Die Ermordung einer Butterblume, 1913) on henkilökuviensa säröisyydessä, aiheiden yllätyksellisessä kirjossaan ja moneen suuntaan avautuvissa tyylikeinoissaan kaikkea muuta kuin pölyttynyttä kirjallisuushistorian alaviitettä. Sadan vuoden takainen pirstaleinen maailmankuva on kuin nykypäivää.

Erään rentukan murha ja muita kertomuksia sisältää täyden tusinan hyvin erilaisia proosatekstejä, joiden kirjoittamisajankohta tuntuu sijoittuvan osuvasti kirjallisuushistorian jatkumoon. Aihevalinnat, tyylit ja lajimuunnelmat viittaavat toisaalta taaksepäin 1800-luvun alkupuolen romantiikan kiinnostuksen kohteisiin ja kauhutarinoiden juonikuvioihin, toisaalta ollaan samalla kertaa 1800-luvun lopun symbolismin tunnelmissa. Silti lyhyissäkin tarinoissa ankkuroidutaan tukevasti myös 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien ajatusmaailmaan, jossa muun muassa psykoanalyysi oli muotoutumassa ja saamassa sijaa.

Yllättävän globaalisti eri puolille maailmaa sijoittuvien kertomusten henkilöhahmot elävät jatkuvassa todellisuuden ja jonkin näkymättömän rajan takaisen maailman välisessä ristiriidassa. Tuntuu, että elämä ei ole heidän itsensä hallittavissa, siinä on satunnaisuutta tai vääjäämätöntä kohtalonomaisuutta. Epäoikeudenmukaiselta näyttävässä kaaoksen maailmassa mielen valtaavat painajaismaiset näköalat, pakkomielteet, harha-aistimukset.

Kun ruumiista tulee tyhjä kuori ja tunteettomaksi käynyt mieli menettää terveytensä, kun se pirstoutuu yhtä rikkinäiseksi kuin ympäröivä maailmakin on, vallan saavat kielteiset tunteet ja pyrkimykset. Döblin antaa henkilöhahmoillaan kasvot niinkin raadollisille tunteille kuin inho ja viha. Niitä koetaan toista yksilöä, muita ihmisiä, koko maailmaa kohtaan.

Döblinin novellit tulevat pelottavan tarkasti meidän aikaamme, aatteiden kaaokseen ja aatteettomuuteen.

Ja silloin edessä on kuolema – liiankin monessa tuosta novellitusinasta. Kuolema voi tulla toivottuna tai suorastaan itse aiheutettuna, se voi olla konkreettista tai symbolista murhaa, tai vaikeammin määriteltävä henkimaailman tapahtuma.

Tällaiset mielleyhtymät tuovat Döblinin novellit pelottavan tarkasti meidän aikaamme, aatteiden kaaokseen ja aatteettomuuteen, näköalojen hämärtymiseen ja näköalattomuuteen. Kokoelman niminovelli tuo mainiosti esiin, jopa satiirisessa sävyssä, varhaisen modernismin ihannoiman kaupunkikulttuurin paremmuuden hermostuttavaksi koettuun maalaisidylliin nähden. Selkeän symbolistinen tarina antaa ajateltavaa myös ympäristökysymysten kannalta.

Vimmaa luontoa, ruumista, henkeäkin vastaan

Etenkin Berlin Alexanderplatzin pohjalta Döbliniä on pidetty ensisijaisesti saksalaisen ekspressionismin edustajana. Sosiaalisesti vastuuntuntoisena lääkärinä hänestä kehittyi taidokas ihmiskuvaaja ja yhteiskunnan epäkohtia aina ajankohtaisesti ja hätkähdyttävästi käsittelevä kirjailija.

Döblinin kiinnostavuutta on Suomessa pohjustettu jo yllättävän varhain. Rafael Koskimies liittää lyhyessä kirjailijaesittelyssään (1936) Döblinin tämän konventioista piittaamattomuudessa ja ”kielellisessä hurjuudessa” muiden muassa François Rabelais’hen, Hans Jakob Christoffel von Grimmelshauseniin, Laurence Sterneen ja James Joyceen. Myöhemmin Döblin on yhteiskuntakuvaajana nostettu myös John Dos Passosin rinnalle.

Erään rentukan murha ja muita kertomuksia -kokoelman esipuheeksi on sijoitettu teoksen suomentajan Marja Wichin laatima kirjailijaesittely suppeine novellianalyyseineen ja tekstien taustatietoineen. Ehkä lukiessa kannattaa kuitenkin heittäytyä ensin itse novellien pariin hämmästelemään niiden tarjoamia mielenmaisemia ja ajatuspolkuja. Döblinin varhaisissa kertomuksissa – jotkut ovat syntyneet jo vuosisadan alussa – maailmankuva ei ole niin harmaa eikä ihmiskäsitys niin kyyninen kuin voisi luulla.

Wichin suomennos luovii onnistuneesti tekstien syntyaikaan viittaavien sanasto- ja tyylivalintojen sekä asiallisen, erityistä huomiota herättämättömän nykykielen välillä. Döblinin ”kielellinen hurjuus” tulee esiin käännöksessäkin osuvasti. Novelliesittelyissään Wich mainitsee alkutekstin ristiriitaisuudesta, sen paikoittaisesta puolihuolimattomuudesta ja kertomusten yleisestä ”runottomuudesta”.

Ihmetystä saattaa herättää niminovellin kukan nimitys. Mutta ”Butterblume” ei ole lajinimi, vaan yleissana keltakukkaiselle ruohokasville, joten se voi tosiaan olla valinnan mukaan esimerkiksi rentukka tai voikukka. Koska sana ”luostarinneiti” on selvitetty alaviitteessä, samaa käytäntöä olisi ehkä voinut soveltaa muutamaan muuhunkin vastaavanlaiseen kohtaan.

Kauneuttakin Döblinin novelleissa on, hyvin monelta eri kannalta katsottuna. Tuntuu kuin kaikissa kertomuksissa jatkuvasti toistuva vastakohtien rinnakkaisuus ja sisäkkäisyys saisi yksinkertaisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa: ”Luin rakkaudesta kuin jostain napapiirikuljetuksesta tai intiaanien junaryöstöstä. Minulle sanottiin, että sinäkin rakastut kerran; mutta miettiessäni sitä minut täytti pelko ja suru. Ja pitkään aikaan en pohtinut rakkautta. Niin säilyin mieleltäni iloisena ja rauhallisena.” (”Ylimielisen muistelmat”)

Keskushahmojen hyvinkin viistoja ellei suorastaan vinksahtaneita näkökulmia pehmentävät kerronnan keinot, joiden takaa tunnistaa kansantarinoiden, satujen ja uskonnollisten legendojen poljentoa. Döblin on uskaltautunut versioimaan muun muassa Ritari Siniparta -aihelmaa ja legendaa Marian neitseellisestä hedelmöitymisestä.

Döblin on uskaltautunut versioimaan muun muassa Ritari Siniparta -aihelmaa.

Kertomuksessa ”Luostarinneiti ja kuolema” tunnelma vaihtuu muutamalla sivulla ikkunan takaa tehtyjen pienten luontohavaintojen myötä rauhattomuudesta suorastaan rallattelevaan iloisuuteen. Rivien väleistä on aistivinaan kertojan silmissä ilkikurista pilkettä, sillä ikäneidon noutajaksi tulee sulhasen tavoin suoraan ikkunasta vanhakantainen personoitu kuolema. Kerronnan sävy on aivan erilainen kuin vaikkapa vain Thomas Mannin samoihin aikoihin kirjoittamissa kuoleman odotusta ahdistuneesti tilittävissä novelleissa.

Novellissa ”Tanssijatar ja vartalo” lähtökohtana on pikkutytön pakottaminen tiettyyn muottiin – ilmeisen ajankohtainen aihe nykypäivänäkin. Döblinin lyhyessä kertomuksessa ulkoisesta pakosta tulee oppimisen kautta sisäinen intohimo, jossa ei ole hiventäkään lämpöä eikä rakkautta: ”Hänen onnistui levittää kylmyyttä hekumallisimman tanssin ylle.”

Tekninen taituruus ei riitä, jos ei ole oikeanlaista sisäistä paloa, ja ruumiillisuuden ja henkisyyden epäsuhta johtaa kohtalokkaaseen sairauskierteeseen. Kuolemanpelkoon ei tuo lohtua edes ulkokultainen uskonnonharjoitus, ja monivaiheinen loppukamppailu itsensä kanssa sairaalassa on karmea.

”Erään rentukan murha” on ansaitusti noussut jo alkuteoksessa niminovelliksi. Omasta mielestään menestynyt ja arvostettu liikemies lähtee keikarimaisine keppeineen kävelylle kaupungin laitamille. Oudosti vihan vimmoissa hän ryhtyy ”murhaamaan” kepillään pientareella ja syvemmällä ruohikossa rehottavia räikeän keltaisia kukkia, joista yksi nousee kummitusmaisesti vainoamaan häntä. Novellissa miehen tunteet vaihtuvat voitonriemusta katumukseen ja haluun korjata tilanne ennalleen. Miehen mielessä kukka herää henkiin ja vertautuu hoivattavaan naiseen. Mutta lopussa tunteiden tila kääntyy sattuman oikusta – kuin liike-elämässä suhdanteet. Miehen paluu luontoon on satiirisen absurdi: ”Hän oli petkuttanut metsää.”