Näistä raunioista

Fabriikki-kustantamon toiminta on ollut alusta lähtien kulttuuritekoa toisen perään. On ihmeellistä, miten se on onnistunut käännösvalikoimansa suhteen näin hyvin. Tällaisia kustantamoja tarvitaan enemmän kuin tiedämmekään.

Ananda Devin (s. 1957) vahvasti lyyrinen pienoisromaani Näistä raunioista ilmestyi alun perin vuonna 2006. Vaikuttava romaani on saanut tunnustuksia ja voittanut useampia kirjallisuuspalkintoja, mm. ranskankielisen maailman kattavan Prix des cinq continents de la francophonien. Teoksesta on tehty myös Suomessa esitetty elokuva Les enfants de Troumaron (2012).

Tällaisia kustantamoja tarvitaan enemmän kuin tiedämmekään.

Devi on ensimmäinen suomennettu mauritiuslainen kirjailija. Aiemmin Fabriikki on julkaissut teoksia esimerkiksi Päiväntasaajan Guineasta sekä Kongosta. Marginaalissa liikkuminen on ollut kustantamolle eduksi, sillä yksinomaan viime vuonna ilmestyneet Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia (suom. Outi Hytönen, 2017) sekä chileläisen Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja (suom. Laura Vesanto, 2017) ovat kaikki olleet pieniäsuuria helmiä.

Näköalattomuuden vangit

Näistä raunioista on surkeissa oloissa kamppailevien nuorten joutsenlaulu. Ève, Sad(iq), Clélio ja Savita elävät raunioissa, ”saaren likaojassa, viimeisessä sammiossa jonne koko saari valuttaa likavetensä. Tänne majoitetaan trooppisten hirmumyrskyjen kodittomiksi tekemät pakolaiset, joilla on kaksi tai viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä vuotta myöhemmin vieläkin varpaat vedessä ja sateen haalistama katse.” (s. 11)

Vailla toivoa paremmasta nuoret räpiköivät eteenpäin oloissa, joissa turistit katsovat heitä nenänvarttaan pitkin ja paremman alueiden ihmiset peläten ja inhoten. He ovat kaikki ”roskia roskien joukossa”. Sijainti Tyynellä valtamerellä, kaukana mantereen tuomista mahdollisuuksista kutistaa elämänpiiriä entisestään, sillä lähdön mahdollisuutta ei ole: heillä ei ole alustaa, jolta ponnistaa. Tästä huolimatta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret eivät luovuta.

Turistit katsovat heitä nenänvarttaan pitkin ja paremman alueiden ihmiset peläten ja inhoten.

Kukin hahmoista pääsee ääneen vuorollaan, ja jokaisella on oma puhumisen tapansa, Èvellä vahvin. Sad on lempinimensä veroinen, hieman melankolinen sivustakatsoja, joka inspiroituu Arthur Rimbaud’in runoudesta ja elättelee Èven pelastamisfantasioita. Ève ei kuitenkaan huomaa Sadia. Clélion tuskainen kapina juontaa juurensa antautumattomuudesta; hän uhkaa vallitsevaa järjestelmää ja on kuin haavoitettu eläin, joka itsepuolustusvimmassaan ei luota kehenkään, vaan hyökkää auttajansakin kimppuun. Vaikka Kohtalo on monesta tarinasta tuttu: Clélio joutuu vankilaan, sillä väkivallanteoille on saatava syyllinen. On se ja sama, tekikö juuri Clélio kyseessä olevan teon vai ei: hän on syntynyt ja kasvanut syyllisenä ainakin yhteisön silmissä.

Aina välillä nuorten maailman halkaisee kursivoidut lyhyet kappaleet, joissa puhuttellaan Èveä. Ääni on kuin näkymättömän tarkkailijan, joka näkee ja tietää kaiken. Tämän äänen voi kokea kollektiiviseksi: se puhuu Èvelle kaupungin ja kaikkien sen ihmisten kielellä suoraan puhutellen.

Kieli on kautta teoksen houkuttelevaa ja hurmaavaa. Vahva ja lyyrinen kerronta tasapainottaa inhorealistisia tapahtumia, jotka piirtävät paikallisten nuorten elämän ääriviivat. Erityisesti Èven lyyriset jaksot luovat vahvan kontrastin ympäristölle ja sille ruumiilliselle oravanpyörälle, johon hän joutuu: ”Mitä Savita on saanut vapaalta mieheltä? Iskuja. Haavoja. Ja ehkä jotain muuta. Minä en saa verta, vaan valkoista maitia, joka tunkeutuu naisiin ja hukuttaa nämä, joka täyttää naiset miljoonilla mahdollisilla kaksoisolennoilla.” (s. 85)

Naisen ruumis aseena ja esineenä

Elämän realiteettien tuoman näköalattomuuden ja toivottomuuden nostattama viha purkautuu milloin jengielämän raakuuteen, milloin läheisiin – useimmiten naisiin ja lapsiin. Sillä eristyksissä oleva Troumaron ei tarjoa lapsilleen muuta kuin mahdollisuuden kapinoida, heittäytyä lainsuojattomaksi.

Tytöillä mahdollisuuksia on vielä vähemmän; Ève käyttää ainoaa asettaan, vartaloaan, saadakseen haluamansa asiat, myös koulutuksen: ”Olen jatkuvasti neuvoteltavissa. Vartaloni on välietappi. [–] Olen seitsemäntoista ja vähät välitän. Ostan itselleni tulevaisuuden.” (s. 18) Tuntematon kertojanääni kommentoi: ”Seitsemäntoista vuotta etkä unelmoi mistään.” (s. 53)

Ève kokee vartalonsa olevan ainoa mahdollinen pääsylippu pois, mutta hänen ystävänsä Savita näkee tilanteen uhkaavana ajallisena jatkumona: ”Meidän on lähdettävä täältä pakoon. Näistä pojista kasvaa miehiä ja heidän vihansa kasvaa. Pian he purkavat sen meihin.” (s. 77.) Turhautumisen paine räjähtää ennen kaikkea naisten kasvoille; heitä löydetään roskalaatikoista, aivan kuin lausuntona heidän arvostaan ihmisenä ja elollisena oliona. Naiset, niin äidit kuin lapset, ottavat iskut vastaan, sillä muutakaan ei Troumaronin oloissa voi.

Vavahduttavimmillaan romaani on kuvatessaan Troumaronin nuorten elämää sosiaalisessa, ekonomisessa ja yhteiskunnallisessa umpikujassa.

Clélion veli Carlo on lähtenyt Ranskaan, muttei ole palannut hakemaan pikkuveljeään lupauksistaan huolimatta. Carlo on esimerkki siitä, kuinka miehelle on mahdollista lähteä, mutta naiselle ei. Sad kuvaa, kuinka ”Grand Baien yössä maailma kääntyy nurin kuin hansikas”, ja kuinka turistien inho muuttaa muotoaan auringon laskiessa:

”Klubit muuttuvat labyrintiksi, jossa solmitaan sopimuksia kaikilla kielillä, englanniksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, venäjäksi. Keskenään samannäköiset tytöt ovat aina vain nuoremman näköisiä. Pienimmät tulevat Madagascarilta ja Rodriguesilta eivätkä näytä kolmeatoista vanhemmilta. He odottavat kärsivällisesti, toiset eivät liikahdakaan, toiset yrittävät liehitellä ensimmäisiä sisään astuvia turisteja. Säälittävää. Minua hävettää ja suututtaa.” (s. 33.)

Vavahduttavimmillaan romaani on kuvatessaan Troumaronin nuorten elämää sosiaalisessa, ekonomisessa ja yhteiskunnallisessa umpikujassa. Muutos on lähes mahdoton, mutta hinta, joka siitä tulee maksaa, asettaa koko halun kyseenalaiseen valoon – ainakin lukijan silmissä. Tämä pätee kaikkien kolmen, eli Èven, Carlon sekä Savitan, kohdalla.

Tasokkaita käännöksiä

Käännöskirjallisuuden myynti on laskenut; lukeva yleisö suosii suomalaista kirjallisuutta. Samalla käännöskirjojen valikoima on viimeisen kymmenen vuoden aikana suurten kustantamojen listoilla supistunut ja keskittynyt viihdekirjallisuuden genreihin, kuten dekkareihin ja chick-littiin, sekä populaareihin tietokirjoihin.

Teokset ovat kunnianhimoisia sekä proosan että ennen kaikkea suomennostyön kannalta.

Tämän kehityksen valossa tuntuu lähes nurinkuriselta, että pieni (vain neljän nimekkeen vuositahdilla julkaiseva) osuuskuntamuotoinen kustantamo keskittyy käännösproosaan – ja vielä taiteelliseen. Pieni turkulainen Fabriikki on vuodesta 2016 lähtien julkaissut vuosittain vaihtuvien teemojen mukaan: vuonna 2017 teoksia yhdistävänä teemana oli kokeellinen kerronta, tänä vuonna naispuoliset kirjailijat.

Kustannusohjelmaan valitut teokset ovat kunnianhimoisia sekä proosan että ennen kaikkea suomennostyön kannalta. Kuitenkin kustantamon kääntäjät ovat onnistuneet kerta toisensa jälkeen vapauttamaan markkinoille tasokkaita, älykkäitä ja kaikin puolin nautittavia kirjoja.

Devin pienoisromaanin suomentanut Saana Rusi on kääntänyt myös Alain Mabanckoun Pikku Pippurin (2016), joka kuvaa yhden lapsen matkaa ja selviytymismahdollisuuksia Kongon epävakaassa yhteiskunnassa. Siinä missä Mabanckoun romaani nojasi satiiriin ja paikoin suoraan huumoriinkin, vetää Devin romaani lukijan suoraan pohjamutiin, eikä päästä otteestaan.