Ihmiset alastomuudessa

Andrei Astvatsaturov (s. 1969) kirjoittaa kepeää ja nokkelaa satiiria Pietarin älymystöpiireistä ja uuden Venäjän ilmiöistä. Pietarin valtionyliopiston dosentti Astvatsaturov on jonkinlainen nouseva tähti Nevan rannan kirjallisuudessa. Esikoisromaanin Ihmiset alastomuudessa (Ljudi v golom) ja tänä syksynä ilmestyvän toisen romaanin Skunskamera on kustantanut kriittinen laatukustantamo Ad Marginem.

Ihmiset alastomuudessa rakentuu omaelämänkerrallisista aineksista. Kirjailijan kanssa samanniminen päähenkilö setvii elämäänsä 1970-luvun neuvostopaatoksesta läpi 1990-luvun siirtymäkaaoksen nykyajan pysähtyneisyyteen.

Kouluvuosia Brežnevin ajan Leningradissa seuraa hengailua rock-piireissä, yliopisto-opiskelua ja päätyminen virkaheitoksi kirjallisuudentutkijaksi akatemiaan. Matkalla kerrotaan anekdootti poikineen. Huumorin muovailu sujuu kirjailijalta näppärästi.

Fragmentaarista jutuniskentää

Astvatsaturov, syntyjään kuudennen polven pietarinjuutalainen, rakentaa romaaninsa lyhyistä otsikoiduista katkelmista. Kerronta pulputtaa spontaaninoloisena virtana, jota sivupurot katkovat tiuhaan. Postmodernistiseen tapaan tyyli vaihtuu romaanissa yhtä usein kuin kieron politiikon lausunnot.

Tapahtumat, joista romaanissa kerrotaan, eivät aina ole niin myönteisiä. Kerronta soutaa silti koko ajan kieli syvällä poskessa. 1970-luvun neuvostokoulussa syntyy skandaali, kun päähenkilön kaveri Miša Starostin jää kiinni pornokuvien hallussapidosta. Myöhemmin yliopisto-opintoihin pakollisena kuuluva virtsanluovutus osoittautuu yllättävän hankalaksi operaatioksi.

Päähenkilö tarinoi ensimmäisestä vaimostaan, täyteläisestä Ljustasta, ja punk-legenda Aleksei Nikonovista, P.T.V.P. (Poslednie tanki v Pariže – Viimeiset tankit pariisissa) -yhtyeen solistista. Luentomatkalla New Yorkiin päähenkilö on tuskastua kollegansa Pogrebnjakin himokkuuteen sovittaa tuhannet ja yhdet nahkahousut. Välillä pohditaan kirjoittamista tai stellerinmerilehmän sukupuuttoa.

Yksi romaanin tärkeistä metaforista on alastomuus. Henkilöitä kuvataan vailla häveliäisyyden verhoja. Nimi ”Ihmiset alastomuudessa” tulee romaanissa esiintyvän vietnamilaisopiskelijan kielivirheestä.

Alastomuuden lisäksi pohditaan toistuvasti ihmisten korvien merkitystä ja yleisiä vessoja. Uudelta Venäjältä löytyy niin konservatiivisia, liberaalisia kuin vasemmistoradikaalisia vessoja. Legendaarisin on 1970-luvun lomamatkoista muistuttava krimiläinen ”vessa tyyppiä huussi”, kosminen kammotus, joka löyhkää satojen metrien säteellä.

Kirjallista ja vähemmän kirjallista satiiria

Astvatsaturov onnistuu puhaltamaan tarinaansa lumoa ja keittämään satiiria, jonka kepeästä energiasta moni olisi kateellinen. Vähän aikaan en ole lukenut yhtä hauskaa kirjaa. Romaanin dialogi on nasevaa ja dramaattiset kohtaukset taiten tehtyjä. Mitään erityisen pietarilaista romaanissa ei ole, vaikka kirjailija onkin uhonnut kirjoittavansa kokonaisen trilogian Pietarin nykyälymystöstä ja sen neuvostoaikaisista juurista.

”Vilpitöntä ihmistä pidettiin itseasiassa pitkään typeryksenä”, muotoilee romaanin kertoja. Astvatsaturovin satiiri iskee venäläiseen hyväksikäytön järjestelmään. Romaanissa boheemit lypsävät uusrikkaita, jotka loisivat vielä varakkaampia. Kuvaus apurahoja jakavan kulttuurisäätiön korruptoituneesta systeemistä on riekkuva.

Raffinoidun Arcien kämpässä pidettäviä bileitä sponsoroimaan järkätään groteski uusrikas Tolik, jonka rakastajatarta Arcie äityy kuksimaan. Seuraa lähes dostojevskilaista melodraamaa, jopa kaksintaistelu, johon päähenkilö joutuu vedetyksi. Tolikin kohtalo on traaginen: hän hukkuu humalassa erään datšan puuceehen.

Valtaosa romaanin satiirista irvailee kirjallisia ilmiöitä ja hahmoja. Skribenttien pätemisenhalu ja julkkiskultti kuulevat kunniansa. Astvatsaturov ivailee nyky-venäjällä uusmuodikasta eeppistä kirjallisuutta. Hän kirjoittaa jopa parodisen jakson viihteellisen scifin ja fantasian tyyliin.

Sananvapauden sankarit valinkauhassa

Romaanissa ei ole mitään poliittista tai juuri edes suhdetta yhteiskuntaan. Astvatsaturov pilkkaa poliittisilla provokaatioilla menestykseen kiipiviä kirjailijoita. ”Juuri politiikka on nykyään kuuminta tavaraa rahan ja kirjallisen menestyksen maailmassa. Tai tarkemmin sanottuna poliittinen epäkorrektius, lukijoiden sydämiä koskettava yhteiskunnan arvoperustan haastaminen”, romaanin kertoja uumoilee.

Nykyisessä ”länsimaisen sananvapauden” hehkutuksen ilmapiirissä harva lausunto on niin typerä, röyhkeä tai mustavalkoinen, etteivätkö laajat kansanjoukot puolustaisi sen sanomisen ”vapautta”, jos lausuntoa vain toistetaan tarpeeksi kovalla äänellä tai arvovaltaisesta lähteestä. Jos lausunnon antaja on esimerkiksi dosentti, filosofian tohtori tai kirjailija niin hän saa mellastaa lähes maailman tappiin asti.

Esimerkkinä romaanissa toimii ”muuan belgialaiskirjailija”, josta ei ole hankala tunnistaa ranskalaista Michel Houellebecqia. Astvatsaturovin mukaan kukaan ei ollut aiemmin kiinnostunut belgialaisen tylsistä toimistoromaaneista. Sitten belgialainen sijoitti teokseensa arabiterroristeja. Seurasi protesteja, oikeusjuttu ja kirjailijan kohulausuntoja ”eurooppalaisista arvoista”. Alkoivat sankarilliset sananvapaustaistelut ja pian belgialaisen toimistoromaanit revittiin käsistä. Romaanissa belgialainen on Pietarissa kirjailijavierailulle ja yrittää suostutella päähenkilöä hankkimaan hänelle tyttöjä, sillä ”niistähän Venäjä on kuuluisa”.

Tuukka Sandström on suomentanut romaanin erinomaisesti: Astvatsaturovin rollaattoria tarvitsematon kieli kääntyy johdonmukaisesti kotoiselle suomalais-ugrilaiselle murteellemme.