Virginian vaatteet

Virginia Woolf on tietyn herkkyyden ja sitä uhkaavan umpikujan tunnus. Kerrotaan että hukuttautuessaan Woolf valitsi ylleen takin, jonka taskuun saattoi laittaa ison kiven. Anna Maria Mäen Virginian vaatteet -kokoelman nimitekstissä kysytään kuinka pukeutua kuolemaan. Seikka, jota ennen olisi pidetty vain turhamaisuutena, saakin uuden näkökulman.

Lukijalle annettu tunnusmerkki – Virginia Woolf hukkuneena kivi painona taskussa – viittaa naisen elämään ja romahduksen uhkaan. Enää umpikujat, ahdistukset ja paniikkikohtaukset eivät ole kohtalokkaita riippakiviä vaan vaiheita, joiden yli voi päästä.

Aidoimmillaan Virginian vaatteiden maailma näkyy ahdistuksessa ja mahdollisuudessa päästä umpikujien yli. Tekstit rakentuvat usein erityistä kielellistä voimaa sisältävän ydinlauseen ympärille. Esimerkiksi ”Talviaurinko” -niminen teksti keriytyy auki avauslauseesta: ”Hän tuli pelastamaan tilanteen, alkoi puhua auringosta”. Koko tilanne on jo tuossa lauseessa: siitä voi aavistaa paniikin, ahdistavan tilanteen ja ihmisen, joka tulee apuun.

”Se siinä eniten sattuu” on myös tällainen ydinlause. Se, mikä satuttaa eniten rakkaussuhteen katkettua on yhteisten mahdollisuuksien menettäminen.

Mäen tekstien voimanlähde on siis yksittäinen lause. ”Niin paljon kuin on rakkautta ollut” -nimisen tekstin sisällön voi päätellä tuon lauseen jatkosta: ”… niin paljon pitää surua tulla”.

Virginian vaatteet alkaa tekstillä nimeltä ”Lause”. Se alkaa viittauksella tekstien syntyyn: ”Ja kun hän painaa oven kiinni takanaan, lause pulpahtaa hänen mieleensä kuin kupla mutaisen suolammen pohjasta”. Yksittäiset lauseet, eivät niinkään tarinat, pulpahtelevat mieleen ja avautuvat teksteiksi.

Tekstit rakentuvat kielellistä voimaa sisältävän ydinlauseen ympärille.

Kun kirjoittajan huomio kiinnittyy pelkästään lauseisiin, sanat voivat unohtua ja tekstiin eksyy kuluneita kuvia. Siksi kokoelmaa ei voi lukea proosarunoutena. Esimerkiksi vertaus ”kuin kuplat mutaisen suolammen pohjalta” menettelee proosassa, mutta runoudessa se tuntuisi kuluneelta kielikuvalta.

Toinen keskeinen periaate Mäen teksteissä tuntuu olevan tavallisten, mutta ilmaisuvoimaisten hetkien tarkastelu. Pelkästään oven kiinni painaminen saattaa olla voimakkaita tunteita paljastava ele. Edellä viitatussa ”Lause” -nimisessä tekstissä kyseessä on lapsuuden kodin ovi, ja se painetaan kiinni.

Mäki osaa tuoda hyvin esiin näitä pieniä hetkiä: lapsi koskettaa jäistä merivettä ja hämmentyy, kun rukkanen kastuu. On vaikea sanoa, mitä kaikkea se ilmaisee, kyseessä on yksinkertainen ihmetyksen aihe. Itse ele kertoo kaiken: kun nainen on epätoivoissaan heittäytynyt lattialle, hän hyväilee puupintaa ja suutelee sitä. Tällaisia hetkiä ei tarvitse tulkita. Siksi niitä ei myöskään tarvitse sitoa osaksi juonta eli asettaa siten osaksi tulkittua, koska silloin niistä katoaa jotain. Irrallisina tällaiset hetket voivat nousta hyvin ilmaisuvoimaisiksi.

Sammutettua surrealismia

Surrealismin uusista muodoista on tullut eräs nuoren polven tunnusmerkki novellien ja lyhytproosan alueella. Taneli Viljasen, Miina Supisen, Anna Maria Mäen sekä monien muiden novellistiikassa absurdi ja surrealistinen kuuluu kertomuksiin. Mäen lauseessa on aina rauhallista eleettömyyttä, olkoon tilanne miten surrealistinen tahansa. Hänen surrealisminsa on sammutettua ja ikään kuin murrettua, sen ihmeellisyys taittuu arkeen.

”Saat kaiken mitä todella haluat” on surrealistisesti painottuneista teksteistä kiinnostavin. Se alkaa ohjeena siitä, kuinka toiveet toteutetaan. Kuvaus myös etenee suunnitelman täydelliseen toteutumiseen asti. Erityisen realistisen ympäristön läsnäolo paljastaa kuitenkin tuon toiveen merkityksettömyyden.

Varsinaisesti surrealistista tekstin rakentamista tapaa muutamasta kertomuksesta. Ne ovat hauskoja mutta eivät kokoelman parhaita. Tekstissä nimeltä ”Kannattelen silmiäni mustissa kupeissa” on ”rinnat”-sanan tilalle vaihdettu vain sana ”silmät” ja vaikutus on surrealistinen. ”Sähkökaappi”-tarinasta puolestaan mieleen tulee Fingerpori-sarjakuvista tuttu kuvainnollisen merkityksen muuttaminen konkreettiseksi: sähköt saadaan toimimaan vasta kun paikalle kutsutaan ”sähkömiehiä” niin paljon, että heistä muodostuu virtapiiri.

Varsin hyvän kokonaisuuden joukkoon on tullut huonojakin tekstejä. Teoksen loppupuolella olevat satiiriset muotokuvat nykyaikaisista ihmistyypeistä jäävät fraasien tasolle. Naisnyrkkeilijä peilin edessä tai luova hörhö ”Keskenheittäjä”-nimisessä tarinassa tuntuvat liian tyypillisiltä, puhumattakaan ”Businesman” ja ”Macho” nimisistä henkilökuvista.

Kokonaisuudessaan Virginian vaatteet on erityisen rikas, ja lukijalle, joka kiinnittää huomion lauseisiin ja yksinkertaisiin eleisiin, se on antoisa kokoelma lyhytproosaa.