Ei-kuori

Arto Salmisen Ei-kuori on hyvä kirja. Samaan aikaan on kuitenkin sanottava, että kirja on melkoisen vastenmielinen. Lukeminen ei ole hauskaa eikä miellyttävää. Kuitenkin Ei-kuoressa on hienoja oivalluksia toisensa perään ja terävää yhteiskuntakritiikkiä. Kun Salminen vielä Paskateoriassa (2001) kuvasi melko tasavertaisesti yhteiskunnan A- ja B-kansalaisia ja näiden ryhmien elämien sivuamisia, nyt liikutaan pääosin B-, ellei jopa C- tai D-porukassa. Paremmin toimeentulevien ihmisten edustajina on öykkärimäisiä turhia julkkiksia, jotka ovat vähintään yhtä vastenmielisiä kuin kirjan päähenkilötkin.

Salminen on haastatteluissa sanonut kirjoittavansa yhteiskunnallista kirjallisuutta, ei kuitenkaan poliittista. Salmisen sanoma lienee osoittaa paitsi huono-osaisuuden periytyminen myös se, kuinka koko yhteiskuntajärjestelmä ja talous pyörii sillä pohjalla, että kaikki käyttävät kaikkia hyödykseen. Ei-kuoressa Salminen ei usko minkään muuttuvan, kierre jatkuu. Toivoa paremmasta ei ole. Salamakin on optimistinen kirjailija Salmisen rinnalla.

Arto Salminen ironisoi oman kirjoittamisensakin jo ennen kuin tarina edes pääsee alkuun. Salminen ilmoittaa saaneensa kirjan kirjoittamiseen kaksi apurahaa ja että kirja on apurahataidetta. Joko tässä voi nähdä hyväksikäytön teeman?

Ei-kuoren päähenkilöt ovat kaksi nukkavierua lihakasaa, likaista, siansilmäistä, itseään kaikin puolin laiminlyövää taksirenkiveljestä. Toinen veljeksistä asuu pummilla äitinsä hoteissa ja käyttäytyy siellä kuin murrosikäinen. Toinen pitää majaa taksiyrittäjän varastossa, jossa tuolitkin ovat jostakin ilmaiseksi saatuja pyörätuoleja ja jossa varastettu heteka tuntuu olevan huorien käyttöä eikä nukkumista varten. Naisensa veljekset ovat menettäneet.

Veljekset ovat reppanoita, jotka ovat perineet reppanuutensa ja huono-osaisuutensa ties kuinka monennessa polvessa. Samaan aikaan he kuitenkin käyttävät kaikkia hyödykseen ja ovat itsekin hyödyksi käytettävinä. He ovat toisaalta pehmeiltä vaikuttavia reppanoita ja toisaalta hyvin pahoja – yllättävänkin laskelmoidusti pahoja. Eniten puheenvuoroja käyttävä veli Urkki mm. tekeytyy lääkäriksi ja käyttää monin tavoin hyödykseen yksinäistä ja osin dementoitunutta vanhaa naista. Tämä osa on kirjan iljettävin.

Veljesten ajatusmallit ovat hyvin vanhakantaisia. Urkki käy mm. pahoinpitelemässä ja raiskaamassa exänsä pienen lapsensa nähden. Urkki katsoo, että hänellä on siihen oikeus. Hän ilmoittaa muille käyneensä tapaamassa lastaan.

Taksien omistaja käyttää veljeksiä hyväkseen. Nämä puolestaan käyttävät omistajaa hyväkseen ostamalla kaikenlaista pientä omistajan laskuun ja ajamalla pimeitä kyytejä.

Mummo joutaisi kuolla

Veljesten äiti on suorapuheisuudessaan kirjan piristävin hahmo. Hän mm. kysyy kohta keski-ikäiseltä Urkilta, onko tämä pessyt kätensä ennen ruokailua. Äiti kiteyttää kaiken hyväksikäytön lähettämällä kyllä-kuoren saadakseen muutaman ilmaisen Hymy-lehden. Kun Urkki pessimistisenä suosittelee ei-kuoren käyttöä, äiti kertoo hienosti koko talouden mekanismit, jossa kaikki hyötyvät kaikesta.

Osaa äitikin käyttää muita hyväkseen. Kun hänen vanha äitinsä saa sairauskohtauksen ja joutuu hetkelliseen sekavuustilaan, äiti myy väärennetyin paperein mummon asunnon. Toisaalta hän on niin taitamaton reppana, että myy asunnon alihintaan eikä osaa hoitaa myyntiin liittyviä paperiasioita. Kiinteistövälittäjä käyttää äitiä surutta hyväkseen.

Avoimeksi jää, miten äiti ja pojat selvittävät tilanteen, kun mummo ei toivomusten mukaan kuolekaan vaan hänet kotiutetaan muutaman päivän päästä. Veljeksistä Seppo on jo aiemmin pummannut mummon rahavarat, ja molemmat veljekset ovat asunnon myynnin jälkeen äidin kukkarolla kuin haaskalla.

Mummoa hoitava lääkäri kertoo myös suorasukaisesti erään hyväksikäytön mallin. Terveys ja sairaus ovat taloudellisia kysymyksiä. Sairaita tarvitaan, jotta talous pyörii. Siksi kaikesta tehdään sairautta, mm. lihavuudesta ja laihuudesta.

Salminen käyttää näkökulmatekniikkaa taitavasti, vaikka useimmiten näkökulma on Urkin. Yhteiskunnan parempiosaiset ovat jonkinlaisia julkkiksia, joiden elämä sivuaa veljesten elämää taksimatkoilla. Oikeastaan julkkikset ovat rypemisessään ja huoraamisessaan tavallaan samanlaisia kuin veljeksetkin. Hekin ovat kaikessa huomionkipeydessään ja asioidensa sotkemisessa reppanoita ja samalla pahoja muille ihmisille. Heidät erottaa veljeksistä vain paksumpi lompakko ja luottokortit.

Autot ovat tärkeitä ja varsinkin nykyaikaiset lukitusjärjestelmät, joissa ei avainta tarvita. Veljekset käyttävät taksia hävyttömästi hyödykseen mm. pysäköimällä säännönmukaisesti kielletyille paikoille. Autolla pitää päästä ovelle, oli kyydittäviä tai ei. Mersujen eri numerosarjat kertonevat asiasta enemmän autoja tunteville.

Runollista kieltä kusisin sormin

Kaiken tämän kurjuuden keskellä Salminen kirjoittaa aika ajoin lähes runollisesti ja kauniisti. Jos kirja ei olisi kirjoitettu näkökulmatekniikalla, tyylikeinot varmaan tekisivät Ei-kuoresta helpommin lähestyttävän. Tehokkaiksi kontrasteiksi kirjailija lienee nämä lauseet tarkoittanut.

On kuitenkin vaikea ymmärtää tätä Salmisen valintaa, kun kertojana on Urkki, Seppo tai äiti. Heidän ilmaisuinaan kaunis kieli ja mm. ympäristön herkkä kuvaus eivät tunnu uskottavilta. Mielestäni Urkilla ei ole edellytyksiä ajatella näin: ”Panin vilkun päälle ja käännyin hiekkatielle. Katuvalaistus päättyi. Asfaltin jälkeen hiekkatie tuntui pehmeältä. Se oli kuin runo jonka sora oli kirjoittanut taivaan luettavaksi. Auton valot paljastivat tienvarren pajut ja aidanseipäät, jotka pitivät yötä pystyssä.” Ei myöskään näin: ”Ulkona satoi vain sisälläni. Auringon kirkas valo osoitti kaikkea mikä oli suoraan edessä. Nurkkien taakse se ei päässyt eikä halunnut.” Hetken päästä Urkki taas haistelee kroonisesti kuselta haisevia sormiaan.

Ironiaksi sen sijaan on helppo tulkita Urkin kommentti hänen tultuaan vanhan naisen luota vääränä lääkärinä ja naisen rahat lompsassaan: ”Jumala on tarkoittanut ihmiset rakastamaan toisiaan.” Epäuskottavaa on se, että Salminen panee sanat Urkin suuhun.