Kärsimysten musta kivi

Kaukaiset kansainväliset kriisit, joissa jokin länsimaa on yhtenä osapuolena, saavat televisioruudun toisella puolella uutisia katsovan yleisön kiinnostumaan myös alueiden kulttuurista. Tällä vuosituhannella Suomessakin on saatu lukea iranilaista sarjakuvaa, elokuvafestivaaleilla on näytetty irakilaisen elokuvan sarjoja ja Afganistanista kertovia kirjoja on julkaistu useampi.

Algerialaissyntyisen, Ranskassa asuvan Yasmina Khadran Afganistaniin, Israeliin ja Irakiin sijoittuvan, terroristi-trilogian nimellä kulkevan romaanisarjan kääntämiseen maailmanpoliittinen tilanne lienee vaikuttanut yhtä paljon kuin teosten taiteelliset ansiot. Ja, ikävä kyllä, afganistanilaisen Atiq Rahimin hienoista pienoisromaaneista kukaan tuskin olisi kuullutkaan ilman Afganistanin sotaa, varsinkin kun kaksi ensimmäistä, Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti (suomennettu ranskan kielestä 2002 ja 2003) on alunperin kirjoitettu persiaksi.

Tänä syksynä on ilmestynyt suomeksi Khadran terroristi-trilogian ensimmäinen osa Kabulin pääskyset (Les hirondelles de Kaboul, suom. Lotta Toivanen, WSOY 2009) ja Rahimin uusin teos, Goncourt-palkittu Kärsimysten musta kivi (Syngué Sabour – Pierre de patience, suom. Kristiina Haataja, Like 2009). Molemmat sijoittuvat sodan runtelemaan Kabuliin, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Aiempien teostensa perusteella Khadra ja Rahimi ovat tyyliltään hyvin erilaisia, lähes vastakohtaisia romaanikirjailijoita. Rahimi kirjoittaa unenomaista, proosarunoa lähenevää tajunnanvirtaa, jossa merkitykset rakentuvat yhtälailla rivien välissä kuin itse tekstissä. Khadran suoraviivaisen toiminnallisissa teoksissa mitään ei jätetä arvailujen varaan.

Nainen, mies, salaisuus

Rahimin Kärsimysten mustassa kivessä tapahtuu ulkoisesti melko vähän, mutta intensiteetti on sitäkin suurempi. Kabulissa taistellaan, eletään ilmeisesti 1990-luvun alkupuolen sisällissodan aikaa. Nainen valvoo koomassa olevan miehensä vuoteen vierellä, rukoilee, täyttää tippapulloa, kostuttaa silmiä. Hän vie lapsensa tätinsä luo toiseen kaupunginosaan turvaan. Joinakin öinä hän saa kutsumattomia vieraita.

Teoksen tunnelma on hidas, lähes pysähtynyt. Rahimin lauseet ovat lyhyitä ja tiiviitä, tähän tapaan:

”Aurinko laskeutuu.
Naisen on palattava lastensa luo.
Ennen kuin hän lähtee talosta, hän käy huoneessa toimittamassa tavanomaiset askareensa.
Sitten hän poistuu.”

Ulkoisia tapahtumia tärkeämpää on ajatuksen virta, puhe, jota nainen alkaa suoltaa tyhjin katsein tuijottavalle miehelleen. Sillä on merkitystä myös kerronnan kannalta, sillä naisen puheen kautta tulevat kuvatuksi tilanteen taustat, menneisyys, jota nykyhetkeen keskittyvä, ainoastaan preesensiä käyttävä kertoja ei käsittele.

Teoksen nimi viittaa persialaiseen legendaan, jonka mukaan on olemassa ”kivi, jonka eteen voi polvistua, jolle voi purkaa kaiken epäonnen, kaiken kärsimyksen, kaiken tuskan, kaiken kurjuuden… jolle voi uskoa kaiken mitä on kasaantunut sydämeen, mitä ei uskalla paljastaa muille…”.

Nainen alkaa kuin vahingossa kertoa miehelle intiimejä salaisuuksiaan, joista ei ole aiemmin uskaltanut tai voinut puhua. ”Sinä olet minun kärsimysten kiveni!” hän huudahtaa, minkä voi tulkita myös kirjaimellisesti, ilman legendan viitekehystä: suuri osa naisen kärsimyksistä johtuu juuri aviomiehestä.

Kärsimysten musta kivi ei kuitenkaan ole mikään katkera valituskirja. Nainen purkaa mieltään toisinaan kevyesti, toisinaan kiihkeästi, mutta vailla itsesääliä. Valta-asetelmat ovat äkkiä vaihtuneet: nainen puhuu, miehen on kuunneltava. ”Sillä nyt minä omistan sinun ruumiisi ja sinä minun salaisuuteni. Sinä olet tässä minua varten.”

Ja mitä enemmän nainen puhuu, sitä rohkeammaksi ja suoremmaksi hän käy, sitä intiimimmäksi paljastukset. Rahimin itsensä mukaan ranskaksi kirjoittaminen vapautti hänet käyttämään kieltä ja kirjoittamaan asioista, joita syvään juurtunut itsesensuuri ja häpeäntunne estävät häntä käsittelemään persiaksi.

Legendan mukaan kärsimysten kivelle ”voi puhua niin paljon kuin jaksaa. Kivi kuuntelee, imee kaikki sanat, salaisuudet, kunnes se eräänä päivänä räjähtää. [–] Ja sinä päivänä vapautuu kaikista kärsimyksistä, kaikista murheista…” Kuten arvata saattaa, romaani päättyy tragediaan. Ja traagisinta on, että nainen kokee sen vapautuksena.

Kabulissa talebanien aikaan

Ehkä tämän päivän Afganistanista on luontevinta kirjoittaa murhenäytelmiä, sillä onnettomasti päättyy myös Yasmina Khadran Kabulin pääskyset.

Vaimonsa nimellä kirjoittavan Khadran (oikealta nimeltään Mohammed Moulessehoul) ”terroristi-trilogia” on suomennettu nurinkurisessa järjestyksessä: ensin viimeisin, Bagdadin kutsu, sitten Attentaatti ja vasta nyt ensimmäisenä ilmestynyt Kabulin pääskyset. Khadra toimi aiemmin Algerian armeijassa upseerina, mikä kenties selittää kirjailijan kiinnostusta pommi-iskuja ja niiden tekijöiden ajatusmaailmaa kohtaan.

Suomennosjärjestyksellä ei tosin ole niin väliä, sillä teossarjaa ei yhdistä kuin aihe, ja sekin loppujen lopuksi melko heikosti. Kabulin pääskysissä ei kuvata varsinaisesti terroristeja, jollei joku Taleban-hallintoa itsessään sellaiseksi laske. Fundamentalismista niissä kaikissa on kuitenkin kyse, tosin uskonnon sijaan selittäjäksi nousee sorto ja alistaminen.

Ranskaksi vuonna 2002 ilmestynyt Kabulin pääskyset oli Khadran läpimurtoteos. Se sijoittuu 1990-luvun lopulle talebanien raaoin ottein hallitsemaan Kabuliin. Teoksen pääosassa on kaksi avioparia, joiden kohtalot liittyvät toisiinsa.

Tarinan edetessä henkilöt muuttuvat ja kehittyvät. Silti ei voi välttyä tunteelta, että henkilöiden päätehtävä romaanissa on toimia yhteiskunnallisen tilanteen kuvituksena. Puheenvuorot venyvät usein puheiksi, dialogi kangertelee, tilanteet selitetään puhki ja kaikkea leimaa halu näyttää, mitä talebanit ja sitä edeltävät sotatilat ovat maalle tehneet.

Tavallaan romaanin pääosaa esittääkin sen miljöö, ahdistava, sotien raunioittama Kabul. Talebanien hallitsemassa kaupungissa ääneen nauramisesta voi joutua vankilaan, laulu ja musiikki on kielletty, miehet pakotetaan tuntikausiksi moskeijoihin länsimaiden tuhoa saarnaavia mullaheita kuuntelemaan ja naiset ovat vankeina burkhiensa sisällä.

Khadra jäljittää kaupungin rappion jo Neuvostoliiton hyökkäykseen ja miehitykseen alkamiseen vuonna 1979:

”Afganistanin taivas, joka siihen asti oli heijastanut maailman kauneimpia maalaismaisemia, oli yhtäkkiä lehahtanut täyteen panssaroituja petolintuja: sen kirkasta sineä raidoittivat ruutivanat, ja pelästyneet pääskyset pakenivat tahoilleen ohjusten syöksyessä sinne tänne. Sota oli saapunut. Se oli löytänyt itselleen kotimaan…”

Khadra käyttää runsaasti kielikuvia, jotka ovat dramaattisuudessaan välillä yliampuvia. Sairaudet riepottelevat perheitä ”hurjistuneiden haukkojen lailla”, hylätyt lapset ”punovat hiljaisina hamppunarua, johon lähitulevaisuudessa vetävät korkealle lyhyeen hirteen kansakuntansa viimeisen toivon”.

Sota karkotti pääskyset Kabulin taivaalta, mutta kirjan nimi viittaa tavallaan myös sen voimakkaan kuvalliseen loppukohtaukseen. Järkensä menettänyt vanginvartija kuvittelee jokaisen ohi vilahtavan burkhan kätkevän alleen rakastamansa naisen, ja hänen yrittäessä tarttua niiden helmoihin kaapunaiset pyrähtävät karkuun kuin pelästynyt lintuparvi. Burkhapakon nöyryyttämien, alistettujen naisten kärsimys on yksi romaanin keskeisistä teemoista.

Aiheensa puolesta Kabulin pääskyset on tärkeä teos, ja sujuvasti etenevä tarina on kiinnostava, yllätyksellinenkin. Atiq Rahimin hienon ja pysäyttävän Kärsimysten mustan kiven rinnalla teos kuitenkin väistämättä kalpenee. Rahimi käyttää sanoja säästeliäästi, ei saarnaa eikä selittele, mutta onnistuu silti sanomaan paljon: ihmisestä, sodasta, kärsimyksestä ja vapaudesta.