Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia

Yhdysvaltalaisen Charlotte Perkins Gilmanin (1860–1935) asema kirjallisuushistoriassa oli pitkään lähinnä yhden novellin varassa. Pienen klassikon maineessa oleva ”Keltainen seinäpaperi” (1892, ”The Yellow Wallpaper”) on nyt suomennettu mielenkiintoisessa kontekstissa, osana tekijänsä vähemmän tunnettuja esseitä, novelleja, tarinoita ja runoja. Gilmanin muusta tuotannosta on viime vuosina saanut huomiota myös feministinen utopia Herland, joka ilmestyi suomeksi 2009 Ville-Juhani Sutisen käännöksenä.

Gilman oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen kirjailija, joka suhtautui kaunokirjallisuuteen mielipidevaikuttamisen välineenä. Koska hän ei ollut erityisen hienovarainen sanomansa esilletuomisessa, hänen tuotantonsa taiteelliseen arvoon suhtauduttiin pitkään varauksellisesti. Poliittisten allegorioiden itsestäänselvyys ja opettavainen sävy kieltämättä tekevät joistain Gilmanin kertomuksista turhan suoraviivaisia.

Sen sijaan ”Keltaisessa seinäpaperissa” yhteiskuntakriittisyys sulautuu kiehtovalla tavalla goottilaisen kauhutarinan aiheisiin: minuuden hajoamiseen, selittämättömiin näkyihin, kaksoisolentoihin ja hulluuteen. Niin ollen sitä on luettu sekä taitavana genrekirjallisuutena että modernismia ennakoivana psykologisena kertomuksena. Kuitenkin juuri tämän novellin aihe oli tekijälleen hyvin henkilökohtainen.

1880-luvulla Gilman oli pian esikoisensa synnyttämisen kärsinyt vakavasta masennuksesta. Hän menetti ruokahalunsa, liikkumiskykynsä ja kaiken kyvyn nauttia elämästä. Nykyään puhutaan yleisesti synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Tuolloin diagnoosina oli tavanomaisesti hysteria. Arvostettu tohtori Weir Mitchell määräsi Gilmanin pitkälle lepokuurille, jonka aikana tämän tuli erityisesti välttää älyllisiä ponnistuksia ja kirjoittamista.

Yhteiskuntakriittisyys sulautuu kiehtovalla tavalla goottilaisen kauhutarinan aiheisiin.

Novellin kertoja on vangin asemassa kesäksi vuokratussa syrjäisessä maaseutukartanossa. Hoitokeinona on täydellinen eristäminen työstä ja ystäväpiiristä. Aviomies ja tämän sisko vahtivat, että hermopotilas ei pääse tekemään mitään mieltä tai ruumista kiihdyttävää. Tässäkin tapauksessa sairauteen suhtaudutaan heikomman sukupuolen yliherkkyytenä:

”Jos arvostettu lääkäri, joka vieläpä on oma aviomieheni, vakuuttaa ystäville ja sukulaisille ettei minulla ole tosi asiassa muuta ongelmaa kuin väliaikainen hermosairaus – johon kuuluu hienoisesti hysteerisiä piirteitä – mitä minä voisin tehdä?”

Gilman kertoikin kirjoittaneensa novellin vaikuttaakseen mielenterveyden hoitomenetelmiin. Oman kertomansa mukaan hän myös onnistui tässä, vaikka aikalaispalaute oli valtaosin negatiivista. Kirjoituksessaan ”Why I Wrote The Yellow Wallpaper” vuodelta 1913 Gilman kertoo, että Weir olisi novellin luettuaan päättänyt uudistaa hoitomenetelmiä.

Heräämisen sukua

Novelli on amerikkalaisena klassikkona eräänlainen sisarteksti viime vuonna suomennetulle Kate Chopinin lyhytromaanille Herääminen (1899, The Awakening). Molempien aiheena on näennäisesti onnellisen, turvallista elämää viettävän keskiluokkaisen naisen havahtuminen asemaansa etuoikeutettuna vankina, jolla ei ole valtaa ja vapautta itsensä kehittämiseen, tuskin edes omien tarpeidensa ymmärtämiseen.

Oikea elämäntapa on saneltu ulkoa käsin ja siitä poikkeaminen on oikuttelua tai hulluutta. Gilman on tosin poliittisempi ja suorasanaisempi. Kotirouvan tilanteen toivottomuus välittyy synkän ironian läpäisemänä: ”John on erittäin huolehtivainen ja rakastava, eikä hän anna minun liikahtaakaan ilman että sillä on jokin tarkoitus.”

1900-luvun vaihteen feministinen kirjallisuus antaa synkän kuvan kaavoja rikkovan naishenkilön mahdollisuuksista. Heräämisen päähenkilö ei löytänyt omaa paikkaansa maailmassa, vaikka uskalsi jättää perheensä ja kokeilla elämää omilla ehdoillaan. Ainoan keinon vapauteen tarjosi itsemurha.

”Keltaisessa seinäpaperissa” pakokeinon tarjoaa hulluus. Kuten Chopinin romaanissa, loppuratkaisun voi ymmärtää sekä traagisena minuuden romahduksena että jonkinlaisena voittona, vapautumisena. Samoin kertojan seinäpaperin kuviosta vähitellen hahmottama näky – kätketty nainen, joka ravistelee vankilansa kuvioita päästäkseen ulos – ei toki ole vain hermoheikon kuvitelma vaan ajan virallista totuutta rehellisempi visio hänen omasta asemastaan kotinsa vankina. Tekstien jatkuva kiinnostus feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa perustuu pitkälti tähän monitulkintaisuuteen.

”Keltainen seinäpaperi” on suomennettu kerran aikaisemmin, kauhuromantiikan kokoelmaan Haudantakaisia (toim. Markku Sadelehto, Jalava 1994). Sutisen kääntämä versio on kokonaisuutena sujuvampi kuin varhaisempi suomennos.

Varhaista feminismiä

Tässä suomennoskokoelmassa yhteiskunnalliset kirjoitukset vievät enemmän tilaa kuin fiktiotekstit.

Näissä esseissään, joissa Gilman kritisoi miesten ja naisten yhteiskunnallisen roolin eriytymistä voi havaita useita myöhemmän feministisen teorian ituja. Gilmanille tärkeintä on ”maskuliinisen, feminiinisen ja inhimillisen kolmiyhteys”. Gilman haluaa tuoda esille, miten naisilta on kielletty ihmisiksi kehittymisen mahdollisuus. Miehet ovat ennen kaikkea ihmisiä, naiset naisia. ”Mieli on kuitenkin ennen kaikkea inhimillinen. Meidän aivojemme kehityksen tärkein erottelija on lajipiirteissämme, ei sukupuoliluonteessa.”

Perustellessaan naisten vapautumista Gilman esittää sen yleensä koko ihmiskunnan kannalta hyödylliseksi. Ratkaisut ovat yleensä liberaalista tasa-arvofeminismistä tuttuja: parannetaan naisten koulutusta, yhteiskunnallisia oikeuksia ja päätösvaltaa perheen sisällä. Toisaalta jotkin Gilmanin muotoilut naisten luonteenomaisista taipumuksista hoivaan ja kasvatukseen ennakoivat myöhemmin kehittynyttä radikaalimpaa amerikkalaista kulttuurifeminismiä.

Millainen on Gilmanin esseiden anti sata vuotta myöhemmin? Verrattuna Virginia Woolfin ja Simone de Beauvoirin edelleen puhutteleviin klassikkoteoksiin Gilmanin poliittiset näkemykset ovat ennestään tuttuja vain marginaalisen pienelle lukijaryhmälle. En usko, että tilanne tulee muuttumaan tämän käännöskokoelman myötä.

Suomentaja Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa esipuheessaan, että vaikka osa Gilmanin ”näkökannoista on selvästi aikansa vankeja”, hänen perusteluihinsa tutustuminen voisi toimia nykykeskustelun sokeiden pisteiden paljastamisessa:

”Onkin jännittävää huomata kuinka Gilman joutuu puolustamaan meidän näkökulmastamme ilmeisiäkin kantojaan, koska hänen teksteistään suivaantuneet vanhoilliset pataluhat olivat hyvin lyhytnäköisiä ja ahdasmielisiä naiskysymyksessä. Jos vielä pystytään vertaamaan näitä tässäkin teoksessa esiin tulevia argumentteja ja näkökulmia nykypäivän kehitykseen, saatamme päästä oman lyhytnäköisyytemme äärelle: kenties meilläkin on vastaavia aatteellisia sudenkuoppia, joihin putoamme huomaamattamme kerta toisensa jälkeen.”

Ajatus on hieno, periaatteessa. En kuitenkaan ole varma toimiiko se Gilmanin kohdalla. Silloin kun hänen näkemyksensä eivät tunnu itsestäänselviltä, ne ovat sukupuolipoliittisen keskustelun kannalta historiaan jääneitä. Suurin osa ainakin tähän kokoelmaan valituista kirjoituksista maistuu ideologisesti tavattoman vanhanaikaisilta.

Esimerkiksi kirjoituksessaan ”Miehet ja taide” Gilman tarkastelee aikanaan yleisesti hyväksyttyä oletusta suurten naistaiteilijoiden puuttumisesta. Hänen tehtävänsä ei ole lähteä kieltämään tätä ”vallitsevaa asiaintilaa” vaan etsiä sille selityksiä. Merkittävin taustatekijä on naisten taiteellisten kykyjen tehokas ehkäiseminen, joka pakottaa heidät tuottamaan puhtaasti koristeellista ja merkityksetöntä käsityötä:

”Naiset kuitenkin askartelevat edelleen alkukantaiseen tapaan vahakukkia, sukivat hiuksiaan ja kampalankaa, sekä koruompelevat lauseita pahvinpaloihin, valmistavat mielipuolisia täkkejä, mattoja ja koreja, ikään kuin eläisivät edelleen kaukana menneisyydessä tai kuuluisivat alempaan ihmislajiin.”

Myönnettäköön, että näkökulmat saattavat olla nykylukijalle ainakin yllättäviä ja hauskoja. Käsitykset maskuliinisesta ja feminiinisestä ovat vaihtuneet huomattavasti sitten Gilmanin päivien, mikä epäsuorasti todistaa erään esseistin keskeisistä väitteistä: miehen ja naisen rooleja ei voi pitää täysin luonnollisina ja ikuisina. Toisaalta Gilman löytää myös perusmaskuliinisia luonteenpiirteitä kuten ”intohimo, taistelunhalu ja itseilmaisu”. Mies rehentelee luonnostaan kun taas nainen valikoi ja muokkaa – tällaiset erot Gilman paikantaa jopa siemennesteeseen ja munasoluun! Tämän pohjalta hän päätyy esittämään, että 1900-luvun alun miesvaltaisen korkeataiteen suurin ongelma on juuri omahyväinen, rajaton itseilmaisu, henkilökohtaisessa tunnemaailmassa piehtaroiminen:

”On helppo löytää kilometritolkulla runoutta, joka perustuu pääosin miesten jatkuvalle ruikutukselle naisten perään. Se ei kuitenkaan missään määrin ole niin suuri osa elämää kuin arvon runoniekat kuvittelevat. Seuraavat hyllymetrit täyttyvät runoilijoiden muista tunteista, eikä niitä osata ilmaista vaiteliaasti, vaan aina nousee esiin maskuliinisen hyökkäävä näkökulma. Jos runoilija kokee tuskaa, hänen on pakko kaataa se kaikki esiin, jotta muut voivat jakaa hänen murheensa ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan.”

Mitähän kirjoittaja olisi tuuminut vaikka 1900-luvun lopun aggressiivisen tunnustuksellisesta feministisestä kirjallisuudesta? Todella merkittävä taide oli hänelle sukupuoliajattelusta vapautunutta taidetta, joka ilmaisee enemmän yleisinhimillisiä kuin henkilökohtaisia tuntemuksia.

Jälkiviisaasta näkökulmasta jotkin Gilmanin heitot eivät kestä lainkaan päivänvaloa: hänen rotuerottelua puolustavat näkemyksensä ihmiskunnan kehityksestä on tuotu esille viime vuosien postkolonialistisessa tutkimuksessa. Ajattelija, joka hauskasti ja kärkevästi toi esille sekä miehen ja naisen välisten erojen keinotekoisuuden että niiden kulttuurisen vahvistamisen mekanismit, ei kyennyt hahmottamaan samanlaista ideologisesti tuotettua rakennetta rodulle perustuvassa erottelussa. Näitä nykylukijan kannalta ongelmallisia julistuksia ei tosin tästä kokoelmasta löydy.

Sittenkin suppea valikoima

Kirjan loppuun sijoitetut selitykset ja taustat ansaitsevat kiitosta. Kirjoitusten alkukieliset nimet ovat tosin sieltä unohtuneet. Vuosimerkinnät paljastavat, että niminovellia lukuun ottamatta kaikki tekstit ovat vain kahden vuoden ajalta. Ne ovat peräisin joko Gilmanin julkaisemasta Forerunner-lehdestä (kaikki vuodelta 1910) tai esseekokoelmasta Our Androcentric Culture (1911). Miksi näin kapea otanta? Onko haluttu korostaa sitä, kuinka kirjoitukset ovat nimenomaan sata vuotta vanhoja?

En halua heittäytyä nyrpeäksi, sillä Gilmanin suomentaminen on mielestäni hieno asia. Jos Savukeitaan tapaiset pienkustantamot eivät tarttuisi tällaisiin teksteihin, meillä olisi kirjallisuushistoriasta vain uusintapainoksia kaikkein ilmeisimmistä klassikoista. Uskallan silti väittää, että tämä valikoima ei ole edustava Gilmanin kirjailijanlaadun suhteen.

Fiktioteksteistä on valittu mukaan suoraviivaisia rakkauskertomuksia, jotka muistuttavat kasvatusoppaita ja päättyvät onnellisesti tasa-arvoisen avioliiton kynnykselle. Gilman oli joskus kokeilevampikin: hän kirjoitti esimerkiksi tarinan, jossa oli kaksi vaihtoehtoista lopetusta, kommentoidakseen fiktiivisten naiskohtaloiden vakiintuneisuutta. Hän kirjoitti myös runsaasti allegorisia eläintarinoita, joissa eläinten suuhun laitetut puheet parodioivat ”normaalia” sukupuolikäyttäytymistä. Tässä kokoelmassa eläimet esiintyvät vain kiistakirjoituksissa, joko ihmisten uhreina tai vaarallisina taudinkantajina.

On sinänsä kiinnostavaa lukea, millaisin argumentein 1900-luvun alussa voitiin puolustaa eläinten elinolojen parantamista ja teurastamisen helpottamista. Sen sijaan Gilmania eivät vielä kiinnosta omana aikanamme kiivainta keskustelua herättäneet eläinoikeuskysymykset. Vaikeimmat eettiset ongelmat tappamisen oikeutuksesta sivuutetaan lopulta helposti viittaamalla ”luonnon lakiin” tai ”Jumalan tahtoon”. Tämän kriitikon näkökulmasta esseisti-Gilman onkin lähinnä aatehistoriallisesti kiinnostava. Yhteiskunnallisena kertomakirjailijana hän on parhaimmillaan loistava, kuten kokoelman niminovelli edelleen todistaa.