Edvard II (Edward II)

Edvard II kuuluu Hamletin lailla niihin näytelmiin, joiden lopussa hurmevirta pyyhkäisee vanhat vallanpitäjät aikakirjoihin, ja uuden kuninkaan tehtäväksi jää haudata ruumiit. Shakespearen aikalaisen Christopher Marlowen (1564–1593) kuningasnäytelmästä tosin puuttuvat lähes tyystin Hamletille tunnusomainen komiikka ja syvämietteisyys. Marlowe kuvaa heikon Edvardin valtakauden loppua tiukan kronologisesti, vallansiirtoja objektiivisesti tarkkaillen.

Edvard II:sta on turha etsiä sankareita. Keskiössä on oikukas, heikko kuningas, joka hylkää valtansa tukipilarit – piispat, aateliston ja kansan – huvitellakseen talonpoikaissyntyisen suosikkinsa kanssa. Kuninkaan mielitietty, ranskalainen sotamies Gaveston vaikuttaa vallanjanon juovuttamalta kiipijältä, eivätkä sen jalommat motiivit elähdytä aatelistoakaan, jota kismittää kuninkaan suosikin alhainen syntyperä. Rakkaudessa syrjäytetty kuningatar Isabella riutuu Edvardin perään, mutta kääntyy sitten tätä vastaan ja ottaa vuoteeseensa kuninkaan pahimman vihollisen, Mortimerin.

Näytelmän tapahtumat alkavat keskeltä tarinaa Gavestonin palatessa maanpaosta Edvardin luo. Aateliset nousevat kapinaan, kun näkevät, miten kuningas käytännössä luovuttaa vallan suosikkinsa käsiin. Kaikki keinot otetaan käyttöön monarkin silmäterän nujertamiseksi. Gavestonin tuhon jälkeen Edvard onnistuu vielä kouristuksenomaisesti takertumaan kruunuunsa, ennen kuin kohtaa kammottavan kuoleman palkkamurhaajan kädestä. Lopussa valtaistuimen perinyt Edvard III mestauttaa kuninkaan vastaista kampanjaa johtaneen Mortimerin ja toimittaa petollisen äitinsä Isabellan Toweriin. Nuoren valtiaan suru ja katkeruus jäävät viimeisiksi tunnoiksi esiripun laskeutuessa.

Tilaa tulkinnoille

Edvard II voittanee teatterissa sen, minkä se lukukokemuksena häviää. Tarinakehyksen väljyys ja henkilöhahmojen luonnosmaisuus tai ailahtelevuus antavat tilaa ohjaajan ja näyttelijöiden tulkinnoille. Pelkästään luettuna näytelmä jättää paljon kysymyksiä avoimiksi. Koska Gavestonin ja Edvardin suhteen syntyä ei kuvata, eikä heitä ei juuri näytetä intiimisti kahden, ei heidän suhteensa aitoudesta pääse perille. Onko siinä kyse kuninkaan oikusta ja alamaisen pyrkyryydestä vai oikeasti rajoja rikkovasta rakkaudesta? Samoin jää epäselväksi, onko Isabella näytelmän alussa vilpitön surressaan menetettyä rakkautta vai näytteleekö hän murhetta säätynsä ja asemansa velvoittamana. Todennäköisimmältä vaikuttaa, että Gavestonin ja Isabellan kiintymys kuninkaaseen on vain osittaista, kun taas Edvardin takertuva rakkaus todellista ja sokeudessaan traagista.

Ihmissuhteiden sijaan teksti keskittyy vallan vaa’ankielen heilahteluihin, jotka tahdittavat alusta alkaen väistämättömältä tuntuvaa tuhoa. Marlowe ei ota kantaa tai kommentoi, vaan näyttää, miten ihminen toimii äärimmäisissä tilanteissa, joissa kompromissit käyvät mahdottomiksi. Tarkkaileva asenne näkyy tekstissä, joka on enimmäkseen toiminnallista dialogia, ei henkilöiden tuntoja luotaavaa monologia. Koruton kieli korostaa luo näytelmään välittömyyden tuntua ja tuo henkilöt katsojaa lähelle.

Vaikuttavimmillaan näytelmä on huipentuvassa viimeisessä näytöksessä, jossa vangittu Edvard pakotetaan luovuttamaan kruunu ja jossa Mortimer kasvaa voimantunnossaan hallitsijan mittasuhteisiin juuri ennen tuhoutumistaan. Epävarmuus, epätoivo ja raivokas kostonhalu vaihtelevat Edvardin viimeisissä puheissa: ”Mutta kun muistan olevani kuningas, / minusta tuntuu, että minun tulisi kostaa vääryydet, / jotka Mortimer ja Isabella ovat minulle tehneet. / Mutta mitä ovat kuninkaat, kun valta on mennyttä, / muuta kuin pelkkiä varjoja aurinkoisena päivänä? / Minun aateliseni hallitsevat; minä kannan kuninkaan nimeä.” ”Tiikerin maidolla ruokitut epäinhimilliset olennot, / miksi ahmaisette hallitsijanne vallan? / Diadeemini, tarkoitan, ja syyttömän elämäni. / Katsokaa hirviöt, katsokaa! Minä kannan jälleen kruunuani!” ”Älä kutsu minua herraksi, pois, kadotkaa. / Antakaa anteeksi, suru tekee minusta hullun.” Mortimer puolestaan toistaa Edvardin virheet yliarvioimalla yksinvaltansa mahdin: ”Vihollisiani minä tulen vainoamaan, ystäväni ylennän, / ja kuka uskaltaisi valvoa sitä, mitä minua haluttaa käskeä? / Major sum quam cui possit fortuna nocere / [Minä olen liian suuri kohtalon vahingoitettavaksi.]” Yksilön ja hallitsijan roolit tuntuvat näytelmässä yhteen sovittamattomilta. Valta jäytää ihmistä ja saa hänet tekemään päätöksiä, jotka jouduttavat hänen omaa loppuaan.

Vaikka Marlowen näytelmä perustuu väljästi historiallisiin lähteisiin ja kuvastaa kirjoittamisajankohtansa arvoja, sen kantavat teemat eivät ole aikaan sidottuja. Näytelmä olisi helppo sovittaa nykypäivän valtakeskuksiin tuhoamatta sen alkuperäistä henkeä.

Kommentaareja ja käännöskommelluksia

Edvard II on ensimmäinen Marlowe-suomennos, ja siksi onkin hyödyllistä, että teos on varustettu noottien lisäksi peräti kolmella kommentoivalla esseellä, joista yksi käsittelee näytelmän teemoja ja tulkintoja (kirjoittajana Lasse Kekki), toinen historiallista Edvard II:a (Jarmo Haapanen) ja kolmas syventää näytelmässä olennaista sodomia-teemaa (Lasse Kekki). Kekki keskittyy esseissään tulkitsemaan näytelmää sukupuoli-identiteettiä ja sen rakentumista tarkastelevan queer-tutkimuksen näkökulmasta. Vanhan tekstin ja tuoreen tulkinnan yhdistelmä tekee klassikosta uudella tavalla kiinnostavan nykylukijan silmissä.

Käännös ei sen sijaan parhaalla mahdollisella tavalla välitä alkutekstin ansioita. Haapasen ja Kekin suomennos tuntuu tasapaksulta ja onnistuneimpiakin kohtia häiritsee usein jokin kauneusvirhe. Ongelmia syntyy siitä, että teksti on suomennettu merkityksen mukaan, usein sanasta sanaan englanninkielisten runosäkeiden lauserakenteita mukaillen. Niinpä suomennos tuntuu paperimakuiselta ja on tarpeettoman monisanainen. Monet tyylilliset keinot, kuten tarkkaan ajoitettu toisto, painokkaat lauserakenteet ja allitteraatio on jätetty vastineetta. Kun Warwickin jaarli toteaa jylhästi: ”All that he speaks is nothing; we are resolved”, käännös kuuluu: “Millään, mitä hän sanoo ei ole merkitystä,/ olemme päätöksemme tehneet.” Suomennoksessa Canterburyn arkkipiispa toteaa latteasti: ”Nyt minä olen helpottunut.” (Vrt. ”Now is my heart at ease.”) Molemmissa esimerkkitapauksissa merkitys kääntyy periaatteessa oikein, mutta tyyli ja sävy eivät.

Toisaalla taas suoranaiset käännösvirheet pistävät silmään. Suomennoksessa Edvard kysyy ”Onko kukaan kuningas koskaan mitätöinyt itsensä kuten minä?” ja seuraavassa hetkessä julistaa olevansa ”vihan ja vimmaisen raivon” vaientama aatelisten valtapyrkimysten takia. Tässä kontekstissa kummallinen itsesyytös paljastuu kääntäjän erheeksi. ”Was ever king thus overruled as I” ilmaisee komeasti Edvardin katkeruuden siitä, että aateliset pakottavat hänet alistumaan tahtoonsa. Toisaalla kuningatar Isabella kuvaa kohtaloaan Mortimerille seuraavasti: ”onneton kuningatar, / jonka sisällä lävistetty sydän huokailee – ole kirottu.” Sydän ei kuitenkaan kiroa alkutekstissä mitään, vaan kuningattaren tukahdutetut huokaukset repivät riutuvaa sydäntä (kirjaimellisehko käännös lauseesta ”miserable queen, / whose pining heart her inward sighs have blasted”).

Yli neljäsataa vuotta vanhan klassikon kääntämisessä riittää karikoita. Joku voi pitää kääntämistä itsessään arvokkaana, vaikka teoksen tyyli ja merkitykset kärsisivät – häviäähän hyvissäkin käännöksissä aina nyansseja. Puolitekoinen tai osin virheellinen suomennos tekee kuitenkin karhunpalveluksen alkutekstille, josta se antaa väljähtyneen vaikutelman. Tyylin muuttuessa muuttuu koko teos. Haapasen ja Kekin käännös ei ole ollenkaan mahdottomimmasta päästä, mutta Marlowen karunkauniiseen kieleen saa paremmin tuntumaa, jos lukee alkutekstiä käännöksen rinnalla.