Água viva - ajatuksen takana

Brasilialaiskirjailija Clarice Lispectorin (1925-1977) Água viva on upea, suggestiivinen ja älyllisesti haastava sukellus aistimisen, kielen ja luomistyön toisiinsa kietoutuviin syvänteisiin. Se on rakkauskirjeeksi naamioituva, vapauttava ja hengenvaarallinen matka kohti aluetta ajattelun takana, yritys lähestyä sanoilla voimia, jotka yhtaikaa pakenevat kieltä ja muodostavat sen näkymättömän pohjavirran.

Água viva on siis, kuten sanottu, eräänlainen rakkauskirje. Nainen kirjoittaa rakastetulleen; pyrkimyksenä hänellä on puhua nyt sanoin sellaisesta, mille hän siihen saakka on löytänyt ilmauksen ainoastaan maalaten, kuvien välittömässä, äänettömässä läsnäolossa. Onko kielen merkkien kautta samoin kuin musiikissa tai maalaustyössä ylipäätään mahdollista syvimmässä merkityksessä puhua itsestään, mahdollista tavoittaa samanlaista estotonta yhteyttä ruumiillisuuteen, aistimuksiin, symbolisen merkityksen tuolle puolen jäävään värähtelyyn, olemassaolon alati pakenevaan virtaan?

Lispectorin päähenkilö uskoo, että on – siinä hänen häkellyttävä, hurmaava optimisminsa: ”Ja nyt kun joudun käyttämään tässä sanoja sinun takiasi, niiden on muodostettava melkein yksinomaan ruumiillinen sisältö – kamppailen vielä viimeisen värähdyksen kanssa. Jotta voisin kertoa sinulle todellisuuteni kerroksen, kirjoitan lauseen sanoista jotka muodostuvat pelkistä nyt-hetkistä. Lue sitten aikaansaannokseni joka on puhdasta värähtelyä, vailla sisältöä, tyhjyyttään kuplivien tavujen merkitystä lukuun ottamatta (…)”.

Vastaus löytyy sanojen takaa, pisteestä jossa kieli alkaa siitä mihin sanat päättyvät, missä oleminen voi avautua vaikenevan kielen rakosista. ”Kuule minua, kuule hiljaisuutta. Se mitä sanon sinulle ei ole koskaan sitä mitä sanon vaan jotain muuta. Ota kiinni tämä ’muu’ joka pakenee minua, vaikka elän siitä ja olen kimaltelevan pimeyden pinnalla.” Minkään abstraktin tai kiinteän tavoittelusta ei kuitenkaan ole kysymys, päinvastoin. Ennemminkin se, mitä Lispector etsii, on jotakin, mikä määrittyy juuri vastakohtana kaikelle käsitteelliselle, yleiselle, symboliselle, liittyen sen sijaan ruumiillisuuteen, haluun, syvimpään intiimiyteen; itsenä oleminen on pikemminkin itseksi tulemista, keskeytyksetöntä synnyttämistä: kertoa itsensä on tavoittaa virtaavan veden virtaus.

Toisaalta juuri tähän paradoksiin sisältyy kuitenkin myös mahdollisuus: kirjoittaminen jatkuvana oman itsen luomisena. Synnytys- ja kohtukuvasto värittää Água vivaa kauttaaltaan. Ruumiillista synnyttämistä ja henkistä luomista ei ainoastaan vertauskuvallisesti rinnasteta toisiinsa, vaan koko metafyysinen kuilu niiden väliltä katoaa. Kirjoittaminen on fyysistä synnyttämistä, se on kirjoittajan sikiämistä kirjoituksessaan hänen pyrkiessään kohti perimmäistä elämisen ja olemassaolon kokemusta – itsen kadottamista ja paluuta kohtuun, ehkä, mutta vain jotta hän voisi syntyä sieltä aina vain uudelleen ja uudelleen. ”Teen itseäni. Teen itseäni kunnes tavoitan ytimen.” Tästä eittämättä myös Lispectorin kirjoituksen avoimuus, tuhlailevuus, sen hersyvä polveilu, joka tekee tyhjäksi yksisuuntaisen etenemisen ja hierarkisoivan analyyttisyyden – ominaisuus joka onkin saanut filosofi-dramaturgi Hélène Cixous’n näkemään juuri Lispectorin esikuvana ajatukselleen écriture fémininesta, naiskirjoituksesta, joka radikaalisti poikkeaisi länsimaiden perinteisen miehisen kaanonin päämääristä ja käytänteistä.

Água vivan päähenkilön kirjoittaminen näyttäytyy siis luomisprosessina, joka ikään kuin pyrkii itse itsensä taakse, alati syvemmälle kohti niitä voimia, sitä olemisen virtaa, josta se saa alkunsa. Tuo alkuperäinen, määrittymätön olemisen lähde on yksinkertaisesti ”se”: sille ei ole sanaa, sillä vaikka ”sitä” kohti voikin pyrkiä sanoilla, ”se” on juuri se, mitä jää jäljelle silloin, kun sanoja ei enää ole. ”En laske leikkiä kun sanon: se on puhdas elementti. Ajan hetken materiaalia. Enkä aineellista mitään: olen nyt todellisessa sen synnytyspuuhassa. Oloni on tokkurainen kuin ihmisellä joka on syntymäisillään.”

Vaaraton tällainen prosessi ei suinkaan ole, kaikkea muuta, eihän panoksena ole vähempää kuin kirjoittajan koko subjekti. Pyrkiessään olemisen ja luomistyön lähteille Água viva onkin väistämättä samalla matka kohti yötä, itsen toista, pimeää puolta, luonnon hallitsematonta julmuutta, alkukantaista kauhua. Kuitenkin, Lispectorin päähenkilö uskoo, lähestyttäessä niitä perimmäisiä kokemuksia, joita kohti hän pyrkii, ei positiivisella ja negatiivisella, julmuudella ja ekstaasilla, enää ole eroa: ”(…) ruumiin ja sielun hurjuus ilmenee raskaiden ja toisiinsa törmäilevien sanojen valtavana vyörynä – ja jotain villiä, alkukantaista ja vihaista kohoaa soiltani, kirottu kasvi joka on antautumaisillaan Jumalalle. Mitä kirotumpi sitä lähempänä Jumalaa. Olen katsonut syvälle itseeni ja huomannut että haluan veristä elämää, ja sen kätketyssä sisällössä on niin suuri intensiteetti että siinä on valoa.” Se haltioitunut tila, jonka Lispectorin päähenkilö kirjan lopulla saavuttaa, on elämän (ja) luomisen ylistyslaulua, autuas tyhjyys joka kuitenkin samalla on äärimmäistä täyteyttä – eräänlainen vapautus joka hakee vertailukohtaa uskonnollisten mystikkojen kokemuksista.

On hienoa, että ai-ai on jatkanut Lispectorin teosten julkaisemista kunnianhimoisessa ”Lue vähemmän” -käännössarjassaan, joka tarjoilee suomalaiselle lukijakunnalle kooltaan pientä mutta sisällöltään suurta maailmankirjallisuutta; neljä vuotta sitten suomeksi ilmestyi Lispectorin pienoisromaani Tähden hetki. Tarja Härkösen sujuva ja kaunis suomennos kohtelee hienovireisesti herkkää ja omaäänistä teosta.