Maldororin laulut

’Yhä edelleen olen täydellisen kykenemätön tarkastelemaan viileästi tuota salamoivaa sanomaa, joka tuntuu minusta joka suhteessa ylittävän kaikki inhimilliset mahdollisuudet’, totesi André Breton 50-luvulla Lautréamontin Maldororin lauluista. Hän muisteli innostusta, jonka tuo vasta uudelleen löydetty Ranskan kirjallisuuden merkillisimpiin lukeutuva klassikko 20-luvun alussa herätti nuoressa surrealistipiirissä. Kuin tyhjästä oli ilmestynyt teos, joka puoli vuosisataa ennen surrealismia tuntui edenneen ’surrealistisessa vallankumouksessa’ pidemmälle kuin kumpikaan liikkeen entisistä profeetoista, Baudelaire tai Rimbaud. Surrealistit näkivät Maldororin laulujen hallusinatorisissa, ylitsepursuavana kymenä toisiaan seuraavissa kuvissa osoituksen voimasta, jonka vapautunut tiedostamaton saattoi kirjallisuudelle tarjota. Eikä nuoria vallankumouksellisia luonnollisesti voinut olla miellyttämättä myöskään katkera iva, jolla teos suomii ihmiskunnan alhaista tekopyhyyttä ja sen pölyyntyneiden kirjallisten konventioiden naurettavuutta.

Kuka kumma siis oli tämä kreivi de Lautréamont? Entä salaperäinen Maldoror? Nimen Lautréamont taakse kätkeytyy nuorena kuollut kirjailija Isidore Ducasse (1846-1870), josta tiedetään hyvin vähän. Ducassen kirjallinen maine perustuu yksinomaan Maldororin lauluihin, lisäksi häneltä tunnetaan vain kaksi proosarunoa ja muutamia kirjeitä.

Tuo vuonna 1870 ilmestynyt, 1920-luvun alussa surrealistien ansiosta laajaan tietoisuuteen kohonnut teos on kuitenkin yksin riittänyt tekemään Lautréamontista kirjallisen legendan. Maldororin laulut on kuudesta ’laulusta’ koostuva vimmainen proosarunoelma, järisyttävä kuvaus antautumisesta pahalle, kapinasta Luojaa ja ihmiskuntaa vastaan. Maldoror on runoelman keskushenkilö, jonka vaiheista emme oikeastaan saa tietää paljoakaan, lähinnä sen, että hän on nuorena ollut hyvä, mutta sitten, ymmärrettyään maailman kertakaikkisen pahuuden, ’ei enää pystynyt sietämään mokomaa elämää vaan heittäytyi määrätietoisesti pahuuden tielle’ ja otti asiakseen ’hyökätä ihmistä ja hänet luonutta Jumalaa vastaan’.

Maldoror liittyy siten mytologian suurten kapinallisten vaikuttavaan joukkoon: Prometheus, Saatana, Kain, Job, Faust…Tässä mielessä Lautréamontin runoelma onkin aikansa lapsi: romanttinen satanismi vaikutti vahvasti Ranskan kirjallisuudessa koko hänen elinaikansa, ja Lautréamontin lukemistoon kuuluivat Byron, Mickiewicz, Poe, Ann Radcliffe, Chateaubriand ja Hugo siinä missä Milton ja Dantekin. Lautréamont on ylipäätään vahvasti tietoinen kirjallisesta perinteestä, eihän hän siekaile sijoittaa teostaan heti ensi säkeistöissä eeppisen runouden vuosituhantiseen jatkumoon. Siinä missä Homeroksen aiheena on ’viha Peleun poian Akhilleun’ määrittelee myös Lautréamont laulunsa juuri vihan eepokseksi. ’Lecteur, c’est peut-être la haine que tu veux que j’invoque dans le commencement de cet ouvrage!’ alkaa ensimmäisen laulun toinen säkeistö. (Valitettavasti viittaus jumalalliseen invokaatioon ei ole säilynyt suomennoksessa: ’Lukija, vihaako sinä haluat minun ryhtyvän käsittelemään tämän teoksen alkumetreillä!’)

Vihansa Maldoror päästääkin valloilleen. Raivon, julmuuksien, kuvottavuuksien ja kaikenpuolisten perversioiden esitys etenee hekumallisin sanavyörytyksin ja mustaa valoaan hohkavin kuvin: ’Minä (…) käytän nerouttani maalatakseni eteenne julmuuden herkulliset nautinnot’, Lautréamont lupaa. Maldororin lauluissa kuvataan, kuinka pieniä tyttöjä heitetään koirien raadeltaviksi, ammutaan kiväärillä kohti haaksirikkoisia, katkaistaan kaula pikkulapsilta, kidutetaan säälimättä rupikonnaa, paritellaan naarashain kanssa… Tuhoamisvimmassaan Maldoror haaveilee täilaumasta, joka puhdistaisi maailman lopullisesti ihmissaastasta: ’Jos täit peittäisivät maan niin kuin hiekanjyvät rannan, ihmissuku tuhoutuisi hirvittävien tuskien vallassa. Mikä näky! Ja minä enkelinsiivin liikkumattomana yläilmoissa tuota näkyä tarkastelemassa!’

Mutta kuten täi-fantasia jo antaa aavistaa, ei pahuuden hehkutus Maldororin lauluissa suinkaan ole yksioikoista. Päinvastoin, menetetystä lapsuuden viattomuudesta haaveileva Lautréamont-Maldoror tuntee lähes riipaisevaa sääliä ajatellessaan ihmiskunnan kovaa kohtaloa piittaamattoman Luojan armoilla. Romanttis-satanistiseen kapinaan ja rumuudella mässäilyyn yhdistyy aitoromanttinen äärettömyyskaipuu, prometheusmainen halu ylittää inhimilliset rajat. Seuraten Hugota, jonka mukaan ’ei ole olemassa niin viheliäistä, epämiellyttävää, saastaista ja rähmäistä hirviötä, / ettei senkin silmistä loistaisi tähtien äärettömyys’ Maldoror puhuttelee rupikonnaa: ’Sinäkö se olet, rupikonna!… Suuri rupikonna!… Kovan onnen rupikonna!… (…) mitä sinä olet tehnyt limaisille ja löyhkääville märkänäppylöillesi, näytät niin ihanalta? (…) Minä näin sinut! Poloinen rupikonna! Kuinka silloin ajattelinkaan äärettömyyttä ja samanaikaisesti omaa heikkouttani.’ Kirjallisuuden taikapeilissä kaunis muuttuu iljettäväksi ja iljettävä kauniiksi, kuten Baudelaire jo oli ’Raato’-runossaan osoittanut.

Muodonmuutokset ’riivaavat Maldororin maailmaa samoin kuin Danten helvettiä’, kirjoitti aikoinaan osuvasti kirjailija-esseisti Maurice Blanchot jo klassikoksi muodostuneessa tutkimuksessaan. Maldororin laulujen maailma on alituisessa liikkeessä, jatkuvien metamorfoosien kourissa. Näyt etenevät unen logiikalla, seuraavat toisiaan, vaihtuvat, palaavat takaisin ja sulautuvat yhteen kuin painajaisessa tai uskonnollisessa hurmiossa. Ei siis ole ihme, että Lautréamontin mieliympäristöjä ovat yöllinen kuunvalo ja valtamerten syvyydet. Kuu vaiheineen viittaa mytologiassa muodonmuutoksiin ja petollisuuteen, ja se on perinteisesti liitetty niin magiaan kuin naiseuden mysteeriin, valtameri puolestaan näyttäytyy määrittelemättömänä voimana, muodonmuutosten luotaamattomana alkukehtona, joka kihisee yhtaikaa hirvittäviä ja suurenmoisia olioita.

Vastaavasti kuin Maldororin laulujen maailma on toinen toistaan villimpien metamorfoosien näyttämö, määrittää sama kiihkeä liike ja jatkuva epävarmuus teosta myös kirjallisen muodon tasolla. Runoilijan ääni vaihtuu varoittamatta Maldororin omaan julistukseen ja takaisin. Vielä häkellyttävämpi on eeppisen julistuksen keskellä se leikkisän ironinen etäisyys, jolla Lautréamont-Maldoror suhtautuu omaan tekstiinsä. Kuvat kulkevat suurieleisinä vyöryinä, mutta ollessaan pompöösi kirjailija on sitä täysin tietoisesti nauraen itselleen ja sille retoriselle traditiolle, jota hän yhtaikaa jatkaa ja panee halvalla: ’Olen ilman tunteilun häivääkään päättänyt lausua teille tämän vakavamielisen ja kylmän säkeistön, jonka nyt saatte kuulla.’ Maldororin laulut on levottomuutta herättävä yhdistelmä vaistonvaraista kiihkoa ja äärimmäistä tietoisuutta omasta kirjoituksesta. Tiedostamattoman syvyyksistä estoitta kumpuavat kuvat yhdistyvät parodiaan ja pastissiin synnyttäen tekstin, joka purkaa itse itseään, sanoo alituiseen itseään vastaan ja saattaa milloin tahansa kääntyä nurin niskoin jättäen lukijan haukkomaan henkeään ja koettamaan turhaan saada varmuuden siitä, milloin kirja puhuu vakavissaan ja milloin se vain irvailee.

Marko Pasanen ansaitsee käännöstyöstään hatunnoston. Lautréamontin pitkät, monipolviset, lukemattomin määrein paisutetut virkkeet antautuvat harvinaisen huonosti suomen syntaksille, ja Pasanen on minusta selviytynyt tehtävästi olosuhteisiin nähden hyvin. Pieniä kauneusvirheitä on (kiireessä?) jäänyt sinne tänne – ’Rupikonna istahti reisilleen (jotka muistuttavat niin ihmisen vastaavia)’ – mutta muutama kankeus siellä täällä ei toki hyvää työtä tärvele. (Vähän sapiskaa on tosin annettava kustantajalle luvattoman monista oikoluku- ja tavutusvirheistä sekä siitä, että ensimmäisen laulun ensi säkeistöt on taitettu pötköksi.)

Yhden toivomuksen Maldororin laulujen suomennos kuitenkin minussa herättää. Tämänkaltaiseen teokseen olisi kyllä kaivannut, jollei suorastaan nootteja kuten käytännössä kaikissa ranskankielisissä editioissa, niin vähintäänkin esipuheen antamaan lukijalle edes joitain suuntaviivoja siihen ajallisesti jo sangen etäiseen kirjalliseen kontekstiin, jota vastaan Lautréamontin runoelma toimii. Tällaisen tiedon tarjoaminen ei ainakaan minusta ole lukijan kahlitsemista tai aiheetonta pedanteriaa (ainahan pitkäpiimäiset selittelyt voi halutessaan hypätä yli), vaan päinvastoin vanhan teoksen avaamista koko rikkaudessaan mahdollisimman monelle.