Miska Valoksen esikoisromaanissa yhdistyvät kunnianhimoinen kerronta ja päähenkilön sisäisen maailman tarkka kuvaus.

Kyllä ne tietää, ne ei vaan tajua mitä se käytännössä tarkoittaa. Enkä mä – Tuntuu liian henkilökohtaselta. Joku päivä mulla on viikset ja sitten ne saa diilata sen kanssa. Ihan kuin sillä olis jotain väliä mitä ne tajuaa ja ei tajua. (s. 104.) 

Itsensä määrittely, seksuaalisuus ja kaikki siihen liittyvät tunteet ja toiminta ovat olleet olennainen osa modernia nuortenkirjallisuutta jo 1960-luvulta lähtien. Vuosituhannen taitteessa kotimaisen nuortenkirjallisuuden yhdeksi alalajiksi vakiintui sateenkaarikirjallisuus, joka kertoo seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvista nuorista.  

Muunsukupuolisuutta tai transsukupuolisuutta on kuvattu viime vuosina nuortenkirjoissa myös kirjailijan omakohtaisten kokemusten tai aihetta työstävän nuoren läheisen näkökulmasta (esimerkiksi Riina Mattilan Järistyksiä, WSOY 2018, ja Marja Björkin Poika, Like 2013). Toisaalta tutkittua tietoa on jo tarjolla niin paljon, että myös kokeneet ja asemansa vakiinnuttaneet nuortenkirjailijat voivat tarttua aiheeseen. Hyvä esimerkki on Mila Teräksen nuortenromaani Amiraali (Otava 2020). Se kertoo teini-ikäisestä Niilosta, joka ei vielä halua määritellä sukupuoli-identiteettiään.  

 

Perhe on paras ja pahin  

Miska Valoksen (s. 2002) esikoisromaani Sisäsiisti kertoo taidelukion toista luokkaa käyvästä transpoika Esrasta, joka on aloittanut hormonihoidot omin päin ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Alun sitaatti tiivistää havainnollisesti Esran ajatukset vanhempien reaktioista.  

Perhedynamiikan kuvauksessa Valos tavoittaa tunteita, tilanteita ja välähdyksiä. Hän päästää lukijan hyvin lähelle, melkein tirkistelemään perheen jännitteisiä suhteita. Valos luo taitavasti tihentyvää intensiteettiä. Esimerkiksi ”Taikapiiri”-niminen luku kertoo Esran perheen jo alusta alkaen tuhoon tuomitusta joulun vietosta kesämökillä. Se on dramaturgisesti taitavasti rakennettu trilleri, jossa perheenjäsenten kohtaamattomuus tiivistyy lakoniseen tai todelliset tunteet patoavaan vuoropuheluun.  

Toisella tavalla vahva ja samastuttava kuvaus löytyy luvusta ”Katuessa sen tietää”, jossa Esra muuttaa omilleen. Kesken muuttokuorman kantamisen isä väsähtää ja Ikean runkopatja jää niille sijoilleen kadulle asunnon ulko-oven eteen. Tässä kohtauksessa Valos työstää viiltävän tarkasti teini-ikäisen itsenäistymistä ja perheestä irtaantumista. 

Esran äiti kirjoittaa omaan elämäänsä keskittyvää esikoisromaania ja isä on tunnettu elokuvaohjaaja, jonka karisma tuo omat haasteensa perheen arkeen:  

Sisällä isä jääkin odottamaan minua, odottaa että ehdin hänen rinnalleen, tekee meistä yksikön kulkiessamme käytävällä rinnatusten. Hänen voimakentässään minäkin olen kiusallisen korostunut. (s. 34.) 

Jännitettä lisää vielä entisestään se, että Esra on näyttelijänä mukana isän ohjaamassa elokuvaproduktiossa ja hän tekee välillä havaintoja isänsä työskentelymetodeista myös ulkopuolisen työryhmän jäsenen silmin. Toisaalta Esra arvostaa sivuroolista saamaansa työkokemusta mutta kokee myös, että ei pääse ilmaisemaan itseään isän kriittisen katseen alla niin hyvin kuin haluaisi.  

Esra kykenee erittelemään ajatuksiaan ja tuntojaan hämmästyttävän tarkasti. Siksi lukijan on helppoa luottaa ja kiintyä keskushenkilöön.  

Tunnistan ympäristöstäni hiertymiä, joillekin puhutaan terävämmin, joistain asioista vaietaan tullessani huoneeseen. Jos raapaisisi juuri oikeasta kohdasta, alta kuoriutuisi jotain kihisevää ja rumaa, jotain valuisi ulos kuin puhkaistusta paiseesta. (s. 121.) 

 

Esra ja Priska, osa jatkumoa  

Esikoiskirjailijana Valos esiintyy hyvässä mielessä itsetietoisena ja varmana. Sisäsiististä löytyy kokeellisuutta sekä tietoista halua uudistaa aiempaa nuortenkirjakerrontaa. Osa dialogista on upotettu osaksi suorasanaista kerrontaa siten, että vuoropuhelun ensimmäinen sana on suuraakkosin, esimerkiksi tähän tapaan: 

ajattelen Hilleviä ryntäämässä ulos luokasta, opettaja nauroi pilkallisesti ja sanoi Ei vaan VOI olla teidän ikäisellä noin vaikeaa elämä ja minä mutisin Mitä vittua sä siitä tiedät. Jos olisin istunut eturivissä opettaja olisi ehkä kuullutkin. (s. 303.) 

Tällaisen epäsuoran kerronnan kautta Esra myös arvottaa erilaisia toteamuksia ja dialogia. 

Sisäsiisti on klassinen kehityskertomus, jossa Esra löytää vähitellen oman tilansa ja paikkansa. Samalla oma taiteellinen varmuus ja halu näytellä vahvistuvat. 

Oliko se todella näin yksinkertaista. Olin pitkään näkymätön niin hetero- kuin queer-miehille. Muistutin erehdyttävästi lesboa. Ja nainen joka ei ole miehen pantavissa on tietysti turhin mahdollinen luojan luomus. Nyt ilmeisesti alan olla toisille yksi äijistä toisille söpö pieni homo. Ajattelen aikoja jolloin leikkasin hiukseni ensimmäistä kertaa ja koin feminiinisen kauneusvaluutan menettämisen shokeeraavat seuraukset. Enää en saanut pummittua röökiä, miehet eivät katsoneet tavalla jota olin pelännyt mutta jota huonoina päivinä aloin kaivata näkymättömyyden sijasta. Ja nyt taas muutos. (s. 234.)  

Keskushenkilön transprosessi ei kuitenkaan ole romaanin keskiössä, mikä on hyvä ratkaisu. Fokus on nimittäin nuoruuden etsikkoajassa, ihmissuhteissa, ystävyyden eri tasoissa ja kohtaamisissa. Sisäsiistin ystävyyden kuvauksessa on samaa keveyttä ja pirskahtelua kuin Merja Otavan aikanaan käänteentekevässä Priskassa (1959). Ystävysten välinen solidaarisuus ja lojaalisuus, rinnalla kulkeminen kriiseissä, tuo Valoksen teokseen aivan erityisen latauksen. 

Huomiota kannattaa kiinnittää siihenkin, että Sisäsiisti on saanut kirjastoluokituksen sekä nuorten että aikuisten kirjallisuudeksi. Sisäsiisti on hyvä näyte kotimaisen nuortenkirjallisuuden kunnianhimosta esimerkiksi kerronnan, ajankohtaisten teemojen ja yhteiskunnallisen merkittävyyden suhteen. Se viestii, että nuortenkirjallisuus on oikeasti raikasta ja parhaimmillaan havahduttaa aikuisenkin tarkkailemaan omaa suhdeverkostoaan niin perheen kuin ystävienkin osalta aivan uudesta kulmasta.  

Romaanin kuvituksena on Valoksen ottamia mustavalkoisia neliön muotoisia valokuvia, jotka toimivat perinteisen kuvittamisen sijaan pikemminkin mielenmaisemina päähenkilön vaihtuville tunnetiloille. Olen jo pitkään kaivannut nuortenkirjallisuuteen enemmän visuaalisuutta, ja Sisäsiistin kuvitus antaa uskoa siihen, että kustantajakin ymmärtää entistä paremmin kuvan merkityksen myös ajatusten tasaajana, mielen lepuuttajana kesken intensiivisen lukukokemuksen.  

Jaa artikkeli:

 

Päivi Heikkilä-Halttunen

Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjakriitikko ja tutkija Tampereelta.