cancel

”Ihmiset hymyilevät minulle kauniisti. Yritän olla ajattelematta mitään muuta kuin että on mukava miten he hymyilevät minulle.” (s. 61.) 

Muistan hieman huolestuneeni, kun näin V. S. Luoma-ahon uuden teoksen kannen. Vaaleanpunaisessa, deleten (2021)  tavoin glitchaavaksi sotkuksi muuttuvassa cancelin kannessa pitelee päätään parrakas, valkoinen miesoletettu. 

Onko Luoma-aho, parrakas valkoinen mies hänkin, asettamassa itseään niin sanotun cancel-kulttuurin vastaiseksi soturiksi? 

Tietenkään mitään näin tendenssimäistä ei kansien välistä löydy. Tuntuu nololta edes myöntää kirjailijaa aliarvioiva ensireaktioni. Olihan delete, ansioituneen runoilijan toinen novelliteos, monin paikoin viime vuosien mieleenpainuvinta lyhytproosaa. Delete vakuutti erityisesti internetin jälkeisen ajan hengen kuvauksena, enkä saanut Luoma-ahon suggeroimaa kuvastoa ja hermostuttavasti häilyviä tunnelmia pois mielestäni pitkään lukemisen jälkeen. 

Uudessa kirjassaan Luoma-aho on jälleen tuottanut tarinoita, joissa arkiset tekstimaailmat ovat vaarassa murentua omaan mahdottomuuteensa. Niissä ”[h]ämähäkit kutoivat seittejään sillankaiteissa”, ”[a]utot ja polkupyörät kuljettavat niitä jotka yöllä liikkuvat”, ja lapsienkin sisällä asuu ”pelokas, epävarma tyhjyys” (s. 14, 109, 56).  

Cancelissa on huomattavasti vähemmän lukijaa silmiin tökkiviä visuaalisia kokeiluja kuin deletessä, jossa teksti saattoi yhtäkkiä ottaa Powerpoint-esityksen muodon tai olla väärin päin mustalla taustalla. Kiiltomatoon deleten arvostelleen Mia Westerlingin tulkinnassa ”muotojen moninaisuuden voi nähdä myös kommentoivan nykyistä, romaanipainotteista kirjallisuustrendiä”.  

Uudessa kirjassa vastaavaa visuaalisuuteen nojaavaa kokeellisuutta, jota Westerling olisi toivonut deleteenkin lisää, on vain parissa tekstissä. En pidä tätä välttämättä huonona asiana. Cancelin tarinoista esimerkiksi ”Ihmeköynnös” ja ”Tukipuu” ovat klassisen, lopun avoimeksi jättävän novellistiikan muotovalioita. Laadullisesti voisi sanoa, että deleten huiput, kuten ”Maaseudun tulevaisuus” ja ”Niemandswasser”, ylettävät korkeammalle, mutta sen sisarteos cancel on kokonaisuutena vahvempi ja yhtenäisempi. Jälkimmäistä ominaisuutta vahvistaa esimerkiksi se, että parissa novellissa on sama kertoja. 

”Provinssissa” David Foster Wallacelta tutut alaviitteet täyttävät lopulta koko aukeaman, kun kertoja kommentoi retrospektiivisesti yläasteikäisenä Provinssirockissa vierailua isänsä kanssa. Lyhyeen pyörähdykseen festarialueella on tallentunut jotain oleellista kertojan elämästä ja maailmankatsomuksesta. Alaviitteissä puhuu analyyttinen aikuinen, jonka sisälle on kasvanut ”musta, kivettynyt pyörre” (s. 61). 

Masentunut kertojaääni ei sinänsä ole ”Provinssissa” erityisen kiehtova. Tekstin muodon kautta syntyvä ajallis-subjektiivinen vaikutelma sen sijaan on. Leipätekstin ja alaviitteiden suhde on kuin omakohtaisten muistojen uudelleenkirjoittamista tulevien tapahtumien valossa. Menneen itsensä havainnointi vihlaisee: ”Tuolloinen nuori, typerä ja itsekäs minäni ei ymmärrä lainkaan, ainakaan merkittävällä tietoisella tasolla, mitä 50-vuotias isäni hyväkseni tekee.” (s. 57). 

Kirjan parhaimmistoon kuuluvassa ”Mandelbaumin tilissä” Slackiä muistuttava pikaviestikanava antaa raamit tilannekoomiselle (etä-)työpaikkasatiirille, josta paljastuu kosmisen kauhun Möbiuksen nauha. Novellin kuva banaalista Helvetistä, joka on paitsi toiset ihmiset, myös heidän kanssaan samaan ryhmächattiin joutuminen, on hirtehisen hauska ja kammottava. 

Lisää kauhuelementtejä on ”Yöeläimessä”, jossa kertojaa piinaavat vastapäiseen taloon ripustetut kirkkaat heijastimet, joiden on tarkoitus pitää loitolla pöllöjä. Asiaan puuttumista runsassanaisella heippalapulla seuraa demoninen rangaistus: ”siivet aukaisivat sylinsä ja levittivät pimeyden asuntooni” (s. 136–137). Tavallisen kuolevaisen ei pidä koskea valon ja pimeän järjestykseen. 

Poikkeusajan todistaja 

”Havahduin siihen, että olin, jos nyt en tavattoman onnellinen, niin vähintäänkin tyytyväinen”, kertoja toteaa aloitusnovellissa ”Onnen aika” (s. 6). Tämän onnellisuuden taustalla on koronaviruspandemia, jonka poikkeustilakeväästä tarina menneessä aikamuodossa kertoo. 

Muutenkin askeettista elämää viettäneelle ja omaa fyysistä olemustaan väheksyvälle kertojalle poikkeustila on ”kuin suuri, kuukausia kestävä sairasloma” (s. 6). Hän alkaa käydä avannossa ja juoksulenkeillä, katsoa elokuvia ja seurata ”aiempaa enemmän myös pölyn liikkeitä valonsäteissä” (s. 7). Lopulta hän löytää itselleen romanttisen kumppanin, vaikka ajatus toisen ihmisen kohtaamisesta saa hänet hermoromahduksen partaalle. 

Kertojalle koronasulku, jonka aikana maailma pysähtyy tappavan pandemian myllertäessä maailmalla, toimii nurinkurisesti elinvoimaa lisäävänä tekijänä. Omassa uuden merkityksellisyyden löytämisessään hehkuva kertoja yrittää samastua ”kärsimykseen, jonka poikkeustila oli repäissyt lukemattomien ihmisten elämään kuin suuren, lohduttoman railon”, mutta ei kykene siihen (s. 13). 

Tunnistan tekstistä etuoikeutetun nostalgian, jota ihmisillä, jossain määrin itsellänikin, on kevättä 2020 kohtaan. Erityisesti yksinasuvalle poikkeustila loi yleisesti hyväksytyn narsistisen kuplan, jossa kaikki aidosti merkityksellinen tapahtuu juuri minulle, leffamaratonin tai Zoom-kokouksen äärellä istuvalle oman todellisuuteni päähenkilölle. 

Onnellisuus näyttäytyy novellissa yhtä harvinaisena force majeurina kuin globaali kulkutauti itse, todellisena ”mustana joutsenena”. Se on ihmisen kaltaiselle kroonisesti onnettomalle eläimelle perverssi ja kestämätön tila. 

Yksilöllinen onni vaatii uhrimenoja. Lockdownin läpi käyneen kertojan saavuttamassa stoalaisessa hyväksynnässä, että hän on ”kuin rantakallio hiljaisessa, suolaisessa tuulessa”, on jotain karmivaa (s. 14). 

Jyväskylän lahjat nykykirjallisuudelle 

Luoma-ahon kohdalla on luontevaa, jos ei pakollista, mainita toinen jyväskyläläistaustainen runoilija-prosaisti, eli Harry Salmenniemi. Samaan ikäpolveen kuuluvat kirjailijat ovat toisilleen tärkeitä kollegoita; siitä todistavat vaikkapa Luoma-ahon mainion Luonteita-kirjan (2018) kiitokset, joissa hän kertoo saaneensa kuulla ensimmäisenä Salmenniemeltä Theofrastoksen alkuperäisteoksesta, minkä lisäksi Salmenniemi ehdotti kirjan rytmittämistä kuvituksilla.

Kirjailijoina Luoma-ahoa ja Salmenniemeä yhdistää moni asia, muun muassa genrerajojen rikkominen, typografialla ja visuaalisuudella leikittely sekä myöhäiskapitalistiset neuroosit ja niiden purkaminen. Kuten Kiiltomatoon kirjoittanut Paavo Kässi huomauttaa, sekä Salmenniemi että Luoma-aho ovat käyttäneet omaa nimeään autofiktiotrendiä ongelmallistavaan performanssiin: Salmenniemi Varjotajunnassa (2023) sekä Ylioppilaslehden ja Nuoren Voiman palstoilla Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa leikisti riidellessään, Luoma-aho taas esimerkiksi deleten Tinder-profiilin muodossa esitetyssä novellissa. Myös cancelin ”Mandelbaumin tilissä” esiintyy Ville Luoma-aho -niminen henkilö. 

Pidän lopulta Luoma-ahosta proosakirjailijana Salmenniemeä enemmän – ehkä siitä täysin epä-älyllisestä syystä, ettei hänen ahdistavampiakaan novellejaan lukiessa tee mieli hypätä ikkunasta, toisin kuin Salmenniemen kirurgisella tarkkuudella sielua tappavien tekstien äärellä.