Varhaisia suruja

Eteläslaavilaista kirjallisuutta suomentavan Mansarda-kustantamon perustaminen on kääntäjä Kari Klemelältä todellinen kulttuuriteko. Kun ajankohtaisuuden ja julkisuusarvon varjolla julkaistaan ties minkälaista turhanpäiväistä kirjallisuutta, joka paradoksaalisesti vanhenee ennen saapumistaan kirjakauppojen hyllyille, on rohkeaa tuoda markkinoille Suomessa tuntemattoman kielialueen kirjallisuutta lähes 40 vuoden takaa. Ei voi kuin kiittää ja toivoa, että lukijat löytävät hiljaisesti lanseeratut teokset kirjojen tulvasta. Ajaton, ilmaisuvoimainen ja sydämeen käyvä kirjallisuus ei saisi hautautua toisarvoisen alle.

Jugoslavialaisen Danilo Kišin teoksen (1935-1989) Varhaisia suruja serbiankielinen alkuteos avasi ilmestyessään vuonna 1969 omaelämäkerrallisen triptyykin. Kiš on suomennoksen esittelyn mukaan maansa merkittävin kirjailija. Hän syntyi Unkarin ja Serbian rajaseudulla ja menetti toisessa maailmansodassa juutalaisen isänsä. Myöhemmin hän muutti Pariisiin ja tutki muun muassa ranskalaista runoutta. Nyt suomeksi saatu sarjan ensimmäinen osa on sodanjälkeisen trauman läpivalaisema tarina pienen pojan kokemusmaailmasta.

Menetetyn maailman etsimisen ja hämmennyksen tuntemukset ovat tunnistettavia ja koskettavia. Klemelän käännöksessä on tarkkuutta ja herkkyyttä. Toivon hartaasti, että teossarja suomennetaan kokonaisuudessaan.

Lyyrisiä katkelmia

Takakansi määrittelee Varhaisten surujen tarinat proosarunoiksi, mikä saattaa hämätä. Rakenteellisesti tarinat eivät noudata myöskään novellin kaarta. Ne ovat valokuvallisia hetkiä, tunnelmakuvia vailla varsinaista alkua ja loppua. Niitä voisikin pikemmin kuvata lyyrisiksi katkelmiksi, tarinoiksi, jotka saavat surrealistisia ja satumaisiakin piirteitä.

Teos ei pyri juonellisesti eheään tai tiiviiseen kokonaisuuteen vaan tekee näennäisesti irrallisilla, yksityiskohtaisilla tuokiokuvillaan monikerroksisia matkoja muistoihin. Valitut hetket tuntuvat yhtä aikaa sattumanvaraisilta ja merkityksellisiltä. Ne näyttäisivät noudattavan jonkinlaista vapaasti assosiatiivista kaavaa, muodostavan yksityiskohtien mielivaltaisen ketjun, jossa edeltävästä katkelmasta poimittu yksityiskohta on aivan kuin herättänyt kirjailijassa spontaanin muiston ja inspiroinut kuvaamaan detaljin ympärille kokonaisen maailman.

Tarinoiden absurdius on helppo uskoa tosipohjaiseksi; se on väistämätöntä seurausta taustalla pauhaavasta sodasta, joka muuttaa elämän poikkeukselliseksi. Sodan mielettömyyden kitkerän humoristiseksi symboliksi nousee karttuunikangas, joka on kaivettu maahan tallin alle. Pojan ainoa sodasta selvinnyt sukulaismies kaivaa sen ensi töikseen esiin vankileiriltä palattuaan. Ruusukuvioinen kangaspakka hehkuu kuin aarre sodan runtelemien ihmisten silmissä.

Järjetön takertuminen kankaaseen on pojan silmin aivan luonnollista; se on epätoivoinen lupaus paluusta menetettyyn, ainoa, mitä hyvinvoinnista on jäljellä. Kangas joudutaan kuitenkin sotahevosten virtsan pilaamana lopulta viskaamaan tunkiolle. Sodan seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja odottamattomia – ja niiden analyysit ironisia ja murheellisia.

Pienet surut ja ilot

Pilaantuneeseen kangaspakkaan tiivistyy myös tarinoissa toistuva tematiikka. Teos onkin katkelmallisuudestaan huolimatta tiivis ja kirkas, sillä miltei jokainen tarina toistaa samaa menetyksen ja lakkaamattoman kaipauksen teemaa. Kotikadulta ovat kadonneet kastanjapuut, ja huoneen tilalla kasvaa sipulimaa. Vaeltavan sirkuksen jälkeensä jättämä kuoppa vertautuu umpeutuvaan haavaan. Poika pakotetaan kammottavalla tavalla luopumaan rakkaista eläimistään. Menetys ja kaipuun kuvaus kulkevat aivan nostalgian rajamaastossa.

Toisaalta kaipauksen rinnalla ovat rumuus ja julmuus. Yksityiskohtien ja aistikylläisyyden ansiosta lapsen maailma on vahvasti kiinni todellisuudessa. Muistot ovat niin eläviä, että muistelu nousee yli romantisoinnin.

Sodan aiheuttama kurjuus ja puute näkyvät oikeastaan vain negaatioina; isän poissaolona ja arkisina asioina, joista on pulaa. Hedelmistä, sienistä ja kävyistä kerrotaan kokonaisia tarinoita, joiden viehättävyys on juuri näennäisessä pienuudessa. Arjen elementit siirtyvät usein myös puhujan kuvakieleen ja saavat puutteen ja nälän ilmauksien lisäksi symbolisia merkityksiä. Pienuus on suurta myös ilossa, sillä surujen lisäksi lapsen maailma on täynnä riemua yksinkertaisista asioista.

Ironinen kommentoija

Teoksen vaillinainen perhe, jota äidin hoiva pitää koossa, on kuvattu lämmöllä. Äiti on sinnikäs, vahva nainen ja sodasta huolimatta elämässä kiinni. Perinteinen kuva naisesta elämän ylläpitäjänä on konkreettisuutensa ansiosta tuore: äidin neuvokkuutta kuvataan tarkasti ja hellästi. Kerronta ei sorru pateettiseksi, sillä kirjailijan tilannetaju on pettämätöntä ja hän piirtää henkilöt pääasiassa eleettömin vedoin. Äidin ja pojan suhde on yksi keskeisiä iloa ja lohtua tuovia, tärkeitä aiheita.

Tunnelmoinnin ja lyyrisen kielen lisäksi Kišin kerrontatekniikka on nautittavaa. Hän etäännyttää kerrontaa taitavasti keskeyttämällä väliin näkökulmahenkilön äänen fiktiivisellä, tarinaa tulevaisuudesta kommentoivalla kertojanäänellä, tarinoiden kirjoittajan äänellä.

Jo ensimmäinen kertomus ohjaa lukutapaa: mies palaa kotikaupunkiinsa etsimään lapsuudenkotiaan. Tästä eteenpäin lukija joutuu kaksijakoiseen maailmaan, jossa alun mies ja näkökulmahenkilönä toimiva pieni poika ovat sama henkilö, arvatenkin epäilyttävästi Danilo Kišiä muistuttava mies, joka palaa muistoihinsa. Pojan maailmaan tunkeutuva kertoja jopa kommentoi ironisesti fiktion ja toden välistä suhdetta ja vakuuttaa lukijalle kertomustensa totuudellisuutta. Lukija joutuu tästä kaikesta hurmaavalla tavalla pyörryksiin.