Tarinoita tuonpuoleisista

David Eaglemanin tarinakokoelma on kutkuttavaa luettavaa niillekin, jotka muutoin välttelevät filosofiaa tai ajatuspitoista kirjallisuutta. Metafysiikalla leikittelevät tiedesadut ovat parin sivun mittaisia, humoristisia ja älykkäitä tavalla, joka yllättää kaiken kokeneen novellilukijankin.

Uskontojen monopolisoiman myytin mukaan jumalaolento paljastaa elämän tarkoituksen vasta kuoleman jälkeen. Tarinoita tuonpuoleisista tarjoaa neljäkymmentä nokkelaa selitystä sille, mikä voisi olla moisen pahantahtoisen olennon motiivi ja kuinka merkittävä voisi olla ihmisen rooli kosmisessa koneistossa.

Jokainen Eaglemanin selityksistä perustuu analogiaan jostain tutusta mekanismista, biologisesta tai kulttuurisesta. Tällaisia ovat esimerkiksi ihmiskeho mikrobien valtakuntana tai ihmismuisti muistojen summana. Edellisessä tarinassa analogia perustuu sille, että ihmiset ovat jumalan loisia, eikä tämä välitä pienimmistä osasistaan. Jälkimmäisessä tarinassa taivas on samalla helvetti, sillä kuoleman jälkeen tapaa ainoastaan ne ihmiset, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Tieteen mysteerit ovat täysin erilaisia kuin uskontojen mysteerit. Kuten Richard Dawkins on todennut, vaarallisinta uskonnoissa on se, että niissä pidetään hyveenä sitä, jos ihminen tyytyy olemaan ymmärtämättä jotakin. Tieteessä mysteeri tarkoittaa vain sitä, että meillä ei ole vielä tarpeeksi dataa selittämään, onko maailmankaikkeudessa muita älyllisiä olentoja tai rinnakkaisia todellisuuksia.

Käsitellessään uskonnoista tuttuja mysteereitä ikään kuin ne olisivat tieteen mysteereitä Eagleman liikkuu niin isojen käsitteiden keskellä, että tarinat tuottavat samanlaista miellyttävää huimausta kuin tieteisfiktio. Lähin vertailukohde tälle neurotieteilijän kirjalle olisi kumminkin fyysikko Alan Lightmanin novellikokoelma Einsteinin unet (1993). Sekään ei ole tieteisfiktiota vaan perustuu samanlaisille tiedesaduille kuin Eaglemanin kirja.

Lightmanin ajatusleikeissä Albert Einstein näkee unta erilaisista ajan versioista, siis ajan suhteellisuudesta erilaisten metaforien avulla. Lightmanilla aika voi olla kehä tai päivä kerrallaan toistuva sykli, tapahtumaton tila tai tapahtumista riippuvainen aika, kaupunkikohtainen suure tai jopa aisti. David Eaglemanin ajatusleikeissä, jotka eivät tarvitse mitään kehyskertomusta, tuonpuoleinen voi olla vastaavasti prisma, karttakirjasto, suullinen tentti, tai kirjailijan työhuone – tarinassa jossa jumala osoittautuu Mary Shelleyksi.

Se, että taivas onkin helvetti, ei sinänsä riittäisi ajatusleikin täydennykseksi. Eaglemanin tarinoiden oveluus piileekin siinä, että lukija ei pysty tarinaa lukiessaan arvaamaan, mikä on johdonmukainen lopputulos ajatusleikistä. Tarinat tuonpuoleisista ovat sikäli täydellistä tieteisfiktiota, että ne perustuvat puhtaan hypoteesin ilolle. Yksikään ylimääräinen satuelementti tai metafora ei pääse turmelemaan analogiaa.

Esimerkiksi tarinassa, jossa ihminen on yhtä kuin sirpaloituneet ominaisuutensa ja taivas yhtä kuin valmistuva peilikuva, voi erottaa kristinuskosta tutun vertauksen (1 Kr.13:12) käännettynä nurin niskoin. Eagleman ei ryhdy pallottelemaan peilin mahdollistamilla vertauskuvilla, vaan vetää tylyn johtopäätöksen:

”Ilman minkäänlaisen suodattimen suomaa armahdusta näet ensimmäistä kertaa todellisen minäsi. Ja se sinut lopulta tappaa.”

Jälleensyntymän analogiaa, jossa jokainen kuolema rinnastuu organismin kehitysvaiheeseen, Eagleman käyttää kertoakseen tarinan, joka huipentuu kysymykseen siitä, millainen olento voi uneksia haluavansa syntyä ihmiseksi.

Ajatusleikin voi toistaa

Kun Eaglemanin kirja ilmestyi alkukielellä vuonna 2009, se oli saatavilla niin ohuena pokkarina, että sitä saattoi kuljetella mukanaan reisitaskussa. Yhden tarinan lukaisi mukavasti millä tahansa bussimatkalla.

Suomalainen versio kirjasta on kovissa kansissa ja opiskelijoiden käännöskurssin yhteinen tuotos. Tarinoiden välillä ei suomentajan vaihtumista mitenkään huomaa, mutta ihan samaan tiiviyteen eivät kääntäjät ole päässeet kuin alkutekstissä. Tarinat on kirjoitettu hyvin kansantajuisesti, suorastaan liioitellun pelkistetysti, mihin ei suomentaja ole aina löytänyt yhtä tiivistä vastinetta. Myös passiivimuotoa lähellä oleva sinä-muotoinen kerronta saa suomenkielisessä versiossa erilaisen sävyn kuin englannissa.

Eagleman käsittelee sitä hupsua hypoteesia, että olemassaololle pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus.

Kokoelmalle annettu nimisuomennos ”Tarinoita tuonpuoleisista” voi johdatella potentiaalistakin lukijaa väärään suuntaan. Eaglemanin tarinat eivät ole uskonnollisia, eivätkä myöskään kauhujuttuja, joissa ”tuonpuoleiset” palaisivat elävien keskuuteen.

Kirjan alkuperäinen nimi Sum (lat. ”minä olen”) ei ole sekään suoranaisesti mediaseksikäs mutta paljastaa teemojen perinpohjaisuuden. Tiedemiehen perinpohjaisuudella Eagleman käsittelee sitä hupsua hypoteesia, jokaista ihmistä piinaavaa pakkomiellettä, että olemassaololle pitäisi olla jokin erityinen tarkoitus.

Kuten edellä kerrotuista esimerkeistä voi päätellä, eräs Eaglemanin suosimista hypoteesimalleista on multiversumi. Näissä tarinoissa kuolema merkitsee syntymää entistä suurempaan tai edelliselle elämälle rinnakkaiseen maailmaan. Hienointa Eaglemanin kirjassa on se, että uskontojen monopolisoimat vertauskuvat ovat tarinoissa samanarvoisia kuin tieteestä tai kaunokirjallisuudesta lainatut analogiat.

Onkin vaikea käsittää, kuinka Eaglemanin tarinat luettuaan yksikään täysipäinen lukija enää jaksaisi kuunnella uskontojen monopolisoimia versioita tuonpuoleisuudesta. Varsinaista uskontokritiikkiä ei kirjassa oikeastaan esiinny, jollei sellaisena pidä kertomusta ”Oz”, joka sanallistaa sekä oman tarinansa että lähtökohtana toimineen fantasiatarinan opetuksen:

”Rohkea ei ole se, joka pystyy kohtaamaan mahtavat kasvot – rohkea kestää sen, että mitään mahtavia kasvoja ei ole, hän [kihtinen jumalakääpiö] sanoo.”