Luukellot

David Mitchellin älykäs tasapainoilu genrefiktion ja korkeakirjallisemman romaanin rajoilla on nostanut hänet arvostettujen romaanikirjailijoiden joukkoon. Innostus kertojakokeiluihin ja periodirakenteeseen leimaavat hänen proosaansa. Hänen läpimurtoromaaninsa Pilvikartasto (2008) alkaa kuin historiallinen romaani, vaihtuu vähitellen spekulatiiviseksi tulevaisuusfiktioksi ja kääntyy sen jälkeen takaisin omille jäljilleen. Teos koostuu näennäisen irrallisista osista, joiden kytkentöjen oivaltamisesta lukija saa mielihyvää. Erilaiset teos-, tyyli- ja lajiviitteet ilahduttavat sivistynyttä lukijaa. Vaihtuvien kertojien ja itsenäisestikin toimivien laajojen episodien perinnettä jatkaa uusin suomennos Luukellot (2014), onpa siinäkin liike kohti dystooppista tulevaisuutta, joka samalla merkitsee käännettä kohti menneisyyttä.

Innostus kertojakokeiluihin ja periodirakenteeseen leimaavat Mitchellin proosaa.

Olin mielissäni päästessäni arvioimaan Luukelloja, sillä pidin varsin paljon Mitchellin suomentamattomasta Slade House -romaanista (2015), jota on kutsuttu Luukellojen sisarteokseksi. Slade Housea markkinoitiin Britannian kirjakaupoissa Halloweenin aikaan, eikä ihme, sillä kirja on puhdasverinen kummitusjuttu. Sen episodisuus lähtee liikkeelle siitä, että aina luvun loputtua kertoja häviää, koska kummitustalon asukit kaappaavat hänet. On esiteltävä uusi kertoja, joka kappas vain hänkin kiinnostuu samaisesta kummitustalosta. Ja kohta meille on taas esiteltävä uusi kertoja. Mitchellin tapa käyttää episodiromaanin rakennetta kauhukertomuksen lajissa toimii erinomaisen hyvin. Henkilöhahmojen samastuttavuuskin on rakennettu ovelasti siten, että talo käyttää kertojien houkuttelemisessa hyväkseen kunkin henkilön erilaisia heikkouksia ja traagisen arkipäiväisiä unelmia. Kaiken hyvän lisäksi kummitustalot ovat aina vedonneet goottihenkiseen mielikuvitukseeni.

Vaihtuvia kertojia matkalla katastrofiin

Odotin Luukelloilta yhtä vahvaa kauhuasetelmaa, kun nimikin kalskahtaa niin lupaavasti siihen suuntaan. Pettymyksekseni Luukellot on vain ”fantasiarouheella silattu”, kuten kustantamo on nokkelasti takakanteen määrittänyt. Sisarteosten yhteys perustuu kylläkin juuri fantasiatasoon: molemmissa kirjoissa hiiviskelee tavallisten kuolevaisten sieluja janoavia iättömiä pahantekijöitä, joita Luukelloissa kutsutaan atemporaaleiksi ja jotka tässä sisarteostaan laajemmassa romaanissa jakautuvat pahantahtoisiin ankoriitteihin ja eettisesti valveutuneisiin horologeihin. Kuusisataasivuisessa Luukellot-romaanissa on kuitenkin tilaa kirjoittaa paljon sisarteosta laajemmin myös henkilöiden arkisista toimista ja murheista, jotka kiinnostivat minua vaihtelevasti kertojan hahmosta riippuen.

Luukelloissa kummitustalon sijasta vaihtuvia kertojia yhdistää se, että he tavalla tai toisella tuntevat Hollyn, kirjan keskushenkilön, joka kirjan alussa kertoo elämästään 15-vuotiaana ja palaa ääneen kirjan lopussa yli 70-vuotiaana, reumatismien, hammaskipujen ja pahaenteisesti itsestään ilmoittelevan vakavan sairauden runtelemana. On edetty vuodesta 1984 vuoteen 2043, ja kirjan loppuessa maailma on edennyt huolestuttavalla vauhdilla ilmasto- ja energiakatastrofiin. Matkan varrella tutuksi tulleita kertojia on kuollut, ja mikäli lukija hiukankin osaa kuvitella, kirjan kirjoittamattomassa tulevassa tarinassa yhä useampi henkilö kokee väkivaltaisen tai lääketieteen romahduksen jouduttaman kivuliaan kuoleman.

Alussa Holly kertoo elämästään 15-vuotiaana ja palaa ääneen kirjan lopussa yli 70-vuotiaana.

Kirjan kauhu- tai fantasiataso kytkeytyy samoin Hollyyn, joka on pienestä pitäen kuullut ääniä ja nähnyt olentoja, joita ei muille ole olemassa. Karkumatkallaan hän joutuu tietämättään hengenvaaraan, mutta vasta useita kymmeniä vuosia myöhemmin hän saa selville yliluonnollisten kokemustensa merkityksen. Yhtä lailla myös lukija on pitkään ymmällään yliluonnollisten tapahtumien kokonaisuudesta; tämä on yksi Mitchellin keinoista koukuttaa lukija. Uteliaisuutta herättää sekin, että Hollyn ja hänen läheistensä kohtalot jäävät kesken teoksen katkoskohdissa kertojan vaihtuessa. Vasta jonkin aikaa seuraavaa osaa edettyään lukija saa vastauksen polttavimpiin kysymyksiinsä, mutta tiukasti ei tarinan palasia tarvitse napittaa yhteen.

Holly on Luukellojen kertojista sympaattisin ja samastuttavin, mutta viihdyttävin on itsekeskeinen kirjailija Crispin Hershey, joka kertomuksensa alussa joutuu lukemaan lehdestä murskakritiikin viimeisimmästä kirjastaan. Osa Hersheyn saamista moitteista koskettaa Luukellojenkin tematiikkaa. Paitsi yleisesti surkeaksi kirjailijaksi, Hersheytä moitittiin siitä, että ”romaanin fantasiasivujuonne törmää maailman tilaa koskeviin pohdintoihin niin väkinäisesti, että pahaa tekee”. Myöhemmin Hersheyn kustannustoimittaja arvostelee kirjailijan tulevaa kirjaa väittämällä, että ”kirja ei voi olla puolittain fantasiaa yhtään sen enempää kuin nainen voi olla puolittain raskaana”. Kun fantasian roolia näin alleviivataan, alkaa epäillä, että Mitchell joko itse odottaa saavansa kritiikkiä fantasian ja realismin suhteesta teoksessaan tai toivoo lukijan kiinnittävän huomionsa näiden kahden suhteeseen.

Liikaa selityksiä

Sekä The Guardianin kriitikko että Helsingin Sanomien Pertti Avola ovat olleet sitä mieltä, että Mitchelliltä on ollut hyvä valinta pitää fantasiataso maltillisesti vain pilkahduksina muun kerronnan joukossa. Avolan mukaan Luukellojen taso kerrassaan romahtaa siinä vaiheessa, kun kirjan toiseksi viimeisessä osassa fantasia roihahtaa täyteen liekkiin. Pertti Avolan mukaan ”horologien ja ankoriittien yhteenotosta tulee mieleen lähinnä tehosteillaan komeileva ontto fantasiaelokuva”, ja nyökyttelin tätä lukiessani, sillä taisteluhuipennus hahmottui minunkin silmissäni hämmentävän elävästi elokuvan kohtauksina. En pitänyt sitä yksioikoisen pahana asiana. Tunne kerronnan muuttumisesta vähemmän kiinnostavaksi johtui omassa kokemuksessani eniten siitä, että lopullista taistelua edeltävä yliluonnollisen sfäärin perinpohjainen selittäminen toi mieleeni vanhanajan dekkarien loppukohtaukset, joissa salapoliisi viimeiseksi kutsuu kaikki henkilöt koolle ja kuvaa heille tapahtumien kulun yksityiskohtaisesti. Tällainen ratkaisu tuntui ristiriitaiselta kirjan avoimen rakenteen rinnalla. Samanlaista latistavaa selittävyyttä on Slade Housenkin loppupuolella.

Missä kulkee raja arkijärjelle näkymättömien tieteen ilmiöiden ja yliluonnollisten tapahtumien välillä?

Pitkällisistä luennoista pitkästymisen ohessa huomio kiinnittyi siihen, miten atemporaalit käsitteistävät tilaansa ja siihen liittyviä toimia tieteen kaltaisesti. Kiitos kääntäjä Einari Aaltosen atemporaalien olosuhteet ja erityistoimet on saatu kuulostamaan varsin uskollisesti tieteeltä. Huvittaviakin piirteitä käsitteistössä oli. Naureskelin seuratessani horologien keskinäistä viestimistä, kun kaveri ”häivekysyy” (subasks) kysymyksen telepaattisesti ja toinen ”häivevastaa” (subreplies) siihen. Epäilen että Mitchelliäkin on vähän naurattanut näitä kirjoittaessaan. Tiedepuheen yhteydessä aktivoitui kirjassa suoraankin kysymys siitä, missä kulkee raja arkijärjelle näkymättömien tieteen ilmiöiden ja yliluonnollisten tapahtumien välillä.

Entä sitten fantasiatason ja maailman tilaa koskevien pohdintojen kytkeytyminen toisiinsa, onnistuuko se Mitchelliltä paremmin kuin Hersheyltä? Kahden maailman rinnastamisessa joutuu käyttämään symbolista hahmotusta, sillä suoraan ne eivät selitä toisiaan – eli tätä kohtaa ei selitetä puhki, joko siksi ettei kirjailija ole halunnut tai siksi, ettei hän itsekään tiedä vastauksia. Silloin on vain mietittävä mitä tapahtuu fantasiamaailmassa, mitä reaalimaailmassa, rinnastuuko näiden maailmojen toiminta toisiinsa ja jos, millä tavalla?

Uskottava dystopia

Itse olisin edennyt Mitchellin kirjan parissa vauhdikkaammin, jos romaanissa olisi ollut vahvempi panos kauhua ja kummallisuuksia. Episodinen rakenne toi teokseen ilmaa ja avoimuutta, arvoituksiakin, mutta vetävän ja arvoituksellisen ensimmäisen osan jälkeen toisen osan jämähtäminen opiskelijapoikien tylsien kapakkajuttujen kirjaamiseen tuntui mahalaskulta. Toisaalta kummallisuuksien tavaaminen auki horologien näkökulmasta kerrotussa toiseksi viimeisessä osassa haukotutti sekin – mikään ei ole tehokkaampi manaus yliluonnollisia voimia vastaan kuin selittämättömän selittäminen.

Romahdus tapahtuu nopeasti ja syistä, jotka ovat jokaisen juuri nyt nähtävissä.

Ilokseni Mitchell paransi otettaan viimeiseen osaan päästyään. Dystooppisista maailmoista on viime aikoina saatu lukea kyllästymiseen asti, mutta kieltämättä ne ovat kammottavia uhkakuvia. Mitchellin teoksessa pelottavuutta lisää se, että romahdus tapahtuu ajallisesti yllättävän nopeasti ja syistä, jotka ovat jokaisen juuri nyt nähtävissä. Synkkä tulevaisuuden maailma, jossa iäkäs Holly joutuu vielä elämään, on uskottavasti kuvattu.

Romaanin loppu on palkitseva siinäkin mielessä, että vaikka siinä päästään tietynlaiseen ratkaisuun, se ei sulje romaanin tulkintaa. En kerro loppuhuipennuksesta sen enempää, mutta annanpa valmiiksi tulkintavaihtoehdot. Luokitteletko kyynisesti kirjan lopetuksen halpahintaiseksi deus ex machina -ratkaisuksi, näetkö sen olevan puuttuva niitti fantasia- ja reaalitason yhdistämisessä vai haluatko nähdä ratkaisun pessimistisenä kannanottona siihen, mitkä ovat kuolevaisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa loppuaan kohti vyöryvän maapallon tilanteeseen? Vai tuleeko mieleesi kysymys, kumpi kirjassa on pelottavampaa: yliluonnolliset, mielikuvitukselliset pahantekijät vai realistisesti kuvattu ja tunnistettava länsimaisen sivilisaation tuho?