Eksodus

Kaaos, kipu, känni, kuolema, kaipuu ovat aineksia, joista venäläinen DJ Stalingrad (s. 1985) muovailee esikoisteoksensa Eksodus (Ishod).

Teos kuvaa venäläisiä nuoria ja alakulttuuripiirejä. Näkökulma on antifasistisen jengiläisen, joka laulaa hc-punk-bändissä ja työskentelee välillä ensihoitajana. Kirjan henkilöiden elämäntapaan kuuluvat talonvaltaukset, varastelut, hillitön dokaus, huumekokeilut, sekopäiset bileet ja ennen muuta tappelut. Tapahtumat sijoittuvat lähiöihin, joista on tullut eri jengien ja poliisin taistelutanner.

Eksodus muistuttaa hieman Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) suomennettua esikoisromaania Kolmannessa luokassa (2010). Kuten Kljutšarjovan romaanissa Eksoduksessa tapahtumat vierivät ympäri entistä Neuvostoliittoa 2000-luvulla. Teosten rakenne on samantyyppinen, ne koostuvat lyhyistä proosakatkelmista ilman selvää juonta. Tällä ilmennetään aikakauden kaaottisuutta ja elämän sattumanvaraisuutta. Muuta yhteistä teoksilla ei sitten olekaan.

Eksoduksen proosapalat vaihtelevat muisteluista romanttisiin väläyksiin, pienoisesseistä banaaliin mäiskeeseen. Tappelut ja mellakat vievät romaanin kerrontaa eteenpäin. Välillä veri lentää kuin splatter-filmeissä. Kohtausten väliin pilkotaan kuvauksia amerikkalaisten marginaalisten punkrokkarien elämänkerroista tai ihaillaan Ted ”Unabomber” Kaczynskia.

Yrittääkö teos siis olla jokin nykyvenäläinen Sieppari ruispellossa? Vai nykyvenäläinen Fight club? Tämähän on hajanaisesti kirjoitettua, väkivaltaa ihannoivaa roskaa, voisi kunnianarvoisa ammattikriitikko jyrähdellä norsunlutornistaan.

Mutta ei, Eksodus on myös paljon muuta. Ja siinä on potkua, metallikärkimaiharia.

Vuonna 2009 omakustanteena julkaistua Eksoduksen alkuteosta ladattiin netistä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana yli 10 000 kertaa. Vuosi sitten pietarilaiskustantamo Azbuka-Attikus julkaisi Eksoduksen kovakantisena. Sittemmin on tullut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia.

Eksoduksessa on potkua, metallikärkimaiharia.

Teos ammentaa osin sen kirjoittajansa DJ Stalingradin, oikealtaan nimeltään Pjotr Silajev, elämästä. Silajev asuu nykyään poliittisena pakolaisena Suomessa. Eksoduksen kertoja on silti vahvasti kirjallinen hahmo. Teosta ei pidä lukea avainromaanina vaan enemmän yleisenä kuvauksena kadotetusta sukupolvesta Neuvostoliiton kuolinpesän pahnoissa, yksinhuoltajien kuritettavana, läpikustussa maassa.

Tämä kaikki on taustaa. Se ei selitä miksi Eksodus on kiinnostava teos.

Tyyliä ja tyylittömyyttä

Kysymys on tyylistä. Teos luottaa lukijaan. Eksodus on väkivaltainen, rankisteleva, rujo – yksipuolinenkin – mutta tekstin energia on vulkaanista. DJ Stalingrad tasapainoilee taidolla uhon ja herkkyyden rajalla. Eksoduksen ähisevä mylly sekoittaa sisuksiinsa machoilua, korkeaa runoutta, teiniangstia ja filosofiaa. Äänenvoimakkuus on usein karjunta ja keinolaji liioittelu. Kuvatun maailman rupisuutta tasapainottaa musta huumori, usein groteski komiikka, joka irrottaa monesti näennäisesti merkityksettömistä kohtauksista paljon.

Eräässäkin kirjan kohtauksessa punkkarit sabotoivat kommunistien vappumarssia liittymällä kulkueeseen ja huutamalla myös oppositiopuolue kansallisbolševikkien Venäjällä lanseeraamaa iskulausetta: ”Viemme reformit loppuun, Stalin, Berija, Gulag!”

Viime aikoina suomalaisissa kirjallisuuspiireissä on puhuttu paljon ”kokeellisuudesta”. Ensin keskusteltiin runouden kokeellisuudesta, ja viimeksi keskusteluun on tullut proosan kokeellisuus. Eksodus voisi oikeastaan olla kirja, jota kokeellisuudesta juopuneen suomalaiskriitikon pitäisi palvoa. Luultavasti näin päihtynyt kriitikko silti vihaisi Eksodusta. Teos ei ole oikealla tavalla kokeellinen. Se ei ole läpeensä älyllinen, intertekstuaalisilla viittauksilla marinoitu, metaforilla leikittelevä, kryptinen koruommel, joka rakentaisi sanojen – noiden mustien merkkien – avulla kokonaan oman virtuaalitodellisuutensa ja undulaattihäkkinsä. Eksodus on ruma ja haisee pahalta.

Veri ja kulttuuri

”Kuinka paljon tahansa teet työtä, suurin saavutuksesi tulee olemaan Ladan ostaminen. Luovuus? Ainoa mitä voit luoda ovat kaltaisesi ääliöt”, kiteyttää Eksoduksen kertoja pohjasakan kohtalon. Syrjäytettyjen elämä vertautuu hiirikokeeseen. Häkkiin lukitun hiiren jatkuva kipu tappaa eläimen uupumukseen, jollei se pura sitä vihaan ja taisteluun.

Katkeruus kohdistuu nuorempaan, menestyneeseen sukupolveen eli ”kunnon ihmisiin”. Heitä lyödään näköön missä vain tavataan. Pettymys kohdistuu myös yhteiskuntaan, jonka ainoa laki tuntuu olevan: ”valehtele, varasta, tapa”.

Turpaan antaminen ja saaminen on romaanissa keskeistä. Väkivallasta tulee transgressiivinen voima samalla tavoin kuin kostaminen ja huoraaminen ovat vastaavia voimia eräiden naiskirjailijoiden, kuten Virginie Despentesin tai Laura Gustafssonin teoksissa. Ja väkivalta myös tuhoaa.

Yksi tulkintavinkkeli avautuu siitä, kun teoksen väkivaltaa tarkastelee vasten Venäjän väkivaltaista lähihistoriaa, mustasotnialaisten ja bolševikkien poliittista terroriaa, Afganistanin sotaa ja nyrkillä kasvatettujen sukupolvia.

Eksodus luotaa missä tahansa teollisuusyhteiskunnassa kesivää syrjäytyneiden nuorten miesten laumahenkeä. ”Siellä missä ei ole valtaa, on väkivalta”, kirjoitti jo Hannah Arend. Väkivalta on kurjistettujen viimeinen yritys hallita omaa elämäänsä. Se on jalkapallohuligaanien, helvetin enkelien, liimanhaistelijarokkarien ja asehullujen nörttien pohjavirtaa, josta syntyy konservatiivista kapinaa, vastarintaa joka ei pyri muuttamaan yhteiskuntaa, vain aiheuttamaan kaaosta. Onko tämä juuri sitä katkeroitunutta maaperää, josta fasismi nousee?

Tätä tulkintaa tuntuisi tukevan se, että Eksoduksen kertoja nostalgisoi entisistä neuvostosukupolvista, joilla oli jokin suurempi unelma, jonka puolesta kestää kaiken sonnan ja jonka puolesta kärsiä ja kuolla. Kertoja unelmoi toistuvasti sodasta, joka näyttäytyy hänelle sosiaalidarwinistisena teuraspenkkinä. Siellä tarpeeton osa miessukupuolesta jauhautuu.

Oma musta ironiansa on siinä, että kertoja laskee itsensä näihin tarpeettomiin. Rauhan aikana mätä miesaines jakautuu kertojan mukaan kahtia: toistensa kanssa tappeleviin jengiläisiin ja poliiseihin.

Maailmojen välissä

Eksodus piehtaroi töryssä, angstissa ja rappioromantiikassa, mutta taidolla. DJ Stalingrad tallentaa kolmannen maailman kaatopaikan rajalla kiikkuvan ihmisen, kuten venäläisen syrjäytyneen, elämän raadollisuutta ja kovuutta. Tällaista elämäntavan kuvausta ja elämännäkemystä harvoin löytyy ensimmäisen maailman kirjallisuudesta.

Ja tietenkin Eksodus on myös kuvaus kärsimyksestä. Teoksen lopussa tähän tematiikkaan yhdistyy kristillistä symboliikkaa. Kirjan kertoja samaistuu uskonnollisiin etsijöihin. Hän lähtee Venäjältä.

Koska kirjailija esiintyy nimimerkillä, täytyy suomentajankin tehdä niin. Veli Itäläinen on Antti Rautiaisen pseudonyymi, jota hän käytti nettilehti Fifiin kirjoittamissaan kolumneissa. Eksodus on suomennettu melko hyvin. Itäläinen on kääntänyt aivan oikein alkuteoksen nimen ”Ishod”, se viittaa israelilaisten pakoon Egyptin vankeudesta toisessa Mooseksen kirjassa. Eksoduksen yleismerkitys on maastamuutto. Venäjän sana ”ishod” on kuitenkin monitulkintaisempi. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuin ”päätös”, ”lopputulos”, mutta myös ”ulospääsy” tai ”mahdollisuus”.