Omegapiste

Aika on Don DeLillolle (s. 1936) läheinen teema, mikä on havaittavissa kautta koko hänen tuotantonsa. Myös uudessa Omegapiste-romaanissaan (Point Omega) DeLillo käsittelee aikaa, pelkistäen ihmisyyden ajallisuuden kokemuksen eräänlaiseksi toden ja fiktion kokemisen rajoilla liikkuvaksi äärimmäisyyskokemukseksi.

”Tunnit ja minuutit, sanat ja numerot, ne ovat uponneet joka paikkaan, niin hän sanoi, asemiin, bussilinjoihin, taksimittareihin, valvontakameroihin. Kaikessa on kyse ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme.”

Muodoltaan tiivis ja yleisinhimillisiltä teemoiltaan lavea Omegapiste ei ole järisyttävä mestariteos, kuten suosittua kirjailijaa hehkuttavat mainoslauseet antavat ymmärtää, mutta laadukas teos se kyllä on, kompakti tutkielma yksinäisyydestä ja erakoitumisesta. Teos kertoo erämaahan vetäytyneestä entisestä puolustusministeriön neuvonantajasta, Richard Elsteristä, sekä häntä nuoremmasta elokuvaan obsessoituneesta ohjaajasta, Jim Finleystä. Miehet tapaavat Elsterin erakkoasunnolla dokumentin suunnittelemisen merkeissä, mutta autiomaassa katoavan aikakäsityksen ja odottamattomien käänteiden vuoksi tapaamisesta tulee viikkojen mittainen.

Romaanissa on erityistä se, että se rakentuu täysin viittaussuhteessa toiseen taideteokseen, Douglas Gordonin videoteokseen 24 Hour Psycho (1993), joka puolestaan perustuu Alfred Hitchcockin elokuvaan Psyko (Psycho, 1960). Näin DeLillo luottaa lukijan kulttuuriseen tietämykseen – Gordonin teos on mukana kirjan tapahtumissa, eikä sen ennakkoon tuntemista vaadita, mutta Psyko-elokuvaa näkemättömälle kirjan sisältö todennäköisesti avautuisi vaivalloisesti, koska tarinan psykologisen kauhun elementit ovat pitkälti Norman Batesin hahmon ja kuuluisan suihkukohtauksen varassa.

Neuroottinen sivullisuus

”Kun hän olisi katsonut elokuvaa kaksikymmentäneljä tuntia yhteen menoon, menisikö hän ulos kadulle nimensä ja osoitteensa unohtaneena? Tai jos aukioloajat pysyisivät nykyisellään ja esitys saisi jatkoaikaa, ja hän olisi täällä viisi, kuusi, seitsemän tuntia päivässä viikosta toiseen, pystyisikö hän elämään maailmassa? Halusiko hän? Missä maailma ylipäätään oli?”

DeLillo tarkastelee henkilöhahmonsa obsessoitumiseen asti neuroottista, fyysisen rasituksenkin kyllästämää suhdetta elokuvaan samaan tapaan kuin Bohumil Hrabal Liian meluisa yksinäisyys -romaanissaan tarkastelee päähenkilönsä suhdetta kirjallisuuteen. Elokuvan kanssa eläminen, katsomiskokemuksen varaan rakentuva oma todellisuus, on DeLillon romaanihenkilölle todellista maailmaa tärkeämpi.

Omegapiste on kompakti tutkielma yksinäisyydestä ja erakoitumisesta.

Todellisuuden ja elokuvan suhde näyttäytyy henkilöhahmon psykologiassa ”elokuva-autismina”, tilana, jossa elokuvasta tehdyn uuden taideteoksen hidastetut fragmentit muodostavat tulkinnallisia merkityskokonaisuuksia, joihin henkilö suhtautuu pakkomielteisesti ja joiden kautta hän jäsentää oman identiteettinsä. Lähisukulaisena voi pitää esimerkiksi William Gibsonin romaania Hahmontunnistus (Pattern Regognition, 2003), jossa pieni, tahoillaan yksinäisten esteetikkojen joukko yrittää selvittää nettiin ilmestyvien salaperäisten footage-pätkien merkitystä.

DeLillon kirjoissa on aina kiinnostavaa yhteiskunnallis-poliittista kantaaottavuutta, joka on upotettu tarinaan niin, että se ei vaikuta liian suoralta tai hyökkäävältä. Cosmopolis-romaanissa (2003) DeLillo ruoti rahan ja teknologian kylmää maailmaa, jonka sisällä Manhattanin rikkaat elävät luksuselämäänsä, Omegapisteessä jännitteisen vastakohta-asetelman muodostavat Yhdysvaltain puolustusministeriön nopeatempoinen sotamaailma salaisine kokouksineen, jonka päähenkilö Elster on jättänyt taakseen, ja ajaton, meditatiivinen elämä erämaassa.

”Elämä on todellista silloin kun olemme yksin”

Yksinäisyys tuodaan tarinassa esiin auringonvalon ja elokuvasalin pimeyden, erämaan ja kaupungin sekä seesteisyyden ja urakeskeisyyden kontrastien kautta. Viesti on vahva: ihminen on aidoimmillaan ja tiedostavimmillaan silloin, kun on yksin eikä pohdi ajankäyttöään suoritussuhteena muihin. Teos on yksinäisyyden ylistyksessään ja erakoitumisen nautintoa korostaessaan jopa opettavainen – ei kuitenkaan liiaksi. Pelkistetty kerronta laajenee tunnetasolla monisyiseksi pohdinnaksi, jonka ytimessä on yksin- ja kanssaolemisen problematisoitunut yhtälö.

Tiiviistä kerronnasta ja viileänsävyisestä ihmiskuvauksestaan huolimatta DeLillon romaanissa on paikoin myös borgesmaista värikkyyttä, välähdyksiä lapsen mielikuvituksen kaltaisesta pidäkkeettömyydestä, joka kauhusävyjäkin saavassa ”elämänkokemuksen elokuvassa” silloin tällöin näkyy.