Kuuntele, romantiikkaa

Jokainen 1970-luvulla kurahousuja kuluttanut muistanee Krokotiili Genan laulun, jossa taikuri saapuu helikopterilla ja näyttää lapsille filmejä. Samankaltaista naivistista ilottelua ja kolhuisenlämmintä estetiikkaa tarjoilee Eino Santasen (s. 1975) esikoisrunokokoelma, jonka kannessa krokotiili virnuilee.

Kuuntele, romantiikkaa haroo temaattisesti kolmeen suuntaan: mukana on modernia maailmaa oikukkaista näkökulmista ihmetteleviä kaupunkirunoja, kitkerän illuusiotonta luontolyriikkaa sekä haikeanironista tilintekoa romantiikan menneen maailman kanssa.

Kaupunkirunot viljelevät kafkamaista klaustrofobiaa ja mykkäelokuvien komiikkaa. Niiden kuvastoa ovat ovensilmät, raivoavat pölynimurit, absurdi mainoskieli ja ostoskärryjen ”kolikoilla tiineiksi täytetyt ketjut”. Vapaus on pelkkää kattilankolinaa, ihminen näyttäytyy osana kellopelimäistä koneistoa.

Esikaupunkien unettomat ja vieraantuneisuudentunteet eivät periaatteessa ole mitenkään tuoreita teemoja nykylyriikassa. Santasen anarkistisen kolho huumorintaju sekä kahvaapinoista Karel Capekin robotteihin ulottuva ”henkilögalleria” pelastavat kuitenkin paljon.

”Jos teistä tuntuu siltä. Että toistan itseäni. / Jos teistä tuntuu siltä./ Jos teistä tuntuu siltä. Se on hillitöntä.” Santasen kielelliseen rekisteriin mahtuu niin tiiviitä tunnelmapaloja, modernismin perinteitä kieputtavaa vapaamittaista kuin Suomessa 1990-luvulla yleistynyttä proosarunoakin. Paikoitellen on vaarana, että kielikikkailu nousee itsetarkoitukselliseksi sisällön kustannuksella – mutta jo seuraavassa hetkessä esikoisrunoilija rakentelee hurjia maailmanhistoriallisia synteesejä.

Luontorunoissa naivistinen irrottelu synkkenee, kitkeröityy. Metsässä ilkeys iskee silmää, siinä vähässä, mikä ei ole rikki porattua tai raudan hotkaisemaa. Kirjallisuutemme traditio on hellinyt luontoa meditatiivisena pakopaikkana. Santaselle se on ”ohikärrättävä bistro. / Pahainen attribuutti. Rakki.” Runoilija on autioituvassa maastossa vakavimmillaan mutta ei ilman ilkikurista vivahdusta. ”Tämä kaikki vilpitön ankeus. / Ja niin pelto tulvii. Vuodenajat tulevat. / Nurkistaan kissat juolahtelevat, / kirjalliset kaipaukset, / salaojaa pitkin/ helähtää nostalgian germaaninen jousi.”

Maailmanhistoria vyöryy päälle groteskina tapahtumaryöppynä, ihmiskunnan eteenpäin toikkarointi on Santasen käsittelyssä kaikkea muuta kuin voittokulkua. Myös menneiden haikailu asettuu mielenkiintoiseen, haikeanironiseen kaksoisvalaistukseen. ”Nostalgia ei koskaan palaa”, sanoo yksi kokoelman avainrunoista. Toisessa runossa puhalletaan henkeä kokonaiseen aikakauteen: ”Laivaa rakennettiin, laivaa lastattiin, pilli soi, / lokkeja nostureissaan, sillejä meressään, / ja romantikot seisomassa rivissään tunnistamatta itseään, / kaikki kuten ennenkin. Torilla käytiin rehellistä kauppaa.”

Runoilija noukkii metaforansa yhtä hyvin kuulennoista kuin apinatarhasta. Ketterän kielen ja runojen usein melankolisen pohjavireen välillä vallitsee mielenkiintoinen jännite. Vaikka muutamasta runosta jää käteen pelkkä pikkuhauska ilmaisu, Santasen seuraavaa kokoelmaa voi odottaa luottavaisin mielin.