Harjoitukset

Perinteisen lukuproosan rakennuspuut potkaistaan tarpeettomina kainalosauvoina nurkkaan uusiseelantilaisen Eleanor Cattonin (s. 1985) esikoisromaanissa Harjoitukset (The Rehearsal). Ennen kaikkea: juonta ei ole. Tapahtumatasolla Harjoituksissa on kyse kahdesta lähellä toisiaan sijaitsevasta taidekoulusta, joista toista järkyttää sikäläisen opettajan ja oppilaan välinen seksiskandaali ja joista toisessa kyseisestä skandaalista tehdään yleisölle esitettävä näytelmä.

Harjoitukset on todesti fiktiivinen. Se muistuttelee lukijaa omasta keinotekoisuudestaan ja teknisyydestään. Kysymykset henkilöiden ”uskottavuudesta” ovat täysin tämän kontekstin ulkopuolella. Lukija pidetään jatkuvasti monen peninkulman päässä henkilöistä, ja melkoinen fakiiri onkin se, joka käsi sydämellä voi väittää tuntevansa näitä romaanihenkilöitä kohtaan minkäänlaista osallisuutta tai ”empatiaa”.

Jopa kuolema jättää kylmäksi, sillä se on vain materiaalia, jona se Cattonin teoksessa esitelläänkin. Tämä viileys tuo jollakin tapaa etäisesti mieleeni esimerkiksi Cortázarin Ruutuhyppelyn. Joka tapauksessa: Cattonin esikoisteoksen sisäinen asenneilmasto viimeistään pudottanee pois ne lukijat, joilla jostakin syystä on tarve ”iloita” tai ”surra” täysin rakennettujen hahmojen ”kanssa”.

Kieli, jopa henkilöiden puheenkin kieli, on hurjan adjektiivitaudin riivaama, kuin tekijä olisi päättänyt toden teolla mässäillä sanaluokalla, jonka liikakäytöstä joka ainoan alkeiskirjoituskurssin osanottajia ensimmäiseksi varoitetaan. ”Epäpätevä kirjoittaja käyttää liian monia sanoja”, totesi Ezra Poundkin teoksessaan Lukemisen aakkoset.

Tällaista klassista periaatetta Catton karttaa systemaattisesti. Kyse on usein joistakin määrittelevistä turhakkeista, joita tungetaan päällekkäin ja peräkkäin, usein jopa jonkin sidesanan molemmin puolin: ”hän pelkäsi taidokasta ja varautunutta vastustusta”, ”hämärä ja viitteellinen kuva”, ”kömpelöön ja takeltelevaan tapaansa”, ”aseeton, hikinen ja riisuttu olo” jne.

Onhan kammottavaa, kun sivu toisensa jälkeen ”kevyt sumumainen sade tuli vinosti taivaalta, tummensi tiilet ja päällysti turvonneen sammaleen kuin hopeaisella kasteella”. Tällaiselle määreiden pakkosyötölle en keksi perustetta, vaan pysyvä vaikutelma on kirjoittajan (ja hänen kustannustoimittajansa) kyvyttömyys tarttua hyvin teroitettuun punakynään.

Tätä ilmiötä lukuun ottamatta kielenkäytön funktioita on Harjoituksissa mietitty taiten. Cattonin romaanihenkilöt puhuvat keskenään täysin samalla tavalla, ja nuoret opiskelijatkin kykenevät vaivattomasti suorasukaiseen, päätelmälliseen ajatteluun. Erityisen silmiinpistävää ja kiinnostavaa on juuri henkilöiden tapa puhua suoraan, vailla perinteisiä sosioemotionaalisia pidäkkeitä: he sanalla sanoen ilmaisevat ajatuksensa ääneen. Henkilöt – vai pitäisikö jo vihdoin sanoa roolihahmot – puhuvat kuin lavalla ikään.

Vallankäytön harjoitukset

Teoksessa tarjotaan kohtauksittain välähdyksiä jostakin laajemmasta mekanismista tai intentiosta; luen, että kyse on vallasta, valtakoneistosta. Esiintymistä ja harjoittelemista kuvataan yhtenään, opiskelijoita ohjataan ja opetetaan, ja aina jokin näyttämötunti alkaa tai päättyy. Jälleen jokin sisääntulo, jälleen jokin monologi. Esittäminen on jatkuvaa – niin jatkuvaa, ettei lukijakaan voi olla aivan varma, milloin ”harjoitukset” ovat käynnissä, milloin eivät. Ja joku katsoo ja näkee – tai lukee – kaiken.

Harjoitukset on alkunsa puolesta sekavaa luettavaa, kunnes lukija oivaltaa, että tapahtumat liikkuvat ajassa vapaasti eteen- ja taaksepäin. Mutta viikonpäivien ja kuukausien logiikan avauduttua teos on kiehtovaa luettavaa, ja lukija alkaa tarkkailla, mikä kaikki oikeastaan kuuluu näytelmään. Ja ihan viimeinen näytös on merkki, joka vastaa teoksen uumenissa väijyvään kysymykseen – mikäli mitään kysymystä koskaan edes asetettiin muualla kuin lukijan mielessä.

Itse skandaali eli opiskelijoiden ja heidän perheittensä maailmaa järkyttävä tapahtuma opettajan, herra Saladinin, ja oppilaan, Victorian, välillä on kuin kaukainen maa, josta kaikki puhuvat mutta jota ei koskaan suoraan näytetä. Tämä skandalöösi, inhoa ja kateutta sekä viettelyn- ja raiskauksentäyteisiä kysymyksiä ja fantasioita herättelevä keskus, joka lähettää säteitään kaikkialle teokseen, on Cattonin tyylikkäin oivallus. Seksi, häväistysjuttu, toimii teoksessa laukaisijana, mutta intiimi pysyy intiiminä: kaikki muu eli kaikki mikä paljastuu, on reaktiivisuutta, kuvitelmaa ja rooleja.

Myös ”päähenkilöiden” ja ”sivuhenkilöiden” suhde komplisoidaan tämän rakennelman myötä. Herra Saladin ja Victoria ovat näytelmän päähenkilöt, mutta ”lavalla” äänessä ovatkin sivuhenkilöt. Toisaalta: nimettömäksi jäävä saksofoninopettaja on selvästi teoksensisäisen esiintymisen päähenkilö. Hän on tarkkailija ja näyttämötaiteilija ja muodostaa oman keskuksensa teoksessa.

Saksofoninopettaja käyttää valtaa: hän saa oppilaat avautumaan kuin terapiaistunnossa, ja hän myös johdattelee oppilaitaan, esimerkiksi näiden lesbiaaniset impulssit älyten ja niitä yllyttäen. Erillisyyden ja osallistumisen (tai sekaantumisen) kysymyksenasetteluun palataan teoksessa yhä uudelleen; ja sanallistamiseen ja seksiin, vallankäytön vanhoihin symboleihin, viitataan alati.

Onko Cattonin esikoiskirja mukavaa, viihdyttävää luettavaa? Ei ole. Se on outo, epälineaarinen ja askarruttava teos. Catton välttelee lukijaystävällisyyttä ja kosiskelevuutta kuin paiseruttoa. Harjoitukset on häiritsevä ja kompleksinen teos, ja se herättää ajatuksia ennemmin kuin sentimenttejä.

Mikä ilahduttavinta, teos edellyttää lukijalta aitoa aktiivisuutta. Harjoitukset voi uskoakseni kiinnostaa paljonkin niitä, jotka odottavat proosan taiteelta voimakasta itsetietoisuutta ja jotka nauttivat siitä, että teos vaatii lukijalta jatkuvaa valppautta. Perinteisen tarinankerronnan ja ”kehittyvien” henkilöhahmojen ystäville tämä teos on sen sijaan yhtä sopimaton kuin mannapuuron asemesta tarjottu Rubikin kuutio.