Valkoinen elefantti

Turkkilainen kirjailija Elif Shafak syntyi Ranskassa vuonna 1971. Hän kirjoittaa turkiksi ja englanniksi ja on julkaissut yhdeksän romaania.

Shafak on kotimaassaan ja ulkomailla hyvin tunnettu. Hänen työnsä toimiikin varmasti hyvänä siltana Turkin ja muun maailman välissä. Uutisista kun useimmiten voi lukea jotakin, missä esiintyy nimi Erdogan, ja maassa kuitenkin asuu lähes 80 miljoonaa muutakin ihmistä.

Shafak on rohkeasti käsitellyt poliittisia aiheita, naisen asemaa ja uskontoa turkkilaisessa yhteiskunnassa.

Kirjoissaan Shafak on rohkeasti käsitellyt poliittisia aiheita, naisen asemaa ja uskontoa turkkilaisessa yhteiskunnassa. Hänen on punnittava sanansa tarkasti. Tabujen rikkominen kotimaassa on riski. Sen Shafak sai tuta nahoissaan vuonna 2006, kun häntä teoksen Kunnia johdosta syytettiin turkkilaisuuden häpäisemisestä. Valkoinen elefantti on Shafakin neljäs suomennettu teos. Aiemmin ovat ilmestyneet Rakkauden aikakirja, Kirottu Istanbul ja edellä mainittu Kunnia.

Miten kasvaa pojasta mieheksi

1500-luvun Istanbuliin sijoittuva romaani Valkoinen elefantti kertoo elefantinhoitajan ja Istanbulin pääarkkitehdin oppipoika Jahanin elämäntarinan. Äidin kuoltua 12-vuotias Jahan halua lähteä lätkimään ikävän isäpuolen luota. Poika piiloutuu laivaan, jolla hänen elefanttihoidokkinsa Chota aiotaan kuljettaa Intiasta Istanbuliin sulttaanille lahjaksi. Palatsissa Jahan kohtaa paitsi muita eläintenhoitajia ja eksoottisia eläimiä, myös ihanan prinsessan sekä Istanbulin pääarkkitehdin, viisaan Sinanin. Plus tietenkin itsensä. Elefantista Jahan pitäisi huolta uskollisesti, se on selvää. Mutta entä muuten? Mitä elämältä voisi toivoa, oppia, millainen polku pitäisi valita, ketä seurata?

Pitkässä, reippaasti yli 500-sivuisessa romaanissa sattuu ja tapahtuu. On sotaa, ruttoa ja tulipaloja. On kaupungin kuuluisimpien rakennusten suunnittelua ja rakentamista. On juonittelua ja ystävystymisiä, jonkin verran rakkautta sekä paljon tarkasti kuvailtuja ruoka-annoksia. Tuoksuja, värejä ja ääniä.

Tuttuja viisauksia

Lukukokemus on – myös erinomaiselta tuntuvan suomennoksen ansiosta – miellyttävä ja helppo. Teoksessa ei turhia kierrellä tai kaarrella. Kerronta perustuu toiminnalle, avaa meille luku luvulta yhden selkeän tarinan toisen perään. Monen tarinan lopussa on yhteenvetona sen elämänfilosofinen oppi. Luemme esimerkiksi:

”Vasta myöhemmin Jahanille selvisi, mitä maan ja meren herra oli tarkoittanut. Sulttaani oli antanut [pääarkkitehdille] tehtäväksi rakentaa moskeijan edesmenneelle pojalleen. Haihtuvassa maailmassa, missä tämänpäiväinen olisi huomenna poissa, lahja rakastetulle pojalle oli lujaa marmoria, lujaa kiveä.” (S. 166)
 ”Osa [Jahanista] oli päättänyt paiskia töitä olan takaa ja tulla oppipoikien kaltaiseksi. Toinen osa ajatteli vain, mitä varastaa ja koska karata. Juopa näiden kahden välillä oli niin syvä ja leveä, että sitä oli yhä vaikeampi ylittää. Ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi valita jompikumpi.” (S. 171)
 ”Jahan puri huultaan. Kuinka kummallista. Samaan aikaan kun hän oli tavoitellut asioita, jotka eivät koskaan toteutuisi, ja ollut elämälle katkera lahjoista, jotka se oli häneltä evännyt, oli ollut ihmisiä, jotka olivat tukeneet häntä huomiota herättämättä. He olivat anteet odottamatta mitään vastapalvelukseksi.” (S. 325)

Seuraavat teemat kokoavat teoksen lukuisia yksityiskohtia: niin kaupungin kuin myös elämän rakentaminen, uskonnoiltaan ja taustoiltaan erilaisten ihmisten ja muidenkin eliöiden ja olioiden kirjava yhteiselo sekä – ei pelkästään valtasuhteiden – herkkä ja horjuva tasapaino. Yleinen ja yksityinen sekoittuvat, niin kuin ihmisten yhteisöissä aina. Arjen ylevät ja alhaiset tunteet, kohtalot, kamppailut ja turhamaisuudet ovat motiiveina ja esteinä, kun mahtavien rakennusten kupolit nousevat pala palalta.

Kuin sunnuntai-iltapäivän kokoperheen elokuva

Opimme myös, että siltoja voi rakentaa ja turvallisuussyistä sitten purkaa takanaan ja tarvittaessa rakentaa uudestaan. Ja että on hyvin tärkeää etsiä sillalle tukeva paikka, jotta se jaksaa kantaa jopa elefantin.

Shafak kertoo niin yleistajuisesti, että suurin osa ihmisistä voivat ymmärtää, mitä on tarkoitus opettaa.

Kaiken kaikkiaan Valkoisesta elefantista tulee mieleen sunnuntai-iltapäivän värikäs elokuva, jota katsellessa voi antaa mielikuvituksen harhailla ja nauttia. Tunnelma on sadunomainen ja romanttinen. Ei tarvitse oikeasti pelätä mitään.

Tämä on myös kyllä teoksen heikkous. Se on jokseenkin harmiton tapaus, mikä vähän jopa ärsyttää. On paljon hierarkiaa. On uskonnon myötä tarkoin jaettuja ihmisryhmiä. On paljon miehiä. Ja paljon kliseitä. Tämän kaiken me olemme jo kuulleet. Monta kertaa. Monella eri kielellä ja tavalla. Tällä kerta ääni tulee Turkista. Tosin teos on alun perin kirjoitettu englanniksi.

Valkoinen elefantti ei toisin sanoen tuo tai kyseenalaista mitään uutta. Se ikään kuin katsoo taakse ja antaa meille valmiin ja selittävän tarinan maailmasta, jonka periaatteet nyt ovat ne, mitkä ne ovat. Saamme kuulla uudestaan, minkä jo tiesimmekin: elämä tarjoaa yllätyksiä, kannattaa jaksaa pysyä valppaana omien valintojen suhteen. Maltillisuus ei ole pahasta eivätkä mustavalkoiset tuomiot kestä aikaa.

Yhdistää, ei vertailla

Toisaalta käsissä on myös oikein kiva kirja. Siinä on paljon huomioita, joille voi nyökytellä. Filosofiaa ja sisältöä tulee näin vaivihkaa. Teos ei ole järisyttävä eikä uusi. Mutta asenteeltaan lämminhenkinen, rakkauden asialla ja inhimillisyyteen kannustava.

Shafak kertoo osaavasti ja lukijaystävällisesti ja niin yleistajuisesti, että luultavasti suurin osa ihmisistä missä tahansa maailmassa voivat ymmärtää, mitä on tarkoitus opettaa.

Ja onhan se niin, että ihminen unohtaa, uudestaan ja uudestaan. Kilpailun ja välinearvojen kovassa vauhdissa esimerkiksi tämä ajatus auttaa keskittymään oleelliseen ja vahvistaa itseen kohdistuvaa myötätuntoa:

”Arkkitehtuuri on ryhmätyötä”, Sinan sanoi. ”Oppipoika-aika ei ole.”
”Miksi ette halua meidän näkevän toistemme piirustuksia?” Jahan kysyi kerran.
”Koska te vertailette. Jos ajattelet olevasi parempi kuin muut, ylimielisyys myrkyttää mielesi. Jos luulet jonkun muun olevan parempi, kateus myrkyttää sinut. Miten päin vain, se on myrkkyä.” (S. 213.)