Toimittaja-kirjailija-opiskelija Elina Hirvosen esikoisromaanin lukee yhdeltä istumalta. On pakko, koska ihmiset täytyy saada turvaan, ennen kuin lukija itse voi kallistaa päänsä tyynylle. Kyllä, nimenomaan ihmiset – eivät henkilöhahmot. Hirvonen on puolentoistasadan sivun teoksessaan kyennyt toimittajan tarkalla otteella kuvaamaan henkilönsä niin todenmukaisiksi, että he voisivat ottaa paperinsa ja käydä.

Että hän muistaisi saman on monipuolisesti lahjakkaan Elina Hirvosen yhden päivän romaani, jossa minäkertoja pohtii yksinäisen kahvilakierroksensa aikana kahden perheen historiaa ja pakottaa itsensä muistamaan lapsuutensa väkivaltaisen maailman. Koskettavan intiimi ja intensiivinen teos kuvaa kauniisti lapsen kipeää tarvetta tehdä rikkonaisesta perheestä onnellinen, historian vaikutusta yksilöön ja lopulta sen äärimmäisenä kulminaatiopisteenä mielen särkymistä.

Keväällä 2003 Anna päättää viettää päivän helsinkiläisessä kahvilassa kirjan kanssa. Nautinto keskeytyy, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Hätääntynyt äiti soittaa, että Joona-veli kaipailee sisartaan mielisairaalassa. Äidin Joonan suulla välittämä syytös, ettei Anna enää välitä veljestään, laukaisee vastalauseiden ryöpyn nuoren naisen mielessä:

”Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään.” (s. 13)

Koko lapsuutensa ajan Anna on yrittänyt suojella veljeään väkivaltaisen pappisisän äkillisiltä vihanpurkauksilta, joiden hän uskoo osaltaan särkeneen Joonan mielen. Nyt Anna on niin väsynyt selittämään asioita parhain päin ja uskomaan mantraan onnellisesta perheestä, että matka mielisairaalaan kestää koko päivän. Kirjan sivut eivät kahvilassa käänny, vaan Anna käy läpi oman perheensä ja Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen poikaystävänsä Ianin perheen historiaa. Edellisten sukupolvien kokemat sodat ja mielen sairaudet ovat jättäneet arpia, joita aika ei peitä.

Lapset aikuisten suojana

”Me olemme onnellinen perhe”, vakuuttaa viisivuotias Anna itselleen, kun perhe lähtee ruumisautolla piknikille. Vielä samana iltana hän asettelee peitettä seitsenvuotiaan veljensä verijuomuiselle selälle ja tunnustelee isänsä kuumia kyyneleitä hiuksillaan, kun tämä itkee viskinhuuruista hätäänsä elämän arvaamattomien käänteiden edessä: ruumisauto on suistunut tieltä, ja äitiä paikkaillaan sairaalassa.

Lapsen taakka aikuisten kipeiden sielujen paikkaajana on kova. Hirvosen romaani alkaa teoksen henkeä sattuvasti kuvaavalla sitaatilla:

Loppuun saakka I
Loppuun saakka minua säälitti, että hän oli lapsi. / Hänen olisi pitänyt olla pilvi. / Sellainen johon linnut piiloutuvat / kun ne pelkäävät //
Miltos Sahturis

Annakin haluaa olla pilvi, jotta hän voisi kätkeä lapsisieluisten vanhempiensa kivut ja tuskat pehmeään pumpuliin. Lapsen hämmästyttävä lojaalisuus vanhempiaan kohtaan ilmentää parhaiten myös yhdysvaltalaisen Ianin persoonallisuutta. Hänen isänsä on aikanaan lähtenyt Vietnamin sotaan naiivin optimistisena nuorukaisena mutta palannut kotiin sotaneuroosista kärsivänä rauniona, joka päättää päivänsä mielisairaalassa.

Kenen on syy, kun väkivalta ojennetaan sukukalleutena polvelta toiselle? Vaikka Annan lapsuutta sävyttää jatkuva väkivallan pelko, hän jaksaa nähdä isässään vihalla kasvatetun pienen ja suojattoman pojan. Mummi muistelee, että Annan isä oli ”niin kiltti ja auttoi kaikessa, tuli jo pienenä poikana hätiin, jos isänsä oli pahana” (s. 39). Poika juoksee paljain jaloin hangessa ja kaatuu kasvoilleen lumeen. Se on Annan kuva isästä, ”ja sen ajatteleminen sattuu aina samaan kohtaan” (s. 40).

Hirvosen kuvakieli on rikasta ja hienovireistä. Se ei paisuttele melodramaattisesti vaan antaa historian puhua puolestaan. Rinnastukset kotimaisesta ja yhdysvaltalaisesta väkivallan kierteestä tuovat tarinaan perspektiiviä ja avaruutta yli kotoisen aikalaisromaanin. Luen Hirvosen romaanin kanssa sattumalta rinnakkain Bo Carpelanin syksyistä uutuutta, Kesän varjot (Otava), jossa myös kipuillaan sotamuistojen ja mielen sairauden kanssa. Vaikka pidän Carpelanin hiljaisen kuohkeasta mielen lennosta, Hirvosen esikoinen näyttäytyy tiiviimpänä ja harkitumman oloisena kokonaisuutena kuin tunnustetun mestarin taidonnäyte. Hirvoselle annan erityistä kiitosta lukujen sulavista liitoksista toisiinsa. Lukija pääsee helposti nauttimaan tarinan kerronnasta, kun kirjailija näkee hänen puolestaan sen vaivan, että liittää edellisen luvun temaattisesti tai kielellisesti seuraavaan. Tässä Hirvonen erityisesti peittoaa Carpelanin.

Särkyneen mielen karua kertomaa

Anna tietää jo varhain, että Joonalla on ”joku. Joku sai hänet istumaan hiljaa tuntikausia, ja yhtäkkiä, kotona, päiväkerhossa tai koulussa, nostamaan katseensa ja puhumaan saatanasta” (s. 55). Anna näkee sen hänen kasvoiltaan öisin, kun veli seisoo ikkunan ääressä lapaluut siipinä pyjaman alla. Silloin hän puristaa sormensa punaisiksi ja rukoilee Jumalaa pitämään Joonasta huolta. Joonakin rukoilee itselleen Suurta Tehtävää, jolla hänen elämänsä saisi merkityksen. Toistaiseksi hän on vain ollut se poika, jossa joku saa isän menettämään malttinsa.

Joonan missio kärjistyy Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa tavalla, josta Anna syyttää ankarasti itseään. Sairaalasta aamutakissa karannut Joona hakee turvaa sisarensa luota ja yrittää itsemurhaa, kun tämä kutsuu viranomaiset noutamaan hänet takaisin sairaalaan. Hirvosen romaanissa miehet käpertyvät manifestinomaisesti passiiviseen sikiöasentoon, kun heidän psyykensä ei jaksa kantaa olemassaolon taakkaa. Tästä asennosta itsensä paikantavat Joona ja hänen isänsä, Ian ja hänen isänsä sekä miespolvet ennen heitä. ”Ollaan me tytöt vahvempia ja autetaan, eikö niin?” kuiskailee puolestaan Annan äiti tyttärelleen, niin kuin ovat kuiskutelleet naispolvet ennen häntä (s. 55).

Missä sitten on ratkaisu väkivallan kierteeseen? Elina Hirvosen ansioksi on luettava, ettei hän tyydy kuvailemaan väkivaltaista elämänmuotoa valtameren molemmin puolin vaan syventyy analysoimaan erilaisten vaihtoehtojen seuraamuksia. Kun Ian maalailee Annalle ruusuista tulevaisuutta, nainen ilmoittaa välittömästi jättävänsä lapset väliin elämänsä gourmet-tarjottimelta. Hänen sukupuussaan kolmas ja neljäs polvi eivät tule enää kärsimään isien synneistä.

Lapsettomuuteen on päätynyt myös Annan äidin nuoruudenrakkaus, mieleltään hauras ruotsalaistaiteilija. Vaikka Hirvonen keskittyy kuvauksessaan miesten kohtaloihin sodassa ja rauhassa, myös naiset saavat äänensä kuuluville. Rakkaudettomassa kodissa lapsuutensa viettäneen Annan äidin omakohtainen ratkaisu on urhoollinen: hänen unelmansa on aina ollut tarjota lämmin koti kokonaiselle perheelle. Tavoite vain jää valitettavan kauas. Annan tehtävä on estää isää ja äitiä hajoamasta ja muuttumasta hänen silmiensä edessä ”elämänsä unohtaneiksi vanhuksiksi tai pieniksi, avuttomiksi lapsiksi” (s. 123).

Hirvosen romaanissa lapsi joutuu viime kädessä kannattelemaan hennoissa käsissään ihmiskunnan tulevaisuutta. Lapsi on kaikki, mitä meillä on. Lapsessa ovat tulevaisuutemme avaimet, hyvässä ja pahassa.

Anteeksiannon mahdollisuus

Elina Hirvonen avaa keskeisiä kysymyksiä vihan kulttuurisesta jatkumosta mutta ei pyri antamaan messiaanisia vastauksia ratkaisuksi. Jotakin aivan keskeistä ilmenee kuitenkin Annan muistossa isästään: pieni poika hangessa makaamassa. Sääli, anteeksianto ja rakkaus, mutta tärkein niistä on rakkaus.

Anna luulee, ettei hän koskaan kykene antamaan anteeksi edes itselleen sitä, että toimitti Joonan sairaalaan Irakin sodan vastaisen mielenosoituksen yhteydessä. Hän luulee myös, että isän syli on häneltä iäksi suljettu. Ymmärryksen ovi avautuu, kun vanhentunut isä tulee tapaamaan Annaa kahvilakierroksen päätteeksi. Anna myöntää syyllisyytensä ja yllättyy kuullessaan myös kaikkitietäväksi luulevansa isän syyllisyydentunnoista. Joona ei toki parane sukulaisten ripityksen ansiosta, mutta rehellisyys avaa tien avoimempaan vuorovaikutukseen myös hänen kanssaan.

Mielen eri sairauksien syitä on lukuisia, eikä Joonankaan kohdalla voida osoittaa yhtä ainutta syyllistä, niin helppoa kuin poikaansa kurittavaa isää olisikin osoittaa sormella. Tosiasioiden toteaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hyväksyminen. Joonan isä on oman isänsä uhri, mutta hänellä olisi ehkä silti ollut vapaa tahto toimia omaa poikaansa kohtaan toisin. Myös Joonalla on sairaalassakin vaihtoehto. Hän kirjoittaa sisarelleen:

”Nyt on yö ja taivutan pään käsiin samalla tavalla kuin aina unettomina öinä. Odotan kipua. Jostain tunkeutuu ajatus: entä jos se ei tule? Jos se ei tulisikaan tänä yönä.”

Joonalle ja muille elämän särkemille soisi sydämestään pienen lepohetken.

Elina Hirvonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Kirjoittamisen tekniikka on kokeneella toimittajalla niin hyvin hallinnassa, että sen läsnäoloa ei lukija edes huomaa. Tämä on mielestäni hyvän kirjoittajan merkki. Kun tekniikka ei ahdista sen paremmin kirjoittajaa kuin lukijaakaan, molemmat voivat paneutua sisältöön, jota tämä monikerroksinen romaani tarjoaa aimo kukkurallisen. Esikoiskirjailijaksi Hirvosella on harvinaisen kypsä ääni, jota kuulen mielelläni jatkossa lisää.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Kustantajan kirjaesittely