Karhun kuolema

Essi Kummun (s. 1977) toisessa romaanissa käydään luonnon ja kulttuurin, läheisyyden ja vierauden, panteistisen mystiikan ja järjestäytyneen uskonnon, tämän- ja tuonpuoleisen rajoja. Arktinen maaginen realismi lähtee liikkeelle routaisista pelloista, tšehovilaisten koteloitujen ihmisten kyläyhteisöstä. Mutta kuolleet elävät ja ihminen ja karhu saavat toisensa.

Lestadiolaiskylän tukat ovat palmikoilla ja pellot viivasuorina palikoina. Fatalismi ja mykkyys rehottavat, samoin kaksinaismoralismi ja ristiin nainti. Kylä sijaitsee jokivarressa Pohjois-Lapin ja Ruotsin rajalla. Hostelli 15 kilometrin päässä on välitila, ”(…) kaikkien hyvin tuntema piilo kodin ja maailman välissä”. Sinne mennään itkemään erot ja surut, käsittelemään niitä tunteita, joilla ei ole sijaa jäykän normatiivisessa yhteisössä.

Melkoisia välitilan ihmisiä ovat myös babushka ja hänen kaksi tytärtään. Babushka on kotoisin valtakunnan toiselta laidalta, raja-Karjalasta, inkerinsuomalaisten laulumailta. Hänen aiemmista vaiheistaan tai tytärtensä Fannyn ja Stellan isistä ei ole soveliasta puhua. Venäläisperäinen babushka-nimikin taipuu mummaksi.

Babushka pyörii lieden ääressä, puhdistamassa ja kiillottamassa. Seinällä pitävät vahtia maamiesseuran kunniakirja ja kaappikellon. Ja seinien takana naapurit, jotka eivät tunteita totisesti törsää. ”Ämmien posket hehkuvat punaisina ja marjaämpärit puolitäysinä.” ”Rovasti on iso valkoinen sika, pystyyn nostettu.”

Eihän kummajaisnaisten ja ympäröivän yhteisön kauhun tasapaino voi kestää. Pohjoispohjalaisen Essi Kummun Karhun kuolema alkaa babushkan poismenosta – tai siitä, ettei hän suostu lähtemään. Henkiolento puhua pulputtaa hautajaisissaan, päästelee pikkutuhmia, hyppelee kuin pikkutyttö, riehaantuu sotkemaan kotiaan, jota on aiemmin tuntikausia kuurannut.

Samaan aikaan taloa kohti tarpoo komea ylkämies: karhu, pyhä eläin ja ihmisen sukulainen. Stella on jo murrosikäisestä tuntenut outoa, seksuaalisesti virittynyttä kaipuuta metsän peittoon, mesikämmenen morsiameksi.

Rajankäyntiä monella tasolla

Moniaistisessa kerronnassa lomittuvat moderni ja arkaainen. Halpamarketin muovipussit ja siivousaineen esanssinhaju saavat vastaparikseen muistin ja sukutarinoiden kerrostumat, karhunkaatoriitit ja ennustukset.

Karhun kuolemassa käydään valtakuntain rajoja. Samoin luonnon ja kulttuurin, läheisyyden ja vierauden, panteistisen mystiikan ja järjestäytyneen dogmiuskovaisuuden, tämän- ja tuonpuoleisen rajalinjaa. Etenkin poraudutaan ylimaallisen intohimon ja laimean, naapurin aikamiespoikien kanssa harjoitetun tapaseksin eroon.

Kummulla rajojen vetäminen tekee väkivaltaa inhimillisen kokemuksemme monisärmäisyydelle. Meillä on kaikilla eläin sisällämme, viettiensä viemä olento. Se voidaan toki kaataa, lannistaa ja leimata rovastin sanoin piruksi.

Fanny on jo antanut kylän nielaista ja ottaa väkisin itsensä, ”se on prosessi jossa on turha vastaan niskuroida”. Nuoruuden lemmen, kiertelevän muusikon jäljiltä hänellä on jo aikuinen poika, isänsä tavoin maailmalle lähtenyt Alex. Fanny tuntee kateuden ailahduksen nuorempaa sisartaan Stellaa, parantajanaista kohtaan. Stella hoitaa reumat, sydänsurut ja epämääräiset ahdistukset – keinoilla, jotka ovat länsimais-teknokraattisen lääketieteen ulottumattomissa.

Lahjansa vuoksi Stellan lapsineen ”(…)annetaan elää ja asua kylässä miten sattuu, tuolla tavalla vähän hujan hajan, ilman miestä, ilman kirkonmenoja, ilman suunnitelmaa”.

Arktista maagista realismia

Myös genrerajoja koetellaan. Karhun kuolemaa voi lukea arktisena vastineena Latinalaisen Amerikan maagiselle realismille, uuskummana, fantasiakirjallisuutena tai syväpsykologisina mielensisäisyyksinä.

Modernina runonlaulajana, arjen, sadun ja myyttien törmäyttäjänä Kummu on sukua Marja Kyllösen proosalle tai Johanna Venhon, Vilja-Tuulia Huotarisen, Riina Katajavuoren ja Saila Susiluodon runoille.

Kummun esikoinen Mania (Tammi 2006) heittäytyi pätkätöihinsä väsyvän, tietokonepelien lumetodellisuuteen vetäytyvän yksinhuoltajaäidin nahkoihin. Teoksen tosipohjaisena taustana häälyivät Helsingin kevättalven 1999 ampumaratamurhat, mikä aiheutti kriitikoissa ristivetoa.

Maniassa käperryttiin sikiöasentoon arjen vaatimusten ja modernin maailman yhdenmukaistamiskoneistojen edessä. Karhun kuolemakin alkaa tšehovilaisesta resignaatiosta, tukahdutetuista muistoista ja täyttymättömistä rakkauksista. Siitä, että ”(…) poissaolevat huutavat kaikista kovimmin”.

Eksistentiaalisen vierauden, kyllääntymisen ja inhon tunteet ruumiillistuvat Alexissa, Fannyn valokuvaajapojassa. Hän viettää lentokenttäelämää, antaa päivien, maanosien ja vuosien vaihtua, rantautuu yhdestä ihmissuhteesta toiseen.

Tieto babushkan kuolemasta tavoittaa myöhempien aikojen sivullisen Grönlannista. Hän on karun kauniissa maisemissa elokuvan kuvausryhmän mukana – ja ajautunut vallan ja alistamisen sekaiseen seksisuhteeseen hotellin vastaanottoapulaisen kanssa. Alexin mielikuvissa ihana, viaton inuiittityttö on ehtinyt muuttua ”(…) hylkeenkaltaiseksi kimpaleeksi lihaa”.

Päihdeongelmainen Alex palaa kotikyläänsä, potee elämisen tyhjyyttä ja leikittelee kiväärin kanssa. Typerän onnettomuuden kautta hän menettää henkensä – ja astuu sinne, mitä kirjallisuutemme arkkirationalistit eivät edes tunnusta mahdolliseksi: tuonpuoleiseen. Henkiruumiissaan hän on yhtä vapaa kuin mumma.

Kansanlaulun ja balladin tapaan

Mumma tekee kaikkensa estääkseen uhkaavan onnettomuuden. Kyläläiset ovat ”(…) yksipäisenä laumana vainussa kuin koira”. Stellan yhteyttä ylkäänsä ja henkimaailmaan ei tahdota hyväksyä, ollaan menossa karhunkaatoon.

Kuten viimeaikaisesta homokeskustelusta on käynyt ilmi, noitavainomentaliteetti ei ole kadonnut Suomesta mihinkään. Kyläläisten karhunkaatoporukatkin ovat vaihtuneet urbaaneihin kerrostalokyttääjiin. Siksi Kummun romaani on arkaaisuudessaan ajankohtainen, epäpoliittisuudessaan oudolla tapaa poliittinen. Siitä voi lukea ekologisia ja feministisiä painotuksia.

Vertailukohtana tulee mieleen Aino Kallaksen aikansa sovinnaismoraalia uhmannut trilogia Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Myös Marja-Leena Mikkolan runo Tyttö ja tanssiva karhu vilahtaa intertekstinä.

Kallaksella intohimo johti täyttymyksen kautta vääjäämättömään tuhoon. Kummu petaa ennaltamäärätyn murhenäytelmän tuntua jo teoksensa nimessä. Rakkaus ja kuolema ovat erottamattomia.

Mutta ulkopuolisuuden, eristyksen, ahdistuksen, itsetuhon ja äidin ja tyttären välisen karhunpainin kuvista huolimatta Kummun teos hohtaa tummaa valoa. Se sisältää toisin tekemisen ja valitsemisen mahdollisuuden.

Kansanlaulun tapaan mennään, lauseet ovat loitsua ja rukousta. Vain 212-sivuinen kirja sisältää maailmoja, eikä lukijalle tule edes ähky. Mieleen tulee Kristina Carlsonin eeppinen impressionismi, kyky luoda konkreettisia miljöitä raskauttamatta niitä huonekalujen ja tapettikuvioiden luetteloinnilla.

Kuten Carlson Herra Darwinin puutarhurissa (Otava 2009), Kummu kirjoittaa yhteisön paineesta ja syntipukkien tuomitsemisesta.

Mielenkiintoinen interteksti on myös sisarusten Ingrid-serkun Amerikan-tuomisinaan kuljettamat Walt Whitmanin säkeet, niiden anarkistinen elämänhalu ja kamppailu valmiiksi määriteltyjä todellisuuksia vastaan.

Vähät valtavirtakirjallisuuden konsensushenkisyydestä ja keskihakuisuudesta: tuskin kukaan muu kuin Kummu osaa kirjoittaa samalla intensiteetillä ja vimmalla henkikehonsa löytäneen sielun hädästä ja hurmiosta tai ihmisen ja karhun yhdynnästä.