Darwinin radio

Ei karhu eikä apina vaan virus on nykypäivän toteemieläin. Evoluution mittakaavassa osallistumme parhaillaan jännitystarinaan ihmisen ja viruksen kamppailusta. Viruksen vertauskuvallisuuteen eivät kuitenkaan muut kirjallisuudenlajit ole tohtineet tarttua kuin tieteisfiktio. Ihmiskunnan nostaminen kertomuksen pääosaan ei ylipäänsä ole mahdollista muutoin kuin lyriikan ja tieteiskirjallisuuden näkökulmasta.

Tieteiskirjallisuus on useimmiten kaukana oikeasta tieteestä. Sen painopiste on tieteen vaikutuksessa ihmisiin. Tieteiskirjallisuudelle ominaiset “entäpä jos“ -ajatusleikit testaavat sitä, millaisissa yllättävissä tilanteissa ihminen osaisi edelleen toimia älykkäästi eikä vain kulttuurinsa antamien oppien varassa. Tieteisfiktion käsittelemiä yllättäviä tilanteita ovat olleet etenkin kohtaamiset Maan ulkopuolisen vieraan lajin kanssa.

Greg Bearin tuoreeltaan suomennettu Darwinin radio käsittelee tällaista kohtaamista, mutta sen ajatusleikki on viety paljon pidemmälle ja perusteellisemmaksi kuin ufojuttuja muistuttavissa tieteissaduissa. Darwinin radiolla tuntuu olevan yllättävän ajankohtainen tausta paitsi ihmiskloonauksen myös SARS-kuumeen haastaessa käsityksiämme ihmiskunnan yhtenäisyydestä.

Bearin romaani nimittäin käsittelee flunssaepidemiaa, joka osoittautuu vaikutuksiltaan evoluution uudeksi vaiheeksi. Bear esittää vakavissaan ajatusleikin, että ihmislajin kehityksessä voisi tapahtua suuri evolutiivinen loikka yhden sukupolven kuluessa. Entäpä jos raskaaksi voisi
tulla pelkästä viruksesta?

Romaania ei voi suositella niinkään lukupiirien keskustelujen pohjaksi – kuten esimerkiksi Richard Silverin toisella tavoin futurologista Geenit ja kloonit -teosta (1998)– kuin yksittäiselle, spekulaatioihin tottuneelle lukijalle. Romaanin pääosassa on kolme tutkijaa, antropologi, biologi ja virologi. Tahoillaan he joutuvat selvittämään, miten flunssa ja arkeologiset löydöt täsmäävät toisiinsa: onko ihmiskunnan esihistoriassa aiempiakin evoluutiohyppyjä?

Virukseen kätketty minuus

Vaikka tieteellinen tutkimus perustuu täsmällisyydelle, tieteen pohjalta tapaa syntyä epätäsmällisiä, vertauskuville rakentuvia toiveita ja pelkoja. Tieteisfiktio on parhaimmillaan tieteen popularisaatiossa syntyneiden vertauskuvien kyseenalaistamista. Lajityypin kriittinen tehtävä on osoittaa, miten epämääräisiä ovat kaikki tulevaisuuteen liittyvät kuvitelmamme – etenkin jos ne perustuvat uskomuksiin tieteen kaikkivoipuudesta.

Kollektiivisessa mielikuvituksessa virus on asettunut samalle paikalle kuin aiempina vuosisatoina demonit. Ihmisen persoonaan tunkeutuu ulkoapäin paholaismainen voima, joka nostaa esiin ihmisen kätketyt ja kielletyt ominaisuudet.

Mitä enemmän muuttuvat käsitykset ihmisestä autonomisena kokonaisuutena, sitä enemmän kohdistuu kontrollia ihmiselämän jatkuvuuteen ja äitiyteen. Greg Bear vertaa viruksen dynamiikkaa seksiin. Seksi ja virus edustavat kommunikaation muotoja, neuvottelutapoja, joilla yksilö tulee toimineeksi täydellisesti populaation osana. Virukselle samoin kuin ihmisen omille geeneille yksilö on pelkkä väline, jolla matkustaa populaatiossa.

Bear käyttää viruksen vertauskuvallisuutta toisaalta raamatullisessa kehyksessä, nollahetken merkkinä uuden ihmissuvun alkamiselle, ja toisaalta solidaarisuuden ja sosiaalisuuden testaajana. Koska virus iskee juuri naisiin, nämä demonisoidaan samalla tavoin kuin noitavainojen aikana, eikä tiede ole suinkaan viimeinen linnake puolustamaan äitien ja sikiöiden asemaa. Tätä kautta Bear tulee haastaneeksi USA:n politiikalle keskeisen aborttikysymyksen: miten äärikonservatiivit suhtautuisivat sikiöihin, jotka edustaisivatkin ihmislajin seuraavaa vaihetta?

Virus on kuin meille lajina suunnattu viesti, jota emme pysty tulkitsemaan. Biologisen (esim. DNA) ja sosiologisen järjestelmän (yhteiskunta) ero on ainoastaan vaihdettujen viestien kokoluokassa. Tällaisena, biologian ja sosiologian yhdistävänä vertauskuvana Bear käyttelee virusta sekä Darwinin radiossa että aiemmassa menestysromaanissaan Veren musiikkia (1985). Ihmisen perimä on paitsi orgaaninen myös kyberneettinen järjestelmä, ja meitä voidaan ohjelmoida lajina aivan niin kuin me yritämme kehittää tekoälyä.

Hyppäyksittäin etenevä evoluutio on puolestaan jo vanha, vuonna 1972 esitetty ja edelleen kiistelty idea biologiassa. Bear vie idean nyt pidemmälle kuin tieteen puolella on tohdittu spekuloida. Bearin kuvitelma perustuu tieteen kokemalle muutokselle. Evoluutiobiologia on uuden teknologian ja geenikartoituksen vuoksi kokemassa mullistuksen jo muutamien
vuosien sisällä. Tämä tieteellinen vallankumous vaikuttaa väistämättä koko ihmiskuntaan ja käsityksiimme paitsi ihmisestä myös viruksesta, ihmiskunnan pahimmasta kilpailijasta, kuten olemme HIVin ja SARSin tapauksissa nähneet.

Kovaa scifiä ja new age -pehmoilua

Darwinin radio on Bearin tuotannossa samanlainen visionäärinen klassikko kuin Veren musiikkia, yhdistelmä popularisoitua tiedettä ja apokalyptista spektaakkelia. Ilmestyessään (2000) Darwinin radio valittiin vuoden parhaaksi (angloamerikkalaiseksi) tieteisromaaniksi. Bear on sekä pitkän linjan tiedemies että kirjailija; ainoastaan tuotannon epätasaisuus on estänyt häntä nousemasta tieteisfiktion ykkösnimien joukkoon.

Kirjan suomennos selviää (monista painovirheistä huolimatta) kohtuullisesti tieteellisestä ilmaisutyylistä. Tästä esimerkiksi käyköön kohta, jossa Bear rinnastaa biologisen ja sosiologisen järjestelmän toiminnan:

“Mikäli riittävä määrä organismeja joutuu stressin alaiseksi, ne vaihtavat keskenään signaaleja, muodostavat eräänlaisen yhteenliittymän, joka laukaisee geneettisen algoritmin vertaamaan stressin aiheuttajaa sopeutumismalleihin eli evoluution aiempiin vaiheisiin.“

Aivan yhtä korrektia on replikointi alkuperäisessä teoksessa. Bearin tyyli edustaa ns. kovaa scifiä, jossa huikeimmatkin kuvitelmat perustuvat tieteelliselle spekulaatiolle. Kerrotaan äärimmäisen epätodennäköisistä mutta nykytietämyksen mukaan mahdollisista evoluution hyppäyksistä. Myös tyylille ominaiset kliseet ovat valitettavasti mukana, minkä vuoksi kirjaa
ei voi suositella ihan kaikille lukuromaanin ystäville. Kirjan keskeiset ihmiset eivät käyttäydy juuri monimutkaisemmin kuin tarinan varsinainen keskushenkilö, virus. Maailmankuva rajautuu Yhdysvaltoihin, ja tiedemiehet edustavat tahtomattaankin ihmiskunnan parhaimmistoa.

Bearin ansioksi on laskettava se, että hän ei liioittele maailmanlopun kuvastoa vaan suhtautuu viruksen edustamiin luonnonvoimiin asiallisesti, ihmiskunnan uhkana ja mahdollisuutena. Viranomaisten toimet yhdistyneenä tiedepoliittiseen kamppailuun kuvataan todentuntuisesti, jos kuinkakin jännitysmomentteihin tiivistettyinä.

Kirja etenee kuin populaari jännitysromaani ainakin, vaaran ja turvan hetket rytmitetään päähenkilöiden romanssiin. Romaanin loppuhuipennus, uuden sukupolven superihmiset, menee kenties jo amerikkalaisen new age -pehmoilun puolelle, samoin kuvitelmat turvapaikasta intiaanireservaatissa. Jos nämä juonelliset kliseet kestää, voi seurata kiinnostuneena, miten
mieskirjailija jaksaa paneutua raskauden ja synnytyksen yksityiskohtiin, kun näkökulma niihin on evoluution laajuinen.

Bear esimerkiksi osoittaa, miten avuttomia me ihmiset olemme joissakin sellaisissa ominaisuuksissa, joissa evoluutio on varustanut eläimet alusta alkaen selviytyjiksi. Jos tietyt nisäkkäät pärjäävät evoluutiossa voidessaan kävellä heti synnyttyään, miten hyvin pärjäisi ihmislapsi, joka osaisi puhua syntymästä alkaen? Eikö sellaisen vauvan pitäisi olla ihmisen
tuntemuksissa luonnollisempi eikä hirviömäisempi?

Romaanin jatko-osa Darwin’s Children on jo ilmestynyt USA:ssa ja Book Studion mukaan tulee suomeksi keväällä 2004.